Kari Levola: Netin avaruus - 13.5.2002
Silloin kun olin pienempi, me kuvittelimme, että 2000-luvulla me kaikki lentelemme omilla aluksillamme avaruudessa. Pienemmäksi on mennyt: me ajelehdimme pikku päätteillämme netin avaruudessa.
Oma suhtautumiseni nettiin on kaksijakoinen. Netistä on hyvään ja pahaan.
Itse kuljen siellä päivittäin jo ihan työksenikin. Pari vuotta netissä ilmestyvän Kiiltomato-kritiikkilehden päätoimittajana ovat tehneet uteliaaksi muustakin tarjonnasta. Lapsille ja nuorille kirjoittavana minua kiinnostaa myös se, mikä on tarjonta tälle ensimmäiselle netin kanssa kasvavalle sukupolvelle.
Paljon on hyvää, paljon on huolestuttavaa. En puhu nyt seksi- tai pornokuvista. Niitä on tietyssä iässä hankittu aina. Ennen se oli vain vaikeampaa.
Netissä on haitallisempaakin aineistoa. Vuosi sitten keväällä liikkeellä oli villitys kuolleitten kuvista. Niitä ei tarvinnut etsiä. "Hyviä kuvia, klikkaa tästä". Pääsit sivuille, jotka olivat täynnä kuvia yhdysvaltalaisilta murharyhmiltä tai patologian laitoksilta. Ammuttuja, hirtettyjä, raiskattuja, hukkuneita, palaneita – lähikuvia kuolleista.
Itse en kyennyt katsomaan kuin muutaman, enkä ole pystynyt unohtamaan niitä vieläkään. Voi miettiä miten sellaiset kuvat vaikuttavat nuoriin tai vielä lapsiin, jotka katsovat niitä yksin yön pimeydessä.
Erityisen suosituksi netissä ovat tulleet erilaiset keskustelufoorumit. Niistäkin on hyvään ja pahaan.
Itse olen seurannut pääosin kirjallisuusfoorumien keskusteluja, tietysti toimittamassani Kiiltomadossa, mutta myös Rihmastossa, Netlibriksessa, Booknetissä ja Jippiin kirjallisuusfoorumia. Ne antavat erinomaisen tilan ja mahdollisuuden keskusteluun, mutta ovat myös arkoja nimimerkkien suojassa tapahtuvalle häiriköinnille.
Jonkun verran olen myös seurannut erilaisia villejä foorumeita. Niissä ei ole kuvia, mutta usein puheenvuoroissa tarjoillaan linkkejä kaikkein pimeimmille sivuille. Usein myös puheenvuorot ovat pimeitä.
Tänään tätä kirjoittaessani Hesari on juuri kertonut, että uusi sanavapauslaki tulee edellyttämään keskustelufoorumien valvontaa. Minä tervehdin sitä.
Tänään foorumeilla näytetäänkin keskusteltavan "sanavapaudesta". Ja Le Penistä. Aiheet ei välttämättä ole kaukana toisistaan.
Meillä on ihmetelty missä on suomalainen äärioikeisto, kun sitä ei näy kaduilla.
Ei näykään, kun se istuu perse penkissä ja tehtailee pää vaahdossa rasistista propagandaa netin keskustelufoorumeille.
Taktiikka on ollut kieltämättä onnistunut. Uusnatsit ovat ymmärtäneet kuinka naurettavilta he näyttävät kaduilla. Paljon tehokkaampaa, helpompaa ja halvempaa on ollut ahkeroida netissä. Uusnatsien omat sivut ovat ohjanneet aktiiveja "hyville keskustelusivuille".
Kyllä sitä tavaraa on sitten näkynytkin; törkeää, törkyistä, vastenmielistä kiihotusta kansanryhmää kohtaan. On ollut suorastaan käsittämätöntä, miten keskustelusivujen ylläpitäjät ovat sallineet semmoisen jatkuvan. Vastuuta ei ole näyttänyt olevan kenellekään.
Monelle nuorelle netistä on muodostunut keskeinen tiedotusväline. Ei ihme jos käsitys oikeasta ja väärästä on hämärtynyt, kun netin kirjoittelu on näyttänyt sallivan kaiken sen mikä muualla on lailla kiellettyä; rasistisen kiihotuksen, julkisten ihmisten kunnianloukkaukset, pedofiilien "tilitykset".
Joku raja netinkin avaruudella.
Kari Levola on nuortenkirjailija ja alansa asiantuntija
Silloin kun olin pienempi, me kuvittelimme, että 2000-luvulla me kaikki lentelemme omilla aluksillamme avaruudessa. Pienemmäksi on mennyt: me ajelehdimme pikku päätteillämme netin avaruudessa.
Oma suhtautumiseni nettiin on kaksijakoinen. Netistä on hyvään ja pahaan.
Itse kuljen siellä päivittäin jo ihan työksenikin. Pari vuotta netissä ilmestyvän Kiiltomato-kritiikkilehden päätoimittajana ovat tehneet uteliaaksi muustakin tarjonnasta. Lapsille ja nuorille kirjoittavana minua kiinnostaa myös se, mikä on tarjonta tälle ensimmäiselle netin kanssa kasvavalle sukupolvelle.
Paljon on hyvää, paljon on huolestuttavaa. En puhu nyt seksi- tai pornokuvista. Niitä on tietyssä iässä hankittu aina. Ennen se oli vain vaikeampaa.
Netissä on haitallisempaakin aineistoa. Vuosi sitten keväällä liikkeellä oli villitys kuolleitten kuvista. Niitä ei tarvinnut etsiä. "Hyviä kuvia, klikkaa tästä". Pääsit sivuille, jotka olivat täynnä kuvia yhdysvaltalaisilta murharyhmiltä tai patologian laitoksilta. Ammuttuja, hirtettyjä, raiskattuja, hukkuneita, palaneita – lähikuvia kuolleista.
Itse en kyennyt katsomaan kuin muutaman, enkä ole pystynyt unohtamaan niitä vieläkään. Voi miettiä miten sellaiset kuvat vaikuttavat nuoriin tai vielä lapsiin, jotka katsovat niitä yksin yön pimeydessä.
Erityisen suosituksi netissä ovat tulleet erilaiset keskustelufoorumit. Niistäkin on hyvään ja pahaan.
Itse olen seurannut pääosin kirjallisuusfoorumien keskusteluja, tietysti toimittamassani Kiiltomadossa, mutta myös Rihmastossa, Netlibriksessa, Booknetissä ja Jippiin kirjallisuusfoorumia. Ne antavat erinomaisen tilan ja mahdollisuuden keskusteluun, mutta ovat myös arkoja nimimerkkien suojassa tapahtuvalle häiriköinnille.
Jonkun verran olen myös seurannut erilaisia villejä foorumeita. Niissä ei ole kuvia, mutta usein puheenvuoroissa tarjoillaan linkkejä kaikkein pimeimmille sivuille. Usein myös puheenvuorot ovat pimeitä.
Tänään tätä kirjoittaessani Hesari on juuri kertonut, että uusi sanavapauslaki tulee edellyttämään keskustelufoorumien valvontaa. Minä tervehdin sitä.
Tänään foorumeilla näytetäänkin keskusteltavan "sanavapaudesta". Ja Le Penistä. Aiheet ei välttämättä ole kaukana toisistaan.
Meillä on ihmetelty missä on suomalainen äärioikeisto, kun sitä ei näy kaduilla.
Ei näykään, kun se istuu perse penkissä ja tehtailee pää vaahdossa rasistista propagandaa netin keskustelufoorumeille.
Taktiikka on ollut kieltämättä onnistunut. Uusnatsit ovat ymmärtäneet kuinka naurettavilta he näyttävät kaduilla. Paljon tehokkaampaa, helpompaa ja halvempaa on ollut ahkeroida netissä. Uusnatsien omat sivut ovat ohjanneet aktiiveja "hyville keskustelusivuille".
Kyllä sitä tavaraa on sitten näkynytkin; törkeää, törkyistä, vastenmielistä kiihotusta kansanryhmää kohtaan. On ollut suorastaan käsittämätöntä, miten keskustelusivujen ylläpitäjät ovat sallineet semmoisen jatkuvan. Vastuuta ei ole näyttänyt olevan kenellekään.
Monelle nuorelle netistä on muodostunut keskeinen tiedotusväline. Ei ihme jos käsitys oikeasta ja väärästä on hämärtynyt, kun netin kirjoittelu on näyttänyt sallivan kaiken sen mikä muualla on lailla kiellettyä; rasistisen kiihotuksen, julkisten ihmisten kunnianloukkaukset, pedofiilien "tilitykset".
Joku raja netinkin avaruudella.
Kari Levola on nuortenkirjailija ja alansa asiantuntija
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tässä on toinen klassikko eli Kemppinen ja Blogien vastustaja
http://kemppinen.blogspot.com/2006/03/blogien-vastustaja.html
25. maaliskuuta 2006
Blogien vastustaja
Erkki Pennanen kiukuttettelee päivän lehdessä poliitikkojen verkkopäiväkirjoja esitämillään perusteilla, joista yksikään ei vakuuta.
Luullakseni Vanhanen ja Siimes jaksavat kirjoittaa päiväkirjaa ja Tuomioja kotisivuja, jotteivat toimittajat pääsisi väliin. Tässä mielessä Helsingin Sanomien poliittisen toimittajan harmin ymmärtää.
Vanha sääntö tietää, ettei sanomalehden kanssa pidä väitellä, koska se ottaa viimeisen sanan. Verkkopäiväkirjassa ei käy näin. Poliitikko ei voi myöskään pitää puheita vapaasti. Julkiset puheet on tasapainotettava niin tarkkaan, ettei puhujan auta siinä sanoa paljon mitään.
Puhuttu sana on tullut HS:n tontille etenkin television aamuhaastatteluissa ja jossain määrin ajankohtaisohjelmissa, niissä jotka lähetetään iltauutisten jälkeen.
Kuka sen tietää, ehkä meillekin syntyy talk-show, jonka vetäjä on niin etävä, että osaa kääntää höpötyksen debatiksi. FST eli ruotsinkielinen ohjelma on osoittanut sellaisia merkkejä. Ja viimeksi Päivärinnan vetämä väittelyohjelma kiinteistönvälityksestä oli jännittävä.
Helsingin Sanomat ja sen kotimaan ja politiikan toimitus ei ole vielä päässyt irti kansankoulunopettajan ajatusmaailmasta eikä käyttäytymiskaavoista. Opettaja tietää. Opetaja näyttää esimerkkiä. Opettaja antaa puheenvuoron, jos oikein viittaa. Mutta kansakoulun takana oli oppivelvollisuus. Helsingin Sanomien takana ei ole lehden lukemisvelvollisuutta.
Pennanen unohtaa kaksi blogin tärkeää ominaisuutta, nopeuden ja kaksisuuntaisuuden. Tosin puheena olevat poliitikkojen päiväkirjat eivät sisällä kommentoinnin mahdollisuutta, paitsi Tuomiojan.
Tämä Blogger menee pian tukkoon ja nurin. Blogien määrä kasvaa geometrisessa sarjassa, ja siksi on korkea aika vähätellä ilmiötä.
Bloggerin kasisuuntaisuudessa on ongelmana kommentoijan sisään kirjoittautuminen ja blogistin mahdollisuus moderoida kommentteja eli jättää niitä julkaisematta. Olen nyt kirjoittanut näitä viime syyskuun lopusta ja jättänyt julkaisematta kaksi kommenttia niiden sisällön takia. Julkaissut olen noin tuhat. Voisin laittaa moderoinnin pois päältä, mutta en tee sitä, koska olen raukkamainen. En halua osallistua mielestäni lainvastaiseen julkaisemiseen, ainakaan niin kauan kuin EY-direktiivin mukaan olen oikeudellisessa vastuussa blogissani ilmestyvästä. Lainvastaisia ovat etenkin kunniaa loukkaavat eli henkilökohtaisuuksiin menevät törkeydet, joita olen siis kohdannut vain kaksi puolessa vuodessa.
Sitten on vielä kaksi asiaa, joista Pennanen sanoo, ettei hän ymmärrä niitä. Sananvapaus. Demokratia.
Vapautta on kahta lajia, vapautta jostakin ja vapautta johonkin. En viittaa affirmative action -ajatteluun, vaan Lutheriin. Minulla on vapaus politikoida. Minulla on vapaus olla politikoimatta. (Käytän jälkimmäistä.)
Minusta tuntuu, että suurten sanomalehtien verkkokeskusteluihin osallistuu yhteensä noin 8 ihmistä ja että he ovat kaikki entisiä yleisön osaston kirjoittajia, jotka ennen käyttivät nimimerkkiä "Joukko huolestuneita perheenisiä Espoosta". Lisäksi siellä on teini-lällätystä eli chatistä siirtynyttä rupattelua.
Sananvapaus on oleellisesti vapaus puhua ja kirjoittaa pötyä. Jos se olisi muuta, se edellyttäisi laaduntarkkailua, jonka toinen nimi on sensuuri.
Pennasella ja minulla on suuri sananvapaus. Kirjoitan blogia, kirjoitan Helsingin Sanomiin, Kanavaan, Parnassoon, Askel-lehteen, Etelä-Saimaaseen. Kirjoittaisin lisää kirjojakin, ellen olisi seurannut huolellisesti ns. Paavo Haavikko -syndroomaa, jota voisi sanoa myös Jörn Donner -oireyhtymäksi. Hyvät ja hienot teokset menettävät merkityksensä ja arvonsa, kun kirjoittaja ei enää muista, mikä on kirjallisuuden ja taiteen vaikein ja tehokkain keino - vaikeneminen.
Kaikille perkeleille sitä kyniä myydäänkin.
Samainen Pennanen tuossa taannoin oli tätä mieltä: EI EEC
Erkki Pennanen kiukuttettelee päivän lehdessä milloin mistäkin aiheesta. Tuollaiselle on syytäkin nauraa.
Samainen Pennanen taannoin oli tätä mieltä:
EI EEC:lle!
“EEC-VAPAAKAUPPASOPIMUS TORJUTTAVA”
“VETOOMUS TASAVALLAN PRESIDENTILLE, HALLITUKSELLE JA EDUSKUNNALLE”
EEC on Euroopan Yhdysvallat! Eikö meille riitä yksi USA? Näin laulaa Terttu Tuomi & Vasararyhmä - kuten myös Punatähdet.
Liity siis yhteisrintamaamme EEC-sopimusta vastaan!
http://www.punatahdet.com/EEC.html
500 suomalaista stallaria ja mediahan oli aivan SAMA!
Tämä julkaistu nimilista EEC-vapaakauppasopimus torjuttava -ilmoituksessa Helsingin Sanomissa 19.9.1973.
**Erkki Pennanen***
http://kemppinen.blogspot.com/2006/03/blogien-vastustaja.html
"Sitten on vielä kaksi asiaa, joista Pennanen sanoo, ettei hän ymmärrä niitä. Sananvapaus. Demokratia."
Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittaja Erkki Pennanen Suomalaisuuden liitosta ja kaksikielisyydestä
Helsingin Sanomat - pääkirjoitus - 2.9.2002
Hienon nimen likaajat
"Suomalaisuuden liitto perustettiin 1906 J. V. Snellmanin syntymän satavuotispäivänä vaalimaan suomen kieltä ja suomalaista kirjallisuutta sekä herättämään kansallishenkeä.
Valitettavasti niin hienon nimen omaava järjestö on joutunut virallisesti hyvän kielisovun maassa ahdasmielisten kielikiihkoilijoiden johtamaksi.
Liitto on keskittynyt nostattamaan suomalaista kansallistuntoa kampanjoimalla ruotsin kieltä, suomenruotsalaista vähemmistöämme sekä ”entistä siirtomaavaltaa” Ruotsia vastaan 1930 luvun henkeen, vaikka tämän päivän Suomi on aivan toinen maa.
Suomalaisuuden liiton alennustilaa kuvaa sinänsä, että se saa nykyisin hyvin vähän huomiota julkisuudessa suomenkielisellä taholla. Liiton aktiivijäsenten määrä on muutama sata.
Suomalaisuuden liitto on kuitenkin tähän saakka vastannut itsenäisyyspäivän valtakunnallisesta lipunnostotilaisuudesta Helsingin Tähtitorninmäellä. Lippukulttuurin vaalimisen ja valistuksen jakamisen nimissä se on myös saanut vuosittaista valtionapua, mikä on ollut sen suurin yksittäinen tulonlähde.
Suomalaisuuden liitto on kuitenkin kieltäytynyt jyrkästi lippukulttuurin levittämisestä ja tiedon jakamisesta ruotsin kielellä. Sillä perusteella sisäministeriö puolitti viime vuonna valtionavun, koska järjestö ei kerran suostunut hoitamaan ruotsinkielistä palvelua.
Nyt sisäministeriö on päättänyt lopettaa avun kokonaan sillä perusteella, että ministeriö on ottanut lippuvalistuksen kokonaan omaan hoitoonsa. Menettely on näppärä tapa päästä maksamasta valtionapua järjestölle, jolle sitä ei kaiken järjen mukaan pitäisikään maksaa.
Ruotsin kieli on Suomalaisuuden liiton vihapropagandan keskeinen kohde. Verkkosivuillaan Suomalaisuuden liitto jakaa itsestään tietoa kyllä englanniksi ja esittelee joukon suuria suomalaisia ("great and famous Finns"). Se ilmoittaa olevansa englanniksi Finnish Alliance, saksaksi Verband für das Finnentum ja ranskaksi La Ligue Finlandaise. Ruotsinkielistä käännösnimeä se ei suostu edes mainitsemaan, puhumattakaan toimintansa ruotsinkielisestä esittelystä.
Suomalaisuuden liiton verkkosivuilta voi lukea Suomen kaksikielisyyden kalleudesta, lasten kielikylpyyn pakottamisen vaarallisuudesta, ruotsalaisten omistamien (ruotsinmaalaisten) yritysten häikäilemättömästä taloudellisesta vallankäytöstä Suomen kansaa vastaan ja niin edelleen.
No kyllähän internetiin paljon törkyä mahtuu, eikä sille mitään voi. Kansalaiset esittäkööt mielipiteitään vapaasti keskustelusivuilla. Mutta että sellaista tapahtuu ja vulgääripropagandaa levitetään myös Suomalaisuuden liiton nimissä, on jo eri asia.
On hyvä, että kokoomuslainen sisäministeri Ville Itälä on jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota Suomalaisuuden liiton vastenmielisiin piirteisiin. Vapaassa maassa yhdistystoiminnan ja mielipiteen vapaus ovat tärkeitä arvoja. Vaikka Suomalaisuuden liiton toiminnassa on arveluttavia ja Suomen ruotsinkielistä kansanosaa loukkaavia piirteitä, niihin puuttuminen juridisin toimin voi olla vaikeaa ja epäviisasta. Olan kohauttamista ei toisaalta pidä jatkaa loputtomiin.
Hienointa olisi, jos Suomalaisuuden liiton nimen likaamisesta huolestuneet kansalaiset lähtisivät mukaan järjestön toimintaan ja palauttaisivat sen sivistyneille urille sanoutumalla irti vähemmistöön kohdistuvan kielivihan ja Ruotsin vastaisuuden lietsonnasta.