Se alkoi joskus vuonna 2004. Muistatko? Olit niin tuttu sekä tuntematon, ja läheisyytesi... Halusin vain koskettaa, vetää syleilyyn, ja kerran ujutit kättäsi vyötärölleni kuin puolihuolimattomasti ja minä katsoin sinua huvittuneesti. Se oli kemiaa silloin. Puhdasta kemiaa.
Vasta kun eräs kerran lipsautti, että olisit valmis tekemään jotain vuokseni, aloin epäillä, etten olisi tunteitteni kanssa yksin. Sinä jouluna halasit minua, mutta tuttavasi pakotti meidän erilleen. Olithan naimisissa ja minä nuori alainen.
Minä muistan sen kerran kun vaistomaisesti pyyhit läikkynyttä olutta pois hameeltani ja kaivoit esiin kauhtuneen nenäliinan sen kuivataksesi, mutta muiden sanat saivat sinut pysähtymään. "Esimies ja alainen!" yksi riekkui vierellämme ja sinä vaihdoit paikkaa. Kauas pöydän päähän, vastapäätä minua ja miten minä silloin huusinkaan sisimmässäni.
Minä muistan ne ihanat, kauheat kuukaudet ennen lähtöäsi, sen halauksen varhaisena aamuna heinäkuun lopulla autiolla torilla. Minä muistan sen tuskan ja ikävän, joka siitä seurasi. Sen hiljaisuuden, joka oli musertaa. Kalvavan epäilyn, etten olisi ikäväni kanssa yksin. Minä muistan myös sen miten onnelliselta näytit uudessa elämässäsi ja palattuasi en uskonut enää sinuun. Halusit palata takaisin siihen vuoden takaiseen aikaan ajattelematta, että koin sen nyt vain leikkinä. Ethän ollut sanonut kaipaavasi minua. Se oli ollut minä, joka sinua etsin silloin, ja löysin.
Minä muistan sen miten yritin välttää seuraasi, vaikka rakastin yhä. Muistan sen miten katsoit minua pöytien yli, miten ujutin itseni seuraasi, heikkona ja kaipaavana, murheiden väsyttämänä ja me nauroimme. Nauroimme ja miten hyvältä se tuntuikaan. Puristit kättäni silloin hyvästiksi ja minä leimahdin kosketuksestasi. Kuljin viikkoja kuin huumassa, mutta vaikeuteni vetivät minut syvälle mieleni ja menneisyyteni mustiin vesiin, kunnes laskin irti sinusta selviytyäkseni.
Kun palasin viimein takaisin. Ontuen ja uupuneena kuin sodasta. Olitkin mennyt jo eteenpäin. Olitkin rakastunut. Toiseen.
Vasta kun eräs kerran lipsautti, että olisit valmis tekemään jotain vuokseni, aloin epäillä, etten olisi tunteitteni kanssa yksin. Sinä jouluna halasit minua, mutta tuttavasi pakotti meidän erilleen. Olithan naimisissa ja minä nuori alainen.
Minä muistan sen kerran kun vaistomaisesti pyyhit läikkynyttä olutta pois hameeltani ja kaivoit esiin kauhtuneen nenäliinan sen kuivataksesi, mutta muiden sanat saivat sinut pysähtymään. "Esimies ja alainen!" yksi riekkui vierellämme ja sinä vaihdoit paikkaa. Kauas pöydän päähän, vastapäätä minua ja miten minä silloin huusinkaan sisimmässäni.
Minä muistan ne ihanat, kauheat kuukaudet ennen lähtöäsi, sen halauksen varhaisena aamuna heinäkuun lopulla autiolla torilla. Minä muistan sen tuskan ja ikävän, joka siitä seurasi. Sen hiljaisuuden, joka oli musertaa. Kalvavan epäilyn, etten olisi ikäväni kanssa yksin. Minä muistan myös sen miten onnelliselta näytit uudessa elämässäsi ja palattuasi en uskonut enää sinuun. Halusit palata takaisin siihen vuoden takaiseen aikaan ajattelematta, että koin sen nyt vain leikkinä. Ethän ollut sanonut kaipaavasi minua. Se oli ollut minä, joka sinua etsin silloin, ja löysin.
Minä muistan sen miten yritin välttää seuraasi, vaikka rakastin yhä. Muistan sen miten katsoit minua pöytien yli, miten ujutin itseni seuraasi, heikkona ja kaipaavana, murheiden väsyttämänä ja me nauroimme. Nauroimme ja miten hyvältä se tuntuikaan. Puristit kättäni silloin hyvästiksi ja minä leimahdin kosketuksestasi. Kuljin viikkoja kuin huumassa, mutta vaikeuteni vetivät minut syvälle mieleni ja menneisyyteni mustiin vesiin, kunnes laskin irti sinusta selviytyäkseni.
Kun palasin viimein takaisin. Ontuen ja uupuneena kuin sodasta. Olitkin mennyt jo eteenpäin. Olitkin rakastunut. Toiseen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kun minun elämästäni. Olen syvällä mustissa vesissä, enkä osaa tai halua laskea irti.... mikä kärsimys...