Mitä voi tehdä kun itseään ei voi muuttaa? En kykene esittämään jotain mitä en ole. Jos vielä tuntisin, voisin sanoa että olen yksinäinen. Mutta aikoja sitten olen jo turtunut. Entä jos kuulun sellaiseen ihmistyyppiin jonka kuuluu olla yksin jonka ei ole tarkoitettu rakastuvan?... tai olevan edes rakastettu?
Kun vaikka on sosiaalisesti kyvykäs ja silti viettää suurimman osan ajastaan vapaaehtoisesti yksin, niin onhan siinä silloin oltava jotain vikaa. Ja kun muut masentuvat yksinäisyydestää tai eivät jaksa sitä, sama asia, mutta kuitenkin. Minä en välitä, en tunne sitä mitä minun ehkä pitäisi tuntea. Ja sisimmässäni pelkään etten enää kykyne näyttämään mitään ulospäin, vaikka nyt minulle ei mikään niin paljoa merkitsisikään kuin että voisi osoittaa kuinka paljon välitän. Olen jo vaipunut liian syvälle, liian vahvat suojamuurit kasannut ympärilleni. Kukaan ei voi minua enää pelastaa, eikä kukaan saa murrettua panssareitani. Tätä pelkään, toivoisin että olisin väärässä.
Minulla oli ystäviä, paljon kavereita joiden kanssa vietin aikaa. Nytkin tutustun nopeasti uusiin ihmisiin, mutta ketään en päästä lähelleni. Olen määrätyn ajan heidän seuranaan, mutta kun tiemme eroavat ne eroavat lopullisesti. Ja teen sen tietoisesti. Koska en usko että kukaan pitäisi minusta sellaisena kuin olen, kun en ole menevä mies. Olen rauhallinen ja hiljainen, hyvä ja ystävällinen, muut huomioonottava, hyvä kuuntelija, sellainen luotettava, tuttu ja turvallinen... eli tylsä. Ja kun ei edes alkoholia suostu käyttämään.
Ja tapa jolla katselen tätä maailmaa, ei toivo sitä kenellekkään. Sanoataan että tieto lisää tuskaa, kuka ikinä tämän sanonnan on keksinytkään on aivan oikeassa.. Enkä usko sitäkään että joku kestäisi kyynisyyteni ja harmauteni, liian karun ja kylmän suhtautumisen niin moniin asioihin.
Joten en voi surra sitä että olen yksin, koska vika on minussa. Tälläinen minä olen, tälläinen minä olen aina oleva. Liian monimutkainen persoona. Liian paljon sisälleen asioita padonnut ja liian huomaamattoman itsestään tehnyt.
Vaikkei ikääkään miehellä ole vasta kuin 21 vuotta....
"Someone better than me. Someone who knows the worst side of me, and still loves me." -Patrick Jane, The Mentalist.
Kun vaikka on sosiaalisesti kyvykäs ja silti viettää suurimman osan ajastaan vapaaehtoisesti yksin, niin onhan siinä silloin oltava jotain vikaa. Ja kun muut masentuvat yksinäisyydestää tai eivät jaksa sitä, sama asia, mutta kuitenkin. Minä en välitä, en tunne sitä mitä minun ehkä pitäisi tuntea. Ja sisimmässäni pelkään etten enää kykyne näyttämään mitään ulospäin, vaikka nyt minulle ei mikään niin paljoa merkitsisikään kuin että voisi osoittaa kuinka paljon välitän. Olen jo vaipunut liian syvälle, liian vahvat suojamuurit kasannut ympärilleni. Kukaan ei voi minua enää pelastaa, eikä kukaan saa murrettua panssareitani. Tätä pelkään, toivoisin että olisin väärässä.
Minulla oli ystäviä, paljon kavereita joiden kanssa vietin aikaa. Nytkin tutustun nopeasti uusiin ihmisiin, mutta ketään en päästä lähelleni. Olen määrätyn ajan heidän seuranaan, mutta kun tiemme eroavat ne eroavat lopullisesti. Ja teen sen tietoisesti. Koska en usko että kukaan pitäisi minusta sellaisena kuin olen, kun en ole menevä mies. Olen rauhallinen ja hiljainen, hyvä ja ystävällinen, muut huomioonottava, hyvä kuuntelija, sellainen luotettava, tuttu ja turvallinen... eli tylsä. Ja kun ei edes alkoholia suostu käyttämään.
Ja tapa jolla katselen tätä maailmaa, ei toivo sitä kenellekkään. Sanoataan että tieto lisää tuskaa, kuka ikinä tämän sanonnan on keksinytkään on aivan oikeassa.. Enkä usko sitäkään että joku kestäisi kyynisyyteni ja harmauteni, liian karun ja kylmän suhtautumisen niin moniin asioihin.
Joten en voi surra sitä että olen yksin, koska vika on minussa. Tälläinen minä olen, tälläinen minä olen aina oleva. Liian monimutkainen persoona. Liian paljon sisälleen asioita padonnut ja liian huomaamattoman itsestään tehnyt.
Vaikkei ikääkään miehellä ole vasta kuin 21 vuotta....
"Someone better than me. Someone who knows the worst side of me, and still loves me." -Patrick Jane, The Mentalist.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Pitääkö kaikki tehä niin vaikeeks?
Jos haluat olla yksin niin ole ja jos haluat päästää jonkun lähelle niin päästä.
Chillaa vähän tai jotain...
Jos haluut muutosta, avaimet on sulla.
Ei se ole niin yksinkertaista.
Sanoin jo ensimmäisessä lauseessa että itseään ei voi muuttaa, olen sellainen kuin olen. Mutta tällä hetkellä minusa on kaksipuolta, se joka olen kun olen yksin ja se joka olen kun olen muiden seurassa. Haluaisin että se muiden seurassa viihtyvä minä olisi vahvempi ja mielellään pysyvä. Mutta kun ei se ole kaikille niin helppoa... Ja kyllä muutoksen avaimet on minulla, ja olen muuttunut monta kertaa vuosien saatossa ujosta sosiaaliseksi, mutta yllättäen myös kavereiden kanssa viihtyvästä yksinäiseksi..
No kyllä ne muurit voi purkaa ja ihmisenä kasvaa.
Minäkin luulin nuorena että olen hiljainen ja arka ja kaikki vielä toitotti sitä mulle. Välillä kyllä sisälläni oli epäilys että olenko mä oikeesti niin hiljainen ja mitäänsanomaton.
Kävikin sitten ilmi että mun hiljaisuus ja arkuus johtui mun lapsuudesta.
Samoin luulin olevani laiska mutta kun parannuin tuosta masennuksestani mikä lapsena minuun iskostui niin sen jälkeen ei ole ollut enää laiska olo, koska tuntuu mielekkäältä tehdä asioita.
En ole hijainen tai arka. Minulla oli hyvä lapsuus. Itse asiassa minulla on nytkin kaikki hyvin, mutta en ole onnellinen.. Olen tyytynyt omaan tilanteeseeni mutten ole onnellinen.
Enkä ole millään tavalla masentunut, ja minustakin on ihan mielekästä tehdä asioita... Ja olen kasvanut ihmisenä, ainakin sen jälkeen kun olen jo kerran meinannut kuolla.
Mutta tämä tilanne jossa olen nyt, en usko että se on muutettavissa... koska en tiedä mitä minä voisin enää muuttaa. Ja se harmaa ja ankea puolli joka minussa on, en osaisi enää elää ilman sitä, siitä on tullut liian suuri osa minääni.
Enkä oikeasti pysty tätä niin selittämään että joku voisi ymmärtää tilanteeni, tietää miltä tuntuu olla minä....