Lapset ovat helpoin kohderyhmä globaaliskapitalistiselle trendi - ja massamarkkinoinnille. Lapsella on äärettömän suuri vaikutusvalta vanhempiensa kukkaroihin, ja kukapa ei haluaisi nähdä omaa pikku kullanmuruaan iloisena. Siksi lapsen vaatimuksiin ostotilanteissa myönnytään, vaikka lapsen vaatimus jonkin tuotteen ostamiseen on muodostunut aggressiivisen mainonnan ja trendien ansiosta.
Lelujen ja oheistuotteiden valmistajat tietävät tämän ja niinpä mainonta keskitetään lapsille, ei suinkaan vanhemmille. Hyvänä kärjistettynä esimerkkinä otettakoon Simpsonien jakso, jossa televisiossa mainostetaan uutta väkivaltaista videopeliä. Joulupukki sanoo mainoksen päätteeksi, että ”käske vanhempasi ostaa tämä peli tai käske heidän painua helvettiin”.
Mainonnan eettisyydestä on puhuttu runsaasti, mutta mainostajat sekä suuryhtiöiden pamput ovat puolustautuneet sanomalla, että vanhemmat voivat päättää, mitä lapsillensa näyttävät. Paperilla tämä voi kuulostaa ihan konkreettiselta, mutta ottaessa huomioon nykypäivän paineiden ja kiireiden täyttämä elämänrytmi ja rahan perässä juokseminen, on vanhempien mahdotonta vahtia, mitä heidän jälkikasvunsa katsovat vastaanottimesta – Internetin mainonnasta puhumattakaan. Monissa perheissä väki kokoontuu kerran päivässä yhteen – ruokapöydässä, jos edes silloinkaan. Nykypäivän nuori ja lapsi kasvaa ikävä kyllä erilaisten näyttöpäätteiden ja vastaanottimien parissa. Median vaikutus kasvavaan mieleen on suunnaton. Jos mainonta toimii äärettömän tehokkaasti aikuiseen, voimme vain kuvitella, miten murskaavan tehokas vaikutus sillä on lapsen kehittyvään, vastaanottavaan mieleen. Asiaa pahentaa tämän päivän arvomaailma, johon paneudun seuraavaksi.
Ennen vanhaan lastenohjelmiin kuului tietynlainen moraali. Vanhemmille lapsillekin suunnatuissa piirretyissä oli yleensä jokin opetus, joka oli moraaliarvoiltaan suoraan kasvattava. Toisin sanoen piirretyt ja muut lastenohjelmat olivat tietyllä tasolla fiksua katsottavaa. Toki jo 80-luvulla oli tuotteistamista. Oli figuureja, tarroja, sarjakuvia... kuitenkin nykyiseen menoon verrattuna tätä pystyy kuvailemaan melkeinpä neitseellisen viattomaksi.
Ensimmäinen rahat pois -brändi syntyi jo ennen 2000-luvun vaihdetta. Pokémon oli suunniteltu puhtaasti brändiä varten. Piirretty sarja palveli ainoastaan rahallista etua ja tuotteita varten. Pelkkä sarjan slogan, ”gotta catch them all!” – ”pakko saada ne kaikki”, ei jätä arvailuille varaa. Kun sarja aloitti Japanissa, olivat asianmukaiset lelut jo saatavilla pitkin lelukauppojen hyllyjä. Piirretyssä oli yhteensä lähes 500 erilaista hirviötä, joista jokaisesta löytyi fyysinen kappale levykauppojen hyllyiltä.
Pakko saada ne kaikki, sanottiin jokaisen piirretyn alussa. Moni lapsi varmasti saikin. Pokémon on mainio esimerkki tuotteistamisesta ja äärimmäisestä rahat pois -mentaliteetista, mutta tässä tapauksessa itse sarja jäi aikalailla harmittomaksi. Kyse oli puhtaasti rahasta. Sarjalla, muutamalla kokoillan piirretyllä, korttipeleillä, tietokonepeleillä, sarjakuvilla, kiiltokuvilla, tyynyliinoilla, pyyhekumeilla ja ties millä tuotettiin käsittämättömät määrät rahaa. Itse brändi ei ole kuivunut vielä edes kokoon, mutta sen kulta-aika on jo ohi. Kymmenet kopiot miehittävät satelliittikanavia ympäri maailman, yrittäen tehdä tempun uudelleen. Versioina löytyy tytöille suunnattua, hieman hempeämpää sarjaa oheistuotteineen, kuten myös hieman ”aikuismaisempaa”, pojille suunnattua taistelupainotteisempaa tarjontaa. Joka tapauksessa yllämainittu esimerkki on omiaan osoittamaan, kuinka armottomasti nykyinen globaali kapitalistinen järjestelmä käyttää vanhempia ja heidän lapsiaan hyväkseen saadakseen aikaan maksimaalisen tuoton moraalista piittaamatta.
Nykyaikainen maailmanmeno on henkisesti kuollutta, eikä vastaanottimista tulviva audiovisuaalinen agitaatio ainakaan paranna asiaa. Nykypäivän asenne on ”mulle kaikki heti nyt”, ja jo pienestä saakka tarjottava kilpailuhenkinen tuotteistaminen vain kiihdyttää vallitsevien asenteiden pinnallistumista. Miljardipäisessä maailmassa korostetaan sitä, miten kuuluu olla rikas, suosittu ja hyvännäköinen.
...........
LUE KOKO JUTTU LOPPUUN: http://patriootti.com/artikkeli/lapset_median_ja_markkinoinnin_uhreina
Lelujen ja oheistuotteiden valmistajat tietävät tämän ja niinpä mainonta keskitetään lapsille, ei suinkaan vanhemmille. Hyvänä kärjistettynä esimerkkinä otettakoon Simpsonien jakso, jossa televisiossa mainostetaan uutta väkivaltaista videopeliä. Joulupukki sanoo mainoksen päätteeksi, että ”käske vanhempasi ostaa tämä peli tai käske heidän painua helvettiin”.
Mainonnan eettisyydestä on puhuttu runsaasti, mutta mainostajat sekä suuryhtiöiden pamput ovat puolustautuneet sanomalla, että vanhemmat voivat päättää, mitä lapsillensa näyttävät. Paperilla tämä voi kuulostaa ihan konkreettiselta, mutta ottaessa huomioon nykypäivän paineiden ja kiireiden täyttämä elämänrytmi ja rahan perässä juokseminen, on vanhempien mahdotonta vahtia, mitä heidän jälkikasvunsa katsovat vastaanottimesta – Internetin mainonnasta puhumattakaan. Monissa perheissä väki kokoontuu kerran päivässä yhteen – ruokapöydässä, jos edes silloinkaan. Nykypäivän nuori ja lapsi kasvaa ikävä kyllä erilaisten näyttöpäätteiden ja vastaanottimien parissa. Median vaikutus kasvavaan mieleen on suunnaton. Jos mainonta toimii äärettömän tehokkaasti aikuiseen, voimme vain kuvitella, miten murskaavan tehokas vaikutus sillä on lapsen kehittyvään, vastaanottavaan mieleen. Asiaa pahentaa tämän päivän arvomaailma, johon paneudun seuraavaksi.
Ennen vanhaan lastenohjelmiin kuului tietynlainen moraali. Vanhemmille lapsillekin suunnatuissa piirretyissä oli yleensä jokin opetus, joka oli moraaliarvoiltaan suoraan kasvattava. Toisin sanoen piirretyt ja muut lastenohjelmat olivat tietyllä tasolla fiksua katsottavaa. Toki jo 80-luvulla oli tuotteistamista. Oli figuureja, tarroja, sarjakuvia... kuitenkin nykyiseen menoon verrattuna tätä pystyy kuvailemaan melkeinpä neitseellisen viattomaksi.
Ensimmäinen rahat pois -brändi syntyi jo ennen 2000-luvun vaihdetta. Pokémon oli suunniteltu puhtaasti brändiä varten. Piirretty sarja palveli ainoastaan rahallista etua ja tuotteita varten. Pelkkä sarjan slogan, ”gotta catch them all!” – ”pakko saada ne kaikki”, ei jätä arvailuille varaa. Kun sarja aloitti Japanissa, olivat asianmukaiset lelut jo saatavilla pitkin lelukauppojen hyllyjä. Piirretyssä oli yhteensä lähes 500 erilaista hirviötä, joista jokaisesta löytyi fyysinen kappale levykauppojen hyllyiltä.
Pakko saada ne kaikki, sanottiin jokaisen piirretyn alussa. Moni lapsi varmasti saikin. Pokémon on mainio esimerkki tuotteistamisesta ja äärimmäisestä rahat pois -mentaliteetista, mutta tässä tapauksessa itse sarja jäi aikalailla harmittomaksi. Kyse oli puhtaasti rahasta. Sarjalla, muutamalla kokoillan piirretyllä, korttipeleillä, tietokonepeleillä, sarjakuvilla, kiiltokuvilla, tyynyliinoilla, pyyhekumeilla ja ties millä tuotettiin käsittämättömät määrät rahaa. Itse brändi ei ole kuivunut vielä edes kokoon, mutta sen kulta-aika on jo ohi. Kymmenet kopiot miehittävät satelliittikanavia ympäri maailman, yrittäen tehdä tempun uudelleen. Versioina löytyy tytöille suunnattua, hieman hempeämpää sarjaa oheistuotteineen, kuten myös hieman ”aikuismaisempaa”, pojille suunnattua taistelupainotteisempaa tarjontaa. Joka tapauksessa yllämainittu esimerkki on omiaan osoittamaan, kuinka armottomasti nykyinen globaali kapitalistinen järjestelmä käyttää vanhempia ja heidän lapsiaan hyväkseen saadakseen aikaan maksimaalisen tuoton moraalista piittaamatta.
Nykyaikainen maailmanmeno on henkisesti kuollutta, eikä vastaanottimista tulviva audiovisuaalinen agitaatio ainakaan paranna asiaa. Nykypäivän asenne on ”mulle kaikki heti nyt”, ja jo pienestä saakka tarjottava kilpailuhenkinen tuotteistaminen vain kiihdyttää vallitsevien asenteiden pinnallistumista. Miljardipäisessä maailmassa korostetaan sitä, miten kuuluu olla rikas, suosittu ja hyvännäköinen.
...........
LUE KOKO JUTTU LOPPUUN: http://patriootti.com/artikkeli/lapset_median_ja_markkinoinnin_uhreina
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.