On taas täydellisen onneton olo, ilman mitään syytä - päin vastoin, elämä hymyilee!
Uskaltaako mennä hakemaan apua?
Olen lukenut täältä ja muualta, mitä muiden sairaus pitää sisällään, ja yhä enemmän kuulostaa jutut tutulta. Muistan vähintäänkin yläasteikään, miten mielialat on vaihdelleet ja niin koulu kuin kaverit on yht'äkkiä vaihtuneet, kärsineet, ja sitten taas haalittu takaisin, mutta ajattelin kuten varmasti muutkin että kuuluu ikään.
Ikävä kyllä ne on jatkuneet noin siitä lähtien, olen nyt jo 27, sykleissä mennyt hirveät masikset, sitten hetket jolloin on ok ja aloittanut opiskeluja jne. sitten on jotenkin ajautunut ihan typeriin tilanteisiin ja vaihtanut paikkakuntia ja poikaystäviä lennossa - ja sitten on taas mennyt aikaa tasapainottaa elämä, ja sitten onkin taas ihan hirveässä suossa ja aletaan taas alusta.
Mulla ei vielä tähän ikäänkään ole koulutusta, kun vaikka pienessä masiksessa olenkin saanut opiskeltua, niin sen jonkun hirveän päähänpiston takia ne on kaikki aina lähteneet perseelleen. En ees muista, montako koulua olen keskeyttänyt tai minut erotettu...
Nyt olen taas siinä tilanteessa, että elämä alkaa olla kohdillaan. Olen vihdoin saanut lähes unelma töitä, asunto on kiva ja vuokrat maksettu, miehistä ja päihteistä pysytty erossa.
Ja silti viimeiset pari päivää on tuntunut olo ihan täydellisen onnettomalta.
Täysin ilman syytä, töissä jotenkuten selvinnyt mutta tässä heti kotiin päästyä ihan itkua vääntää.
mutta omaa diagnoosiahan ei saisi tehdä? Ehkä olen muuten vain sekaisin?
Masennuksen vuoksi olen aiemmin ollut lääkärillä, mutta ne lääkkeet lähinnä vain pahensi oloa. Kuukausikaupalla kokeiluja, mutta en osannut kertoa muusta kuin masennuksesta kun ei kysytty, lähinnä tuli vain tosi levoton olo ja tutut jopa huomautti mulle kummallisesta käytöksestä joten lopetin masislääkkeiden syönnin ja käynnit lääkäreillä. Kun itsestään ne pahimmat masiksetkin tuntu menevän sitten kuitenkin ohi ihan yhtä kummasti kuin olivat tulleetkin.
Psykoosia en ole onneksi joutunut kokemaan, mulla on lähisukulainen jolla on maniaan kallistuva bipo joten tiedän kyllä mitä psykoosit ja kunnon maniat on ja ei mulla ihan niin hurjia juttuja ole ollut, enemmän masista ja siksikään en aatellut bipolaaria, mutta kun luin kertomuksen ihmiseltä, jonka mania purkautui aggressiivisuutena, tunnistin itseni. Olen yleensä todella ystävällinen enkä suutu kenellekään, en kiroile, silti levottomuuden hetkinä saatan olla todella törkeä juuri läheisiä kohtaan, hirveää kielenkäyttöä, riitaa tyhjästä ja jo nyrkit pystyssä, ja monta hyvää suhdettakin sillä pilannut. Se nyt vielä Suomessa meniskin, jos juoppohulluudessaan tekisi tollasia tyhmyyksiä, mutta ne kaikki tapaukset on olleet selvin päin niin selitä sitä sitten!
Mutta mä pelkään mennä puhumaan kenellekään, ei vain siksi, että omaa diagnoosia ei saa tehdä, vaan myös siksi, että olen tähänkin asti yrittänyt vain pärjätä, ja pelkään, että jos saan diagnoosin niin olen ikuisesti hullu enkä voi enää koskaan edes yrittää päästä mihinkään elämässä kun leima pysyy papereissa.
Vaikka toisaalta, ei tämäkään mitään oikeaa elämää ole vaan yrittää pärjätä ja aina epäonnistua :(
ja taitaa muutenkin ne haaveet unelma-ammattiin opiskelemisesta olla kuolleita tähän ikään mennessä, kun tuntuu vielä että aivotkin vaan tyhmenee vuosi vuodelta :(
Uskaltaako mennä hakemaan apua?
Olen lukenut täältä ja muualta, mitä muiden sairaus pitää sisällään, ja yhä enemmän kuulostaa jutut tutulta. Muistan vähintäänkin yläasteikään, miten mielialat on vaihdelleet ja niin koulu kuin kaverit on yht'äkkiä vaihtuneet, kärsineet, ja sitten taas haalittu takaisin, mutta ajattelin kuten varmasti muutkin että kuuluu ikään.
Ikävä kyllä ne on jatkuneet noin siitä lähtien, olen nyt jo 27, sykleissä mennyt hirveät masikset, sitten hetket jolloin on ok ja aloittanut opiskeluja jne. sitten on jotenkin ajautunut ihan typeriin tilanteisiin ja vaihtanut paikkakuntia ja poikaystäviä lennossa - ja sitten on taas mennyt aikaa tasapainottaa elämä, ja sitten onkin taas ihan hirveässä suossa ja aletaan taas alusta.
Mulla ei vielä tähän ikäänkään ole koulutusta, kun vaikka pienessä masiksessa olenkin saanut opiskeltua, niin sen jonkun hirveän päähänpiston takia ne on kaikki aina lähteneet perseelleen. En ees muista, montako koulua olen keskeyttänyt tai minut erotettu...
Nyt olen taas siinä tilanteessa, että elämä alkaa olla kohdillaan. Olen vihdoin saanut lähes unelma töitä, asunto on kiva ja vuokrat maksettu, miehistä ja päihteistä pysytty erossa.
Ja silti viimeiset pari päivää on tuntunut olo ihan täydellisen onnettomalta.
Täysin ilman syytä, töissä jotenkuten selvinnyt mutta tässä heti kotiin päästyä ihan itkua vääntää.
mutta omaa diagnoosiahan ei saisi tehdä? Ehkä olen muuten vain sekaisin?
Masennuksen vuoksi olen aiemmin ollut lääkärillä, mutta ne lääkkeet lähinnä vain pahensi oloa. Kuukausikaupalla kokeiluja, mutta en osannut kertoa muusta kuin masennuksesta kun ei kysytty, lähinnä tuli vain tosi levoton olo ja tutut jopa huomautti mulle kummallisesta käytöksestä joten lopetin masislääkkeiden syönnin ja käynnit lääkäreillä. Kun itsestään ne pahimmat masiksetkin tuntu menevän sitten kuitenkin ohi ihan yhtä kummasti kuin olivat tulleetkin.
Psykoosia en ole onneksi joutunut kokemaan, mulla on lähisukulainen jolla on maniaan kallistuva bipo joten tiedän kyllä mitä psykoosit ja kunnon maniat on ja ei mulla ihan niin hurjia juttuja ole ollut, enemmän masista ja siksikään en aatellut bipolaaria, mutta kun luin kertomuksen ihmiseltä, jonka mania purkautui aggressiivisuutena, tunnistin itseni. Olen yleensä todella ystävällinen enkä suutu kenellekään, en kiroile, silti levottomuuden hetkinä saatan olla todella törkeä juuri läheisiä kohtaan, hirveää kielenkäyttöä, riitaa tyhjästä ja jo nyrkit pystyssä, ja monta hyvää suhdettakin sillä pilannut. Se nyt vielä Suomessa meniskin, jos juoppohulluudessaan tekisi tollasia tyhmyyksiä, mutta ne kaikki tapaukset on olleet selvin päin niin selitä sitä sitten!
Mutta mä pelkään mennä puhumaan kenellekään, ei vain siksi, että omaa diagnoosia ei saa tehdä, vaan myös siksi, että olen tähänkin asti yrittänyt vain pärjätä, ja pelkään, että jos saan diagnoosin niin olen ikuisesti hullu enkä voi enää koskaan edes yrittää päästä mihinkään elämässä kun leima pysyy papereissa.
Vaikka toisaalta, ei tämäkään mitään oikeaa elämää ole vaan yrittää pärjätä ja aina epäonnistua :(
ja taitaa muutenkin ne haaveet unelma-ammattiin opiskelemisesta olla kuolleita tähän ikään mennessä, kun tuntuu vielä että aivotkin vaan tyhmenee vuosi vuodelta :(
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itseäni ainakin lähinnä helpotti saada diagnoosi, vaikka aluksi ajattelin juuri kuten sinä, että jos kerran saan pöllön paperit niin olen ikuisesti kajahtanut. Mutta kajahtanut sä olet kuitenkin tekstisi perusteella, oli sitten diagnoosia tai ei.
Itselläni se diagnoosi helpotti siksi, koska sitten tiesin mistä kummallinen käytökseni johtuu ja voin oikeuttaa sen itselleni koska olen sairas. Ja tietenkin kun sain lääkkeet niin kummallinen käytös loppui ja olen pystynyt ola normaalisti eikä ole huono omatunto vanhoista törttöilyistä kun ne on pystyttty kuittaamaan sairauden piikkiin.