masentuneen omainen

En ole lääkäri, mutta ei tuo ehkä ihan puhtaalta masennukselta kuulosta. Toki masennukseen liittyy usein paljon häpeää ja syyllisyydentunteita, että olisiko käyttäytymisen taustalla pelko omasta leimautumisesta? Sillä jos äiti menee moiseen tapahtumaan, sehän on todiste siitä, että poika on sairas ja sairaudellaan uuvuttanut äitinsä niin "loppuun", että äiti tarvitsee virkistyspäivän.

Voimia jaksaa pojan kanssa!

Jotenkin poika on loukkaantunut. Ehkä hän kokee nöyryyttävänä että vanhemmat joutuvat kantamaan hänen elämäänsä vielä aikuisenakin.

Voi olla että joskus vanhemmat ottavat liikaa vastuuta aikuisten lasten elämästä.

Ihmisillä on harvoin pelkästään masennus, yleensä siihen liittyy tai myöhemmin tulee mukaan muutakin. Hän on ehkä vain käsittänyt jotain väärin, ja tehnyt siten omia johtopäätelmiä... Jos tälläinen vielä toistuu, silloin uskon että kannattaa hakea pojallenne apua

Kyllä tuo masennukselta minusta kuulostaa ja sen ensivaiheelta, jossa sairastunut kieltää sairautensa. Ja siinä jos joku yrittää ohjata apua hakemaan, sairastunut loukkaantuu. Minusta ihan tyypillistä masentuneen käytöstä, koska tuo on ilmentymä pahasta olosta sisällä ja siihen liittyvästä häpeäntuneesta. Tunne on se, ettei ihminen saa olla masentunut ja se on hävettävää. Eihän tämä kuulemma ole kuin asenneongelma kuulee sanottavan.

Ainoa neuvo on tarkkailla pojan tilaa. Jos se pahenee liikaa, ei auta kuin järjestää pahimmillaan toinen pakkohoitoon. Muuten kannattaa pitää puheyhteys auki ja itse hankkia tietoa sekä tukiverkostoa. Masennus on sairaus, joka kuormittaa sairastavan läheisiä todella paljon.

Siis virkistyspäivä eli vertaistuki sinulle itsellesi mielenterveyspotilaan omaisena oli kyseessä? Varmasti sinulla on oikeus siihen. Eikä sitä välttämättä tarvitse/kannata sairastavalle omaisellesi edes raportoida.

Masennus voi olla aika usein täynnä vaikeita tunteita, turhautumista kaikkeen yms. Itse masentuneena toivoisin yleensä, että itseäni kohdeltaisiin ymmärtäen mutta toisaalta niin kuin ihmistä ainakin, ei mitään erityistä huomiota tilaani koko ajan kiinnittäen ja "hulluksi/sairaaksi" luokitellen.

Sanoisin, että ota iisisti, välitä mutta älä yritä "holhota" liiaksi (helposti varmaan sanottu äidille, mutta silti). Masennus on kuten sanottu täynnä vaikeita tunteita. Ehkä niiden on hyvä antaa olla, mutta ei pidä toisaalta "yliymmärtää". Varmasti pojallesi on tärkeää, että hänen läheisimmät ihmisensä rakastavat häntä, mutta toisaalta hän kaipaa sitä, että voi ja saa olla kaikkine ongelmineenkin oma itsensä. Niin kuin me kaikki.

Minun mieheni on masentunut. Hän kiukuttelee ja äksyilee ja on poissa kotoa, lie missä. Vaatii minulta jotain, mutta ei kerro mitä. Tätä on jatkunut jo ainakin neljä vuotta, mutta se vaan pahenee. Mitä minun kuuluu tehdä?

Ihmiset on niin erilaisia. Ei masentunut mieliala saa kaikkia ihmisiä käyttäytymään samalla tavalla.

Aika tyhmä kysymys.

Masennukseen ei voi sairastua (kuin metaforisesti), koska se on tunne tai kokemus. Monet ihmiset tulevat surulliseksi avioeron kohdalla, jos parisuhde on merkinnyt heille jotain. Mitä enemmän suhde on merkinnyt, sitä surullisemmaksi voit olettaa henkilön tulevan. Kyseessä on normaali ihmisreaktio. Ei ole sairaus.

Et ole ymmärtänyt mistä on kyse, joten kysymyksesi ovat hieman absurdeja. Pyydät vastausta samanlaiseen kysymykseen kuin, jos kyseessä olisi rakastunut ihminen. Rakastuneet ihmiset käyttäytyvät miten käyttäytyvät. Jokainen on yksilö. Joitain suuntaviivoja voi tehdä, mutta kyllähän nyt ihmisten pitäisi osaa päätellä miten ja miksi surullinen tai rakastunut ihminen käyttäytyy.

Miksi te vanhemmat puututte aikuisten lapsienne asioihin niin kuin ne asiat olisivat teidän omianne. Antakaa lastenne elää omaa elämäänsä.

Sitä masentuu sitten ihan itse puuttuessaan aikuisen lapsen ongelmiin. Ei pitäisi puuttua niin pysyisi oma järki vanhemmalla päässä.