Olen parikymppinen tyttö ja mulla on kaikenlaisia pieniä ongelmia ollu. Olin vähän kiusattu ja tosi syrjitty koulussa, mistä syystä multa puuttuu täysin taito sosiaaliseen kanssakäymiseen miesten kanssa, en ole siis koskaan seurustellut ja jos joku tulee mulle juttelemaan, tekee vaan mieli juosta pois. Kaipaan läheisyyttä, mutta toisaalta pelkään päästää ketään lähelleni. Muutenkin olen aika huono luomaan uusia ihmissuhteita, vaikka mulla on kyllä joitain hyviä ystäviä. Aluksi olen ihan hyvin mukana uudessa porukassa, mutta sitten jotenkin vetäydyn ja eriytän itseni siitä, mikä on todella ärsyttävää! Ja vaikka tiedostan tekeväni näin, en silti saa sitä muutettua. Onko kenelläkään samakaltaista ongelmaa ja ootteko päässeet siitä miten yli?
Vanhempani erosivat suht sopuisasti ollessani 6, mutta lopettivat muutaman vuoden kuluessa kaiken yhteydenpidon keskenään, eivät siis kykene puhumaan toisilleen mitään. Asuimme pikkuveljeni kanssa vuoropäivinä kummankin luona, raahattiin aina kaikkia koulukirjoja, urheilutarvikkeita ja muuta mukanamme joka päivä. Mulla on nykyään isäpuoli ja äitipuoli ja 4 pientä puolisisarusta. Äitipuolesta en vielä tämän 10 vuoden aikana ole oppinut pitämään. Meillä ei vain tunnu olevan mitään yhteistä juteltavaa. Lisäksi olen kateellinen hemmotelluille puolisisaruksilleni, jotka saavat aina kaiken mitä haluavat.
Otan myös kaiken kritiikin itseeni, pelkään riitoja ja riitelyä ihan kauheasti. Jos joku vähääkään moittii minua tai huutaa minulle, alan heti itkeä. Siksikin vältän kaikenlaista riitelyä, koska en vain pysty riitelemään, kun alan heti itkeä! Vellon kaikissa pienissäkin moitteissa aina päiväkausia. Olen aina ollut kiltti, ihan liian kiltti, teininäkään en ikinä huutanut vanhemmilleni tai paiskonut ovia. Ja aina olen kaikille kouluterkkareille yms vakuutellut, että kaikki on ihan hienosti. Etten vain joutuisi mihinkään eteenpäin asioistani puhumaan ja tuottaisi huolta vanhemmilleni. Ujokin tietysti olin, enää en ole niin kovin, vaikka vieläkin jännitän kauheasti esiintymistä.
Lisäksi mulla on vielä ollut diabetes 12-vuotiaasta asti ja vaikka en usein edes ajattele kauheasti koko asiaa, niin sillon kun ajattelen se rupeaa kovasti ahdistamaan. Pelkään sairaaloita ja lääkäreitä ihan kauheasti ja aina, kun mun täytyy mennä lääkäriin, jännitän sitä jo viikkoa etukäteen ja aamulla herään maha ihan solmussa.
En kuitenkaan ole mitenkään kovin masentunut tai ahdistunut, en ainakaan suurinta osaa ajasta. Olen ihan iloinen ystävien seurassa, mutta yksin ollessani mietin usein miten epäonnistunut olenkaan.
Olen miettinyt pitkään, että pitäisikö mun hakea jotain keskusteluapua, mutta toisaalta ei mulla nämä ongelmat nyt niin kovin kummoisen suuria ole. Joskus toivon, että olisin ihan tosi masentunut, niin sitten voisin hakea apua. Typerä ajatus, tiedän. Nyt olen vain vuosi vuodelta ruvennut pelkäämään enemmän ja enemmän, että mitä jos en ikinä pääse tästä "miespelosta" yli. Haluaisin kuitenkin niin mielelläni perheen sitten joskus... Välillä olen jo ihan sitä mieltä, että nyt soitan johonkin, mutta sitten peruutan ja huokaisen helpotuksesta, ettei mun tarvitsekkaan puhua puhelimessa, sanoa ääneen ja siten tehdä todelliseksi tätä ahdistusta. Lisäksi tämä lääkärikauhu ei oikein edesauta tätä hommaa.
Tiedän kyllä ettei tässä viestissä niin paljoa järkeä ehkä ole, pelkkää vuodatusta vain, mutta tulipahan nyt kirjoitettua...
Tietääkö kukaan onko netissä mitään paikkaa, missä voisi keskustella jonkun ammatti-ihmisen kanssa?
Vanhempani erosivat suht sopuisasti ollessani 6, mutta lopettivat muutaman vuoden kuluessa kaiken yhteydenpidon keskenään, eivät siis kykene puhumaan toisilleen mitään. Asuimme pikkuveljeni kanssa vuoropäivinä kummankin luona, raahattiin aina kaikkia koulukirjoja, urheilutarvikkeita ja muuta mukanamme joka päivä. Mulla on nykyään isäpuoli ja äitipuoli ja 4 pientä puolisisarusta. Äitipuolesta en vielä tämän 10 vuoden aikana ole oppinut pitämään. Meillä ei vain tunnu olevan mitään yhteistä juteltavaa. Lisäksi olen kateellinen hemmotelluille puolisisaruksilleni, jotka saavat aina kaiken mitä haluavat.
Otan myös kaiken kritiikin itseeni, pelkään riitoja ja riitelyä ihan kauheasti. Jos joku vähääkään moittii minua tai huutaa minulle, alan heti itkeä. Siksikin vältän kaikenlaista riitelyä, koska en vain pysty riitelemään, kun alan heti itkeä! Vellon kaikissa pienissäkin moitteissa aina päiväkausia. Olen aina ollut kiltti, ihan liian kiltti, teininäkään en ikinä huutanut vanhemmilleni tai paiskonut ovia. Ja aina olen kaikille kouluterkkareille yms vakuutellut, että kaikki on ihan hienosti. Etten vain joutuisi mihinkään eteenpäin asioistani puhumaan ja tuottaisi huolta vanhemmilleni. Ujokin tietysti olin, enää en ole niin kovin, vaikka vieläkin jännitän kauheasti esiintymistä.
Lisäksi mulla on vielä ollut diabetes 12-vuotiaasta asti ja vaikka en usein edes ajattele kauheasti koko asiaa, niin sillon kun ajattelen se rupeaa kovasti ahdistamaan. Pelkään sairaaloita ja lääkäreitä ihan kauheasti ja aina, kun mun täytyy mennä lääkäriin, jännitän sitä jo viikkoa etukäteen ja aamulla herään maha ihan solmussa.
En kuitenkaan ole mitenkään kovin masentunut tai ahdistunut, en ainakaan suurinta osaa ajasta. Olen ihan iloinen ystävien seurassa, mutta yksin ollessani mietin usein miten epäonnistunut olenkaan.
Olen miettinyt pitkään, että pitäisikö mun hakea jotain keskusteluapua, mutta toisaalta ei mulla nämä ongelmat nyt niin kovin kummoisen suuria ole. Joskus toivon, että olisin ihan tosi masentunut, niin sitten voisin hakea apua. Typerä ajatus, tiedän. Nyt olen vain vuosi vuodelta ruvennut pelkäämään enemmän ja enemmän, että mitä jos en ikinä pääse tästä "miespelosta" yli. Haluaisin kuitenkin niin mielelläni perheen sitten joskus... Välillä olen jo ihan sitä mieltä, että nyt soitan johonkin, mutta sitten peruutan ja huokaisen helpotuksesta, ettei mun tarvitsekkaan puhua puhelimessa, sanoa ääneen ja siten tehdä todelliseksi tätä ahdistusta. Lisäksi tämä lääkärikauhu ei oikein edesauta tätä hommaa.
Tiedän kyllä ettei tässä viestissä niin paljoa järkeä ehkä ole, pelkkää vuodatusta vain, mutta tulipahan nyt kirjoitettua...
Tietääkö kukaan onko netissä mitään paikkaa, missä voisi keskustella jonkun ammatti-ihmisen kanssa?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tottakai voit hakea apua! Ei kannata odottaa siihen asti, että seisoo jo junaradan vierellä valmiina hyppäämään...
Tosiaan, soittoa kunnalliseen tervariin ja aika omalääkärille... Siellä sitten kerrot voinnistasi ja ongelmistasi. Suosittelen tirauttamaan kyyneliä ja vaikka lievästi liioittelemaan, että oikeasti saat juttuseuraa. Sitten sieltä he antavat lähetteen mielenterveyspoliklinikalle... Myös ihan omalla lääkärillä voi käydä juttelemassa... Myös kouluterveydenhoitajalla kannttaisi käydä.. Sinne nyt ainakin pääsee juttelemaan:)
Tosiaan, ei kannata ainakaan vähätellä oireitaan, niin ei hoitoa saa... Se on ikävä tosiasia.... Mutta uskon, että sinulle voisi olla apua juttelusta, jos omat läheiset ei riitä niin alota nyt sitten siitä kouluterveydenhoitajasta (jos et koulussa ole niin suoraan terveyskeskukseen:))...
Itselläni oli miesten kanssa nuorempana ongelmana se, että aina kun ihastukseni alkoi kiinnostumaan minusta työnsin hänet pois... Jotenkin alkoi heti ahdistamaan koko touhu.. Tämä kuitenkin loppui heti kun tapasin vain sen oikean tyypin... Eli minulla johtui vääristä tyypeistä :)
Toivon, että ongelmiisi löytyy ratkaisu!:)