Kiinnostavaa olisi tietää, minkälainen oli syntymäperheenne oli? Minkälainen "rooli" tai "asema" teillä oli? Minä olen päällsin puolin tavallisesta perheestä, ei alkoholismia ei näkyvää väkivaltaa tms. Mutta vanhempien henkiset rakenteet taisi olla sitäkin hullummat. äiti ei välittänyt pätkääkään, sai raivokohtatuksia syyttelyineen jos "nostin itseni esille" mm. kertomalla murheistani (koulukiusaus ja jopa yksi väkivallan teko) Muutaman kerran yritin kunnes luovutin. Olin hiljainen ja arka ja äiti pilkkasikin arkuuttani ja toi selväksi miten aliarvostaa "ihmisiä, jotka ei sanaa suusta". Hiljaisuuteeni toki oli syynä mm. se, että aina kun puhuin jostakin, ihan mistä vaan, niin äitini puhui päälle, vaihtoi aihetta, puhuu jotakin ihan asiaankuulumatonta tai yksinkertaisesti käveli pois. ja puhuin ihan järkeviä, mulla oli tosi hyvä koulutodistus ja muutoinkin olin kiltti ja vieläpä erityisen nätti.No tuohon tottui, mutta kun koko perhe teki sitä niin kävihän siinä niin, että saattoi mennä pitkiä aikojakin etten puhunut sanaakaan. Aloin tehdä omia juttuja, lupaa kyselemättä ja eipä niitä lupia vaadittukaan. Jossain vaiheessa aloin tehdä myös nk.huonoja juttuja, mutta eipä niilläkään mitään näkyvää vaikutusta ollut, onneksi älysin ihan itse lopettaa ne. Koulusta lintsasin vähintäänkin puolet ja tuohon aikaan niihin ei hanakasti tartuttu (niin ja väärensi poissaolotodistukset kuin myös jäli-istuntolaput), ihan hyvin se koulu kuitenkin meni. menin lukioo ja yliopistoon. Lukiossakin olin paljon pois, mutta sain kohtuuliset paperit. Murrosikäisenä kokeilin kerran, että sanoin aivan rauhallisella, tyynellä ja vakaalla äänellä tekevämi itsemurhan. vastaus oli "jaa". No en tehnyt . perheellä oli tapana myös unohdella minua eri paikkoihin mm.rippijuhlisssani minut unohdettiin kirkkoon ja kävelin 4 km omiin juhliini, jotka olivat jo käynnistyneet. Sama tapahtui ylioppilasjuhlissa , taas kävelin kotiin, ei siinä mitään oli hieno sää. Pienempänä jos oli sovittu että mennään vaikka klo 16.00 x:lle kyläilemään, oli jo auto lähtenyt kun minä saavuin. Silloin ei ollut kännyköitä joten siinäpä se ilta vierähti pikkutytöllä mukavasti. Lopussa aloin kuitenkin nauttia näistä yksinolonhetkistä. kavereita mulla oli , onneksi, en olisi varmaan selvinnyt muutoin. ja tällä tarinalla tahdoin kertoa sen, että jos on henkisesti ltu välinpitämättömiä ja perheen rooli on olla näkymätön niin on sieltä vaikea ponnistella sosiaaliseksi yksilöksi. Mulle on kauhistus joutua huomion keskipisteeksi, puhumattakaan että sujuvasti keskustelisin ryhmissä. Sitä ikäänkuin tahtomattaan ajautuu "marginaaliin" eli toiset puhuvat päälle jne... Ilmeisesti minä viestin omalla kehollani että älkää vain huomioiko minua. Ulkopuolsuutta tunnen lähes joka paikassa ja kenties se näkyy naamasta. kyllä mulla ystäviä on ollut ja hyviäkin, mutta ne ovat toisella paikkakunnalla. Vieläkin äiti haukkuu "kun en saa sanaa suust", mutta nykyään olen hiljaa muusta syystä kuin ennen, vaivoin jaksan sen typeriä juttuja kuunnella ja jos kommentoin niin se on vaihtanut jo seuraavaan aiheeseen mm.toisten ihmisten haukkumiseen. Onneksi tämä yksinäiyyteni on tarjonnut oivan harjoituksen hiljaisena olemiselle, voin istua vaikka tuntikausia hiljaa jos niikseen tulee. Isäni kanssa jutellaan pitkäänkin kaiken maailma asioista eikä se ole koskaan valittanut että olen hiljainen. Miksiköhän?
Minkälaisesta perheestä olette kotoisin?
kkjjsnnnshy
14304
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Mulla oli kerrassaan surkeet vanhemmat. Isästä en paljoo muista kun se lähti kun olin 7 vuotias. En oikein ehtinyt tuntemaan sitä. ikinä se ei ostanut mulle ja veljelleni mitään. äiti alkoi juomaan alkoholia heti kun isä lähti ja joikin sitä sit koko ajan. Sit äiti löysi baarista jonkun miehen joka oli pahin pulsu mitä tiedän. Se oli myös väkivaltainen aina kännissä. löi myös mua ja multa murtu leuka ja hampaat lensi kun olin 8 tai 9 vuotias. Jos meillä oli nälkä niin tää mies sanoi et menkää kauppaan ja varastakaa ruokaa. Mun äiti ja se mies joi aina kaikki rahat ja ei sit ollut rahaa ruokaa joten syötiin jotain puuroa koulu ateria. Välillä oli tosiaan pakko varastaa ruokaa kaupasta, kun äiti oli ties missä juomassa viinaa.
Joivat siinä sitten viinaa pari vuotta ja kerran mun äiti ja se uus mies lähti jonnekkin. Viikkoon ei kuulunut ja sit tuli sosku tädit ja poliisit hakemaan lastenkotiin. Ekana kun ne tuli niin lähdettiin karkuun veljeni kanssa ja viikko niitä pakoiltiin kunnes tuli nälkä ja kyllästyttiin. sit meidät vietiin lastenkotiin, josta muutin pois kun olin 18 v Äiti ei koskaan soittanut tai lähettänyt joulu korttia edes. Et sellanen äiti mulla
Sitä voi miettiä, että ehkä oma tausta ei ole kovin huono, kun lukee tällaisia vertailukohdiksi.
Ongelmista huolimatta meillä on hyvä perhe, aina ollut. Pikkusisko sairasteli paljon pienenä, sen takia minä jäin syrjään (tahattomasti) enkä muista noista ajoista paljon mitään. Olin sillon ala-asteella ja en sairasteluista muista melkein mitään. Oltiin myös aika varattomia.
Oon muutenkin ihan elämäni alusta saakka ollut yksin viihtyvä, en tykännyt leikkiä tyttöjen kanssa kotia tarhassa vaan menin lukunurkkaan, koska opettelin lukemaan 4-vuotiaana :D Mutta kyllähän nuo etenkin ala-asteaikaiset sotkut on vaikuttanut lisää miun luonteeseen ja ajatusmaailmaan ihan omalla tavallaan. Usein oon miettinyt, että minkähänlaista elämä olis meille koko perheelle, jos tätä ei olis just meille sattunut. Ite ainakin tunsin olevani jotenkin "kaukana" perheestä nuorempana, vaikka meillä on kaikilla aina ollu hyvät välit. Johtui varmaan siitä kun sisko "sai" enemmän huomiota. Olin ihan sulkeutunu, mutta ei sitä kukaan tajunnu ku olin vuosien aikana kehittyny niin hyväksi valehtelijaksi ja peittelin aina ongelmiani. En koskaan kokenu olevani kunnolla lapsi, vaan murehdin asioista omassa päässäni.
En koskaan ollut erityisesti isin tai äitin tyttö. Äitin kanssa ollaan kuitenkin aina oltu jotenkin erilaisia, se on enemmän nuoremman siskoni kaltanen. Iskän kanssa taas ollaan luonteeltamme ja muutenkin olemukseltamme ja ulkonäöltä samanlaisia. Se on vaan aina jotenkin tajunnut minuu paremmin.
Tiedän kyllä, että saisin keneltä tahansa perheenjäseneltä niin paljon apua ja tukea kuin ikinä tarvitsisin, mutta menneisyys on kasvattanut miut itsepäiseksi, liian itsenäiseksi ja liian ylpeäksi. Olin pakosti kiltti tyttö, joka teki parhaansa eikä päästänyt sitä sisällä kytevää "teiniä" pihalle. Sain huutoa jos kiukuttelin joskus pentuna. En jaksanu kuunnella sitä ja päätin olla neutraali. Vanhemmat ei tajunnu, että yksin huoneessa istuminen ei ollut miulle rangaistus vaan helpotus. Olin tyytyväinen, jos sain tauon omasta perheestäni pääsemällä mummon tai serkun luo. Enkä muutenkaan halunnu tehä mitään numeroa asioista, kun ajattelin et porukoilla on muutenki tarpeeks hankalaa.
Kaikki meidän perheessä kyllä pitää joka suuntaan yhteyttä, mutta harvoin on mahdollisuutta olla yhdessä, kokonaisena perheenä. Nyt vanhempi siskoni odottaa lasta ^^
Isä kuoli viinaan kun olin ala asteella ja äiti sit rupes ryyppäämään ja tuli juopoks ja menetti työpaikan. Saatoin olla kavereilla yö kylässäkin vaikka viikon putkeen ja ei edes soitellu ja kyselly et miten menee, oltiin köyhiä ja samoja vaatteita käytettiin vuosia ja välillä ei ollut edes ruokaa. Ylä asteella sit olikin enää 1 kaveri ja se sai mut koukkuun video peleihin ja tupakkaan ja numerot laski rajusti (tokari joku 6.4) ysin jälkeen josta seuras sit että en päässytkään opiskelemaan. Bileitä ei ollut koskaan kun ei kavereitakaan oikeen ollut ja nykyään en edes juo alkoholia koska ei ole ennenkään tullu juotua pahemmin ja sit muutaman vuoden päästä meninkin armeijaan ja kun tulin pois niin ei ollutkaan enää yhtään kaveria ja nyt tässä joku 6 vuotta kouluihin hakenut ja en ole edes päässyt sisää, en ole koskaan seurustellutkaan ja ikää on se 22, nyt ujous ja hiljasuus voittanut niin sosiaaliset taidot -10. sisaruksia on kanssa mutta myö ollaan niin toiselta planeetalta.
lopputulos yksinäinen toivoton luuseri
Voisinpa tähän jakaa oman tarinan:
Porukat erosi kun olin kolme. Äiti meni uusiin naimisiin pari vuotta myöhemmin ja erosi vielä saman vuoden aikana. Siinä vaiheessa miua retuutettiinkin ympäri suomea muutettaessa.
Miut kasvatettiin sellaiseksi, joka tottelee sitä mitä sanotaan ja jolla ei ole omaa mielipidettä. Tai siis äiti kasvatti. Kertokaa, miten on oikeutettua viskellä lasta tavaroilla tai lukita ulos. Viimeksi näin kävi viime talvena kovien pakkasten aikoihin. Äiti viskasi ulos 15.v tytön pelkissä farkuissa ja ohuessa takissa. Siinä vaiheessa kun miua tultiin hakemaan, ei missään raajassa ollut enää tuntoa ja liikkuminen oli mahdottomuus. Noh, ainakaan kylmää en tuntenut.
Nyt olen 16 ja asun isäni kanssa toisella paikkakunnalla ja tuntuu että ensimmäistä kertaa pystyn tulemaan onnelliseksi. Ennen kärsin masennuksesta ja itsemurhaa olen yrittänyt.(Varmaan osaatte arvata miten paljon äiti siitä välitti...) Mutta nykyään hymyilen paljon enemmän ja olen saanut kuulla olevani aivan eri ihminen. En enää se pikkutyttö, joka ei koskaan katsonut silmiin tai sanonut mitä ajatteli tai tunsi. Nyt minulla on vapaus valita mitä elämältäni haluan.
Siitä ottaa varmaan selvää hän... ; =) Hän muistaa enemmän kuin kukaan muu, hän on erilainen...ja sen virheen moni teki ettei sitä ymmärtänyt....hän oli hiljaa ja viisastui...selvittää varmaan asian vielä juuriaan myöten...uskoisin..
Siis tää oli vastaus AP:lle...
No olipas arvoituksellinen huh
Mutta aika hurjia perhetilanteita tuolla edellä selostetttu. Toivon sydämestäni teille kaikkea hyvää ja parempaa mitä oli lapsuudessani. Uskon että käänne parempaa tulee, may Averie siitä esimerkkinä
Tuollainen perhe ja tausta on minukllakin suunnilleen....sen aion jättää taakseni...mitä sitä raahaamaaan mukanaan jotain niin ikävää...
Iloinen että ajatus kirkastuu... ;-)))))
Siis kuin tuolla aloittajalla, ne on toisille arvoituksia, toisille ei...
Siitä ottaa varmaan selvää hän... ; =) Hän muistaa enemmän kuin kukaan muu, hän on erilainen...ja sen virheen moni teki ettei sitä ymmärtänyt....hän oli hiljaa ja viisastui...selvittää varmaan asian vielä juuriaan myöten...uskoisin..
Hieno perhe, Kaikkien kanssa edelleen väleissä, Äitiäni parempaa kasvattajaa ei ole olemassa. Harrastettiin kaikkea musiikista liikuntaan, minulla on paljon kavereita, kelpo työ, olen sosiaalinen. Silti 27 ja päin vittua menee :)
Isä joi kun olin ihan pieni. Vain yhden tapauksen muistan tästä, olin niin pieni. Olen aina jotenkin pelännyt isääni ja kokenut oloni vaivautuneeksi hänen kanssaan, hän vain on semmonen selvinpäinkin, äidin kanssa koen oloni myös vaivautuneeksi, emme ole läheisiä. Isosisko kiusas lähes aina. Koska en osannut pitää puoliani isä ja äiti liittyi kiusaamiseen mukaan. Tuntui ettei minusta pidetty yhtään. Isosisko sai tahtonsa läpi huutamalla ja paiskomalla.
Porukat erosi kun olin noin 9, jäin isän luo asumaan ja masennuin koska muut sisarukset muutti äidin luo toiselle paikkakunnalle. Koulussa kiusatiin koska olin hiljainen ja outo, ja ylipainoinen vekara. Äidillä meni jo ennen vanhempien eroa huonosti, joi töiden jälkeen viinipullon illassa, veti masennuslääkkeitä ja yritti myös kerran itsaria. Kuitenkin itsepäisesti halusin muuttaa äidin luo, oikeastaan vain sen takia että pian teini-ikää lähentelevällä tytöllä ei ollut kauheesti yhteistä isän kanssa ja oli myös ikävä sisaruksia. Äiti muuttikin sitten lähemmäksi ja muutin sinne ja aloitin yläasteen, siitä lähtikin tosi kurja alamäki.. Äidin elämä oli pelkkää viinan kanssa pelaamista, ei välittänyt lapsista lainkaan, oli öitä poissa ilmoittamatta meille mitään. Sitten löysi miehen joka kohteli meitä huonosti ja kerran sitte isä tuli hakemaan meidät pois kun soitettiin sille itku kurkussa. Sen jälkeen ei ole äidistä kuulunut mitään, aikaa on kulunut nyt 8 vuotta.
Välillä sitä miettii että miten mukava ois jos vois äidin kanssa tehdä kaikkea, käydä syömässä ja shoppilla yms. ja miettii myös että oltaisko me voitu sitä auttaa mutta lapsiahan me oltiin eli ei siinä kauhesti olisi voinut tehdä.. Tästä on jääny aika pahat arvet ja olen joutunut itse käymään psykologilla, mutta muuten elämä rullaa ihan hyvin. Olen tajunnut arvostaa sitä että meillä on niin välittävä isä joka otti meidät kaikki lapset hoiteisiinsa
En usko perimmäisen syyn yksinäisyyteeni olevan perheessäni tai lapsuudessani, sillä kummassakaan ei ole suurempia ongelmia ollut.
Syy on varmasti synnynnäisessä temperamentissani, huonoissa puheenlahjoissa, omissa valinnoissani ja positiivisten sosiaalisten kokemusten puutteessa.
Vanhempani ovat molemmat puheliaita ja sosiaalisia tapauksia, vaikkakin molemmat tarvitsevat myös paljon omaa rauhaa. Molemmilla on aina tapana jäädä suustaan kiinni ja tuntevat paljon ihmisiä, joita minunkin lapsuudessani riitti. Pidin paljon eri ihmisistä, vaikka vähän uusia vierastinkin ja olin kiintynyt niihin tuttuihin ja turvallisiin. Pidän edelleen kaikista ihmisistä, mutten halua/osaa tuoda itseäni juuri yhtään esille, kuin vain aivan lähimpien kanssa ja silloinkin olo on vähän väliä epävarma. Ei oikein tiedä mitä ja miten uskaltaa sanoa tai kysyä.
Ehkä tähän vaikuttaa osaltaan äitini hyysääminen, teki kaiken aina minun puolestani, koska teki kaiken paremmin kuin minä ja kaikkihan piti tehdä täydellisesti. Moitti minua, kun toin omaa itseäni julki ja kehui, kun olin sellainen kuin hän halusi. Ja minähän tottelin, olin kiltti ja rauhallinen temperamentiltani. Haluan edelleen miellyttää puheillani ja teoillani muita, siksi en tee tai puhu mitään, mistä en voi olla varma, pitääkö joku siitä tai osaanko tehdä sen täydellisesti, niinkuin se pitää tehdä.
Pikkusiskoni, joka on luonteeltaan kovempi ja vahvempi, ei ole sortunut äitini tahtoon, vaan on aina taistellut vastaan ja äiti onkin antanut hänen vapaammin olla mitä hän on ja kuunnellut hänen kovaa ääntään enemmän. Hän on paljon rohkeampi, sosiaalisempi ja itsevarmempi tyttönen ja sen kun vahvistuu, kun häntä kuunnellaan ja huomioidaan tässä perheessä niin paljon. Olen kadehtinut häntä aina hänen luonteestaan, ollut mustasukkainen, kun hän on saanut kaiken huomion ja miellyttänyt muita vain olemalla oma itsensä, minun on pitänyt väkisin koittaa miellyttää, eikä se ole koskaan tehonnut yhtä hyvin. Mutta nykyään olen enemmänkin onnellinen hänen puolestaan, ehkä hän saa paremman elämän kuin minä tässä nyky-yhteiskunnassa.
Jotkut kai sitten vain syntyy häviäjiksi, yksinäisiksi sotureiksi. Myöhemmät kokemukset elämässä ja hyvä lapsuus ymmärtävine, oikein toimivine vanhempineen voivat pelastaa aika paljon, lujittaa ihmistä. Minun kohdallani taisivat vain pahentaa tilannetta...