olen useampaan kertaan yrittänyt hakea ammattiapua mutta ongelma on siinä että en pysty sitoutumaan käymään paikanpäällä lääkärin/terapeutin vastaanotolla.
silloin kun mieliala on pahimmissa pohjamudissa niin en näe siinä olevan mitään hyötyä. lisäksi ajat ovat aina aamuisin/aamupäivästä ja nukun todella pitkiä aikoja enkä saa edes herättyä tarpeeksi aikaisin.
kai olen siinä pisteessä että mitään ei ole tehtävissä. olisi pitänyt hakea apua kun kykenin vielä edes jotenkuten rutiineihin. nyt se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisin. taas jouduin perumaan yhden ajanvarauksen ja sanoin samalla että unohtavat koko homman.
onko kellään sama ongelmaa?
silloin kun mieliala on pahimmissa pohjamudissa niin en näe siinä olevan mitään hyötyä. lisäksi ajat ovat aina aamuisin/aamupäivästä ja nukun todella pitkiä aikoja enkä saa edes herättyä tarpeeksi aikaisin.
kai olen siinä pisteessä että mitään ei ole tehtävissä. olisi pitänyt hakea apua kun kykenin vielä edes jotenkuten rutiineihin. nyt se ei onnistu vaikka kuinka yrittäisin. taas jouduin perumaan yhden ajanvarauksen ja sanoin samalla että unohtavat koko homman.
onko kellään sama ongelmaa?
Vastaukset 4
Vanhimmat
hei!
mulla on todellakin sama ongelma kun sulla..terapian aloitan mut sitten lopetan kun en jaksa käydä ja myös mä en kerta kaikkiaan pysty puhumaan vaikka pitäis,mut omista asioista on niin vaikeaa puhua.ja kohta lopetan ja nyt on masennnus edenny jo todella pahaksi hyvä jos jaksan nousta sängystä tai syödä ja tekee mieli kuolla.aina käy näin!
ja samat lääkäri vuoroja hakeessa menee niin pitkään ennen ku pystyy soittamaan ja jos jotain menee ´pieleen niin sanon aina myös et ``unohtakaa juttu``
kiva kun en oo yksin ja on hengenheimolaisia, vaikka onkin vakava asia!
kiva että joku samassa suossa tarpoja.
nuo soitot ovat aivan kauheita, stressaan päiväkaudet ennnen kuin saan soitettua ja varattua ajan. sosiaaliset tilanteet ovat muutenkin vaikeita. viimeksi jätin terapiakäynnin väliin koska jännitin niin paljon etten saanut unta koko yönä ja aamulla olin aivan poikki ja ahdistunut.
terapia on raskasta, se että pitää mennä kaupunkiin bussilla mutta myös se puhuminen. jännitän todella paljon myös silloin ja aina vähättelen omia ongelmiani. esim masennustestissä en uskalla vastata totuudenmukaisesti, jotenkin tuntuu että minut tuomitaan siitä vaikka eihän siinä ole mitään järkeä. ja ajattelen että muilla on pahemmin ja minä vien heidän aikansa jne.
olen toivonut että joku vain antaisi lääkityksen yhdellä käynnillä eikä vaivaisi enää. osaisi kai meikäläinen ottaa ne tabletit, mutta niitä käyntejä en jaksa.
Miulla on just samoja ongelmia. Keväällä kävin muutaman kerran terapiassa, kun diagnosoitiin vakava masennus. Sain lääkkeet kuukaudeks eteenpäin ja kävin sen kaks-kolme kertaa terapiassa akuutilla työryhmällä. Sit kun ne miun ajat siirrettiin nuorisopsykiatrian polille, en menny sinne kertaakaan. En tiedä missä koko paikka ees on, ja inhoon sitä terapiassa istumista.
Miun mielestä on vaan jotenkin inhottavaa mennä johonkin niin virallisen oloiseen paikkaan kerran viikossa, yhtäkkiä pitäis avautua tuntemattomalle ja osata puhua kaikesta. Kaiken lisäksi mie en koskaan kuitenkaan menis sinne sellasena tosi huonona päivänä, jolloin ne tunteet ja sanat ois pinnassa. Aina pitää mennä bussilla kaupunkiin, joudun väkisin skarppaamaan itteni "normaaliksi", että jaksan lähtee ees keskustaan. Ja sillon se nimenomaan tuntuu ihan turhalta kuralta, kun ei ookaan paska päivä eikä tunnu siltä et pitäis/haluaisi puhua mistään. Nukun aina johonkin iltapäivään, kun en yöllä nuku ollenkaan ja täysin mahotonta nousta ajoissa..
Miulla on nyt ens viikolle yks toinen henkilö varannut nuorisopsykiatrille ajan, AAMUPÄIVÄLLÄ. En tajua miten jaksan nousta. Ei onneks tarvii tällä kertaa mennä sinne yksin. Se on niin ärsyttävää, kun istut siinä itekses jonkun tyypin kanssa ja jotkut niistä olettaa, että kun avaan suuni niin puhuisin koko ajan. Vastaan aina kysymyksiin niin hyvin kun sillä hetkellä osaan, mut ei siitä hirveesti mitään tule paitsi levottomat jalat ja tekis mieli juosta tupakalle :D Vähättelen kanssa aina omia ongelmiani, se vaan tulee automaattisesti enkä saa sanottua miten pahasti asiat on. Oonkin jo ammattilainen siinä kun koko ikäni tehny niin. Nyt reilu viikko yritettävä suhtautua tuohon terapia-aikaan jotenkin :s
mitähän tapahtuu jos antaa vaan olla. antaa masennuksen elää ja pahentua jos on pahentuakseen. johtaako se aina lopulta itsemurhaan?