Olen pohtinut omia tunteitani viime aikoina, koska olen hämmentynyt. Luulen, että en ymmärtänyt, mitä on rakkaus ennen kuin tapasin erään miehen. Nykyään pystyn erottelemaan ihastumisen ja rakkauden tunteen. Koen rakkauden jotenkin salakalavammaksi tunteeksi kuin ihastuminen. Rakkauteen liityy ehkä jonkin verran ahdistusta ja mikä pahinta: Sitä ei voi estää ja se on hyvin pitkäkestoista.
Olen kysellyt ihmisiltä, mitä he ajattelevat rakkadesta ja mitä rakkaus on heille. Miten minusta tuntuu, että suurin osa pariskunnista elää rakkaudettomassa suhteessa. En väitä, ettei se olisi huono vaihtoehto ja ehkä jossain määrin myös helpompi ottaen huomioon nykyaikaisen hektisen elämäntyylin. Kuitenkin tapa, jolla toinen puhuu kumppanistaan, kielii hyvin monista asioista. Ainutlaatuisuus ehkäpä puuttuu, mutta enhän minä ulkopuolisena voi varmuudella mitään sanoa. Joku sanoo, että rakkaus on katoavaista. Itse koen sen olevan ikuista, vaikkakin muuttavan muotoaan.
Mitä siis itse kuvittelen rakkauden olevan? Se on tunne, että haluaa toiselle vain hyvää. Toista ei halua mitenkään satuttaa ja sitä olisi oikeastaan valmis tekemään mitä tahansa toisen puolesta. Toinen tuntuu myös yli-ihmiseltä. Ehkä elän nykyään yksin tunteitteni kanssa, koska jotenkin tuntuu, että tämän miehen on helpompi luoda tunneside toiseen. En tiedä. Tavallaan uskon siihen ja tavallaan en. Ainakaan tällä hetkellä asia ei ole ajankohtainen puolin ja toisin. Ehkä mies on päässyt elämässä eteenpäin. Itselleni muut miehet tuntuvat entistä enemmän vääriltä. Jos sitä rakastuu kerran eikö sen pitäisi tapahtua uudestaan? Itse kuvittelen, että se tapahtuu vain kerran ainakin omalla kohdallani.
Olisi kiva kuulla erityisesti vanhempien ihmisten näkemyksiä rakkaudesta.
Olen kysellyt ihmisiltä, mitä he ajattelevat rakkadesta ja mitä rakkaus on heille. Miten minusta tuntuu, että suurin osa pariskunnista elää rakkaudettomassa suhteessa. En väitä, ettei se olisi huono vaihtoehto ja ehkä jossain määrin myös helpompi ottaen huomioon nykyaikaisen hektisen elämäntyylin. Kuitenkin tapa, jolla toinen puhuu kumppanistaan, kielii hyvin monista asioista. Ainutlaatuisuus ehkäpä puuttuu, mutta enhän minä ulkopuolisena voi varmuudella mitään sanoa. Joku sanoo, että rakkaus on katoavaista. Itse koen sen olevan ikuista, vaikkakin muuttavan muotoaan.
Mitä siis itse kuvittelen rakkauden olevan? Se on tunne, että haluaa toiselle vain hyvää. Toista ei halua mitenkään satuttaa ja sitä olisi oikeastaan valmis tekemään mitä tahansa toisen puolesta. Toinen tuntuu myös yli-ihmiseltä. Ehkä elän nykyään yksin tunteitteni kanssa, koska jotenkin tuntuu, että tämän miehen on helpompi luoda tunneside toiseen. En tiedä. Tavallaan uskon siihen ja tavallaan en. Ainakaan tällä hetkellä asia ei ole ajankohtainen puolin ja toisin. Ehkä mies on päässyt elämässä eteenpäin. Itselleni muut miehet tuntuvat entistä enemmän vääriltä. Jos sitä rakastuu kerran eikö sen pitäisi tapahtua uudestaan? Itse kuvittelen, että se tapahtuu vain kerran ainakin omalla kohdallani.
Olisi kiva kuulla erityisesti vanhempien ihmisten näkemyksiä rakkaudesta.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Kenelle tämä? Olet hyvin epävarma, paistaa jotenkin tekstistä, omista tunteistasi vai noin ylipäätänsä epävarma, olenko oikeassa?
Mikä tekee toisesta yli-ihmisen? Sinun hänen tapauksessa, sen tiedän että ne on pelkkiä luuloja, lähes poikkeuksetta, mutta mistä ne kumpuaa? Onko siinä jotain syitä epävarmuuteesi. Ei sellaisia ole olemassa, vain sosiaaliluokkia, milloin joskus voi tehdää kuilua ja saada aikaan epävarmuutta, myös tavallaan omassa tapauksessa, vaikka sellaista kuilua tuskin edes on. Ja totta kai mitä toista kohtaan tuntee, mitä enemmän, pitäisikö sanoa, sitä huonompi, vaikka näin ei pitäisi sanoa.
Olenpa miettinyt samaa, ja vähän samoilla raiteilla olen kanssasi. Kyllä ihastumisen, rakastumisen ja rakkauden tunteen erottaa, varsinkin silloin kuin rakastaa. Ihastus on yleensä piristävää, kivaa ja jännittävää, rakkauteen liittyy vahvempia tunteita, ja niitä en itse välttämättä koe niin postiviisiksi. Juurikin mainitsemasi ahdistuksen tunteen takia.
"Toista ei halua satuttaa" En yleensäkään halua satuttaa ketään toista mutta rakkaudessa todellakin on tunne että tekisi toisen eteen mitään tahansa, ja mielellään, Siis tahdon tehdä. Tunnistan myös mainitsemasi "yli-ihmisyyden". Sekin on aika raskas taakka tunteena. Itse ainakin ihailen ja ihannoin sitä yli-ihmistä aivan tolkuttomasti. Se tunne, että toinen on jotain aivan käsittämättömän mahtavaa, ainutlaatuista ja ihanaa, alkaa myöskin ahdistamaan ajan kanssa jos tunne ei ole molemminpuolinen. Asetelma on silloin epätasassa, ja jompaa kumpaa asetelma uskoakseni alkaa väistämättä ahdistamaan.
Jotenkin se on niin merkillistä, kun ikää tulee murrosikää enemmän. niin ainavaan harvemmin edes ihmisiin ihastuu. Useasti kyllä tuntee että kohtaa mukavia ihmisiä, Mutta ne ei jää mieltä vaivaamaan. Niistä ihmisistä vaan pitää ja jos kohtaa uudestaan, tervehtii ja kuulumiset vaihtaa. Sekin on tosi mukavaa. Ihastuminen on hetkellistä hyvää..Mitä siitä mieli saa, on jokaisella tapauksella oma tarinansa ja mielen ilahdutus kyllä.
Rakkaus ainakin minulla on niin useasti läsnä mielessä. Etenkin tämä mun rakkaus, jota en tajua järjellä. Miksi se minuun tarttui kuin takiaispallo. Vaikka kuinka yritän siille kääntää selkääni, se löytyy aina edestä. Aamulla ensimmäisenä ja illalla, viimeinen ajatus tunteesta ja tunteen kohteesta, eli kuuluu päivään jok' ikiseen. Tovieita tulevaisuuteen synnytää. Vaikken häntä edes nää.
Siinä tunteessa vaan jotenkin lilluu ja velloo.
Haluaisin uskoa, että samat sisäiset tuntotilat on meillä molemmilla. Ja jos pysähtyy oikein ajattelemaan ja kirjoittamaan rakkausesta, niin se vaan vahvistuu. Mitenhän tällaisen tunteen kanssa voi elää? Eihän tähän totu.! Kun hän on vaan mielestän niin saavuttamaton..Aina yhtä kaukana..
Josku vain unessa..siinäkin tuntuu..että herään liian aikaisin. Olisin siinä niin viihtynyt ja nauttinut niistä toiveiden hetkistä.
Sä et pelkästään ihastunut haavekuvaan, vaan ihastuit siihen, että ihastuit ja teit kuvitelmissasi tunteistasi jotain täydellistä ja pyhää. Mikään todellisuudessa vain ei tukenut tätä kuvitelmaa. Olet täydellinen ja tunteesi on täydellinen, mutta vain täällä- ei koskaan tosielmässä.
Jotain kirjoituksessasi totta on. Eteenpäin tunteden polullani en ole päässyt. Poljen ja poljen tunnetta, välillä väsyttävää ja toisinaan taas innostusta tuovaa. Siinähän se juju juuri piileekin, että oletan tuon tunteen olevan vain omani. Säilyttää sydämessäni sitä kuitenkin aion. Ei hän mikään pyhimys varmaankaan ole. Luulenpa, että hän on vaihtelunhaluinen ja nopeasti kyllästyvä. Siksi yritän tunteitani säästöliekillä pidellä.
Viimeinen tapaaminenkin vahvistaa vain hänen tunteittensa kulkua..
Toisaalta, mitä sitten elämästä jää elämättä? Kestääkö, sitten sen mitä ei kokenutkaan? Kysynpä vaan?
Toisesta ei koskaan saa muodostua yli- ihmistä, toista ei ikinä saa nostaa jalustalle muiden yläpuolelle.
Minulle rakkaus on suurinta olemassaolevaa _välittämistä_... eli kunnioitusta toista ihmistä kohtaan, arvostusta hänen mielipiteilleen, tunteita joista voi keskutella avoimesti ilman pelkoa että toinen lähtee kävelemään.
Välittämistä, huomioimista toista arkipäiväisissä asioissa, ei tarvitse joka päivä vakuutella rakkautaan ihanin sanoin vaan sen voi myös näyttää tuomalla vaikka kahvia ja yllätysaamiaisen sänkyyn suukon kera.
Arjessa tukemista, syvää ystävyyttä ja vastoinkäymisissä kuuntelemista ja tukemista.
Kaikki tämä toimii molemminpuolin, kumpikaan ei ole jalustalla.
Ja tärkeimpänä, antaa toiselle vapaus olla juuri sitä mitä hän on ja tahtoo olla, jos rakastut ihmiseen, olet rakastunut siihen mikä hän On, et siihen mitä hänestä voisi tulla, voisi olla tms...
Minusta yli-ihmisajattelu viittaa voimakkaasti ihastukseen. Ei tunne toista oikeasti, vaikka miten välittääkin - näkee ylimaallisen hyviä ominaisuuksia, korottaa jalustalle, pelkää. Ihmiset kutsuvat ihastustaan "rakkaudeksi", koska ihastus on heissä niin voimakas ja heitä heittelevä tunne.
Se, että sitä ei voi estää ja se on hyvin pitkäkestoista - vaikka toista ei lähestytä eikä häntä oikeasti tunnetakaan - johtuu juuri siitä, että on kerran otettu yli-ihmisfantasiat ja rakastuttu niihin, eikä tehty sen koommin mitään, mikä muuttaisi tilanteen. Silloinhan se on ikuista.
Totta tämä... Olen huomannut ihmisissä vastaavia piirteitä, eli vellotaan ihastuksen kourissa ja kaikki on ihanaa ja ruusuista, sitten kun pitäisi tulla normaali arkeen ja nähdä se ihminen "tavallisena" eikä enää henkilönä joka tekee kaiken ihanasti, oikein ja hienosti saattaa pudotus olla aika karu, molemminpuolin, toinen saattaa pettyä kun tajuaa ettei ihminen ollutkaan niin mahtava mitä ihastumisen kourissa tuntui ja toinen pettyä siitä kun tajuaa ettei toisen tunteet ollutkaan niin todellisia ajan myötä. Raadollista voisi jopa sanoa, mutta onneksi kaikissa tapauksissa ei tosiaan näin käy.
Iäkkäämpänä voin ehkä oman henk. koht. kantani tähän keskusteluun ilmaista, vaikka se ei olekaan kovin ruusuinen. Rakastuminen voi tapahtua vain tuntemispohjalta. Kaikki muu on ihastumista ja usein vieläpä siksi, että toinen on ns. kielletty hedelmä. Ruoho on aidan takana vi(h)reämpää. Rakastuminen voi kehittyä rakastamiseksi, jolloin intohimo kuitenkin pikkuhiljaa laantuu ja "ihan ok" arki jää. Jos kaikki on parisuhteessa "ihan ok", niin aidan toiselle puolelle ei tarvitse edes vilkuilla. Käytännössä en tiedä aikuisten välisestä rakkaudesta mitään, en ole sitä mielestäni kokenut, ja ikää alkaa nyt olla niin paljon, että jätän moiset sekoilut seuraaville sukupolville.
Mielestäni hyvä kanta...
Itselläni ei ole vielä ikää niin paljon että voisin tätä millään muotoa allekirjoittaa, mutta kuitenkin jo sen verran että ymmärrän jostain minäkin...
Jos mietin esimerkiksi vanhempiani, he ovat olleet naimisissa vähän reilu 30 vuotta, heidän rakkautensa on syvää ystävyyttä ja arjen jaksamista yhdessä, turvallisuutta ja vakiintunutta elämää jossa toisinaan on onnellisimpia päiviä kuin toiset. Nyt miettien en edes muista kuinka monta vuotta siitä on että he olisivat vaihtaneet helliä suudelmia tai halauksia, mutta siitä huolimatta, heillä menee hyvin. He ovat tilanteeseen tyytyväisiä ja tahtovat jatkaa yhdessä matkaa kasvattaen meistä lapsistaan hyviä ihmisiä elämää varten.
Niin ja riitelystä tulikin vielä mieleen, pienestä pitäen muistan miten meidän kotona kyllä riideltiin suoraan ja ääneen, lasten edessä ei tietenkään käyty mitään huutosotaa, mutta meille on aina opetettu että riidat ja niiden sopiminen kuuluu elämään, mistä olen tyytyväinen, olen nähnyt muutaman perheen joissa riitelyt on hoidettu salassa ja lapsille annettu kuva että kaikki on ihanaa pumpulia ja äkisti saatettu tiputtaa pommi kertomalla että "äiti ja isi nyt eroaa, mutta ei tä muuta mitään" jolloin jää aika paljon kysymyksiä auki.
Taisin vähän harhahtaa sivupoluille nyt tässä keskustelussa, pahoittelut siitä.
Taidat ollakin nuorempi. Olen itse ollut uskollisesti parisuhteessa yli neljännesvuosisadan, vanhempani edelleen - yli 50 vuotta. Sittenkään en ole hyvä puhumaan rakkaudesta. En tiedä siitä muuta kuin teorian. Riitoja ei ole parisuhteessani ollut koskaan, erimielisyydet aina tasaäänisesti selvitelty, ilmeisesti suurempien tunteiden yleinen katvealue on osunut kohdalleni. Myönnän ihastuneeni pitkän parisuhteeni aikana pari kertaa, toista niistä luulin jopa rakkaudeksi, mutta sitten kohde ei ollutkaan "minua varten". Toinen - toisinaan vastaan tuleva ihastus - pyrkii tällä hetkellä niskaan ihan väkisin, yritän ravistella ja taistella, mutta onneksi hän ei käy näillä sivuilla, ja on onnellisesti parisuhteessa. Lopuksi; kukapa näillä sivuilla ei hairahtaisi sivupoluille - kunhan ei sinne aidan taakse ihan irl. Ihastellaan!
Puhuimme tänään oppilaitteni kanssa samasta asiasta. Yksikään ei sanonut rakastavansa enää puolisoaan. Vain hyvä olla tai huono olla puolison kanssa. Olen yli kymmenen vuotta keskustellut rakkaudesta ja kirjoittanut siitä. Ja päätynyt samaan lopputulokseen; se on erittäin harvinaista. Rakastumiset ja ihastumiset aivan eri asia kuin rakkaus. Rakkaus valaisee elämän, tekee kaikista ongelmista mitättömiä. Antaa rauhan sydämeen aamun ensimmäisestä tunnista yön viimeiseen. Ja se päättyy kuolemaan, ei ennen. Olen kokenut sen ja siitä kiitän elämää;)
Kyllä se rakastaminen on myös tahdon asia, mielestäni. Sen säilyttämiseksi ja samassakin suhteessa uudelleen löytämiseksi joutuu tekemään töitä.
Tarkoitatko tuolla "rakkautta" saavuttamattomaan unelmaan? Sellainen voi säilyä muuttumatta, koska ei ole mitään, mikä unelmia heilauttaisi, arkipäiväistäisi. Olethan itse tarinan ainoa käsikirjoittaja!
Anteeksi mutta olen eri mieltä. Tuo on naistenlehtien parisuhdefilosofiaa niille jotka elävät ilman rakkautta. Lohtua haavoihin. Se (Rakkaus) on toteutuessaan maailman helpoin ja itsestäänselvin asia. Se tarvitsee toteutuakseen ne kaksi joiden kuuluu kohdata.
Saahan sitä eri mieltä olla :). Omasta kokemuksestani vain puhun, kyllä se pikkulapsiaika univelkoineen, työ- ja opiskelukiireineen vei mehut ja rakkaudet mennessään, mutta kun tuli rauhallisempi elämänvaihe, löysimme sen rakkauden uudestaan. Mutta ei se ilman ponnisteluja käynyt. Onneksi kummallakin oli haluja jatkaa yhdessä eikä lähteä etsimään rakkautta muualta.
http://auskummitus.blogspot.com/2010/08/taman-takia-perhekoko-on-suomessa-29.html
http://www.youtube.com/watch?v=6KdraqNg_Ug
Rakastan sinua...
En tiedä voiko rakkautta saavuttaa. Se vain tapahtuu.
Ihastumisen, rakastumisen jälkeen, sen jälkeen kun on koeteltu tulikivellä ja ties millä, kun on nähnyt toisen huonotkin puolet, mutta myös sen syvimmän, muuttumattomimman olemuksen - kun siihen rakastuu, niin se kestää.
Elämän suuria rakkauksia on olemassa, ja sen tietää kun sellaisen kokee.
Kun en tiedä edes vanhempiani, niin...
Vasta kerroin tuolla että selvitin sen mistä rakkaus alkoi, tuolla otsikolla, eikö ollut tuttua sinulle...ihmettelen...
Olen yrittänyt selittää tilannetta, mitä tapahtui, pukea sanoiksi...
Taisteluparini....luulin sitä kirjoitusta toisen kirjoittamaksi...sen jälkeen jouduin kysymään onko se häneltä...ei ollut ei...vastasin kuitenkin koska se oli minulle...sinne kirjoitin sen mitä tapahtui, ja hän luki sen, ymmärrän että se on hänelle shokki ja kun asiat aivan pinnassa...täytyy huomioida...aivan kaikki...en halua satuttaa ketään...viime syksykin jäi kesken ja jäin yksin, satutin itseni todella syvästi silloin...en pystynyt tekemään mitään, en ajattelemaan mitään, en voinut ymmärtää miksi menetin jotain niin arvokasta pala palalta kuin viimesyksyn kaikkineen...olin oman pääni vanki ja manipuloima..en muiden...ja siinä monet tekivät virheen, pitivät tyhmän'...ei hän...hän on oikeasti henkilö joka on pitänyt minut elossa kaiken yli...kuitenkin...meilläkin on ollut ne ajat joista kaikki kumpuaa...
....Elämä kuljettaa minua sellaisella rytinällä etten tiedä enää...tai uskalla ajatella selviänkö...pelkään tulevaa aivan sairaasti...kuten moni muukin varmaan....
..Nyt itken, nyt se itku jälleen alkaa...viime syksy...siihen loppui kyyneeleeni...en tiedä miksi...nyt sydän itkee...
Jos olet poiminut oikeat viestit...en ole aukaissutkaan sellaisia joiden en uskonut minulle olevan...vain ne mitkä tiesin...joitakin ehkä..
Lapsuudesta tähän päivään...kaikki se aika on kadonnut...kukaan ei puhu...ei ole siitä biologisesta perheestä mitään jäljellä...minua ei tunnu olevan enää olemassa kenellekään niille...
Tiedät että hiljaisuus tekee viisaaksi, olet samanlainen, olen miettinyt aivan kaiken tapahtuneen...tiedätkö miltä tuntuu kun koko se tuttu ja kuitenkin hyvä elämä muttuu...oman pään takia...