Olen 48 v tavallinen työssäkäyvä nainen. Olen avoliitossa ja minulla on tytär joka asuu jo muualla. Oikeastaan minulla ei ole yhtään ystävää, jos minun puhelin joskus soi se on tyttäreni, avomieheni, äitini tai vanha setäni joka tarvitsee apua. Työssä minulla on työkaverit ja luulen että olen ihan pidettykin siellä mutta miksi en osaa suhtautua kehenkään sillä tavoin että voisin lähemmin ystävystyä. Mikä minussa on vikana, mitä teen väärin. Harrastuksiakin minulla on ja tapaan siellä muita naisia ja miehiä mutta ystävyystasolle mikään niistä ei ole johtanut. En oikein luota kehenkään, en osaa avautua. Aiemmin en ole oikeastaan kärsinyt yksinäisyydestä mutta nyt viime aikoina olen ajatellut kateellisina mm. sellaisia naisia jotka voivat lähteä ystävänsä kanssa esim. ostoksille, kahville, lenkille tai vaikka jutella puhelimessa. Mitä neuvotte minun tekemään?
Mikä minussa on vikana?
Yksinäinen48vN
131583
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
täällä on sama vika....olen itse 38 ja ystäviä ei paljon löydy...tai onhan niitä, mutta miksi ne ei ikinä soita ja pyydä ulos,lenkille tai muuta yhteiseen ilon pitoon.
sitten kun törmää niihin "ystäviin" kaupungilla,niin sitten kyllä sanotaan,että mun piti just soittaa sulle tai muuta vastaavaa...
tuttuja on ja morjens ystäviä,mutta tosi ystävät puuttuu, joiden kanssa sais jutella ja käydä soppailemassa,pitää tyttöjen iltaa ja katella televisiota,nauraa miehille ja kaikkea sitä mukavaa mitä yleensä näkee esim. elokuvissa naisten tekevän.
Itse kanssa katselen kaupungilla kateellisena naisporukoita ja toivon,että olisin mukana siinä tai kun katselen ravintolassa nauravaa naislaumaa...itku melkein tulee.
Olen ujo,en mitenkään liikaa,mutta en osaa avautua ja päästää ketään liian lähelle vaikka haluaisin!
löytyy kyllä pari "ryyppy" ystävää, jotka kyllä soittelee kun tarvii kapakkakaveria :-(
Myös minun ongelmani on se, etten pysty rentoutumaan juuri kenenkään seurassa, joten olen siksi usein yksin. Avomieheni saa helposti hyviä ystäviä, joiden luona hän käy katsomassa urheilua tai joiden kanssa käy ottamassa muutaman. Jos itse lähden jonkun kaverini kanssa jonnekin, kyse on useimmiten siitä, että lähden, koska pelkään muuten menettäväni viimeisetkin ystäväni.
Kaipaisin juuri sellaista seuraa, jonka voisi tuosta vaan soittaa kyläilemään, vaikkapa illalla elokuvaa katsomaan ja laittamaan kanssani jotain hyvää syötävää. Kaikki kuitenkin tuntuvat olevan niin kiireisiä, että juuri ja juuri istahtavat hetkeksi alas. Olo on suunnattoman pettynyt, kun luulen jo saaneeni muutamaksi tunniksi seuraa eikä toinen ehdi juomaan edes kahvikupillista. Avomieheni harrastaa kaikensorttista urheilua, opiskelee ja käy töissä - siihen päälle hän tietenkin vielä haluaa nähdä ystäviään vapaa-ajallakin. Miesten kesken, senkin ymmärrän. Olo vain osaa olla välillä tuskaisen hirveä, kun nytkin vietän kesälomaa neljän seinän sisällä ja toivon, että minulla olisi joku jonka seurassa vain olla, sen enempiä suunnittelematta.
Avomiehelle tuntuu hirveältä asiasta valittaa, koska itse olen itseni tähän tilaan ajanut. Lopetan alkuunsa kaikki aloittamani harrastukset, koska sressaan liikaa niissä käymistä ja tunnen itseni aina ulkopuoliseksi. Eihän minun luoja sentään tarvitse kuin kävellä kaupungilla ostoksilla, kun jo ajattelen, että muilla on varmasti enemmän syytä olla ostoksilla juuri siinä kaupassa..! =/
enneagrammimerkiltäs´numero neljä. Sellaiset on yksinäisiä ja pohjimmiltaan tahtovatkin olla.
Hae pika pikaa kirjastosta kirja "yhdeksänkulmainen peili", lue sitä , katso nelosta ...ja se on siinä.
Et sä saa haluta tulla kasiks´, joka on suuna päänä tai ykköseks´joka osaa kaiken.
Kokeilehan, alat oppia tuntemaan itseäsi!
Mielenkiintoista papupata. Otin kirjan nimen ylös ja aion todella vilkaista kirjaa.
Muille vastaajille: pitäiskö meidän perustaa yksinäisten naisten kerho, tehtäis shoppailu reissuja, matkoja yms. yhdessä.
Kerho tai vastaava kuulostaa hyvältä!
-olen turusta ja valmis saamaan uusia tuttuja ;-)
Kaikeen ei tarvitse uskoa.
Olen Oulusta ja 30v.
olen Turusta.
löytyisikö ystävää,jonka kanssa lenkille,kahville,soppailemaan,elokuviin.....?
Tuo sinun kirjoituksesi on aivan samanlaista minkälaiseksi minä tunnen itseni. Minä olen 45v. nainen ja naimisissa. Lapset 16v. tyttö ja 18v. poika. Aviosiippa on aina töissä ja hyvin vähä puheinen aina kotona, lapsilla on hyvin laaja ystäväpiiri kummallakin.
Minulla ei ole yhtään ystävää. En osaa ystävystyä kenenkään kanssa enkä tunne luottavani keneenkään ihan samoin kuin sinäkään.
Juuri tänään hyökkäsi taas päälle tämä musertava yksinäisyyden tunne ja olen täällä itkeskellyt yksinäisyyttäni.
Minusta tuntuu ettei ole olemassa ketään joka voisi olla minun ystäväni, että kaikkien ystävyys on jo käytössä. En pysty soittamaan kenellekään ja pyytämään esim. kylään, koska ei minullekkaan koskaan kukaan soita. Minua ei yksinkertaisesti kukaan halua ystäväksi.
En tiedä mitä voin tehdä. En kai mitään muuta kuin elää lopunkin elämäni yhtä yksinäisenä kuin tähänkin asti.
Tänään tuli taas mieleen, että sairastuisi taas edes masennukseen niin lääkkeiden avulla olisi helpompaa. Toisaalta on kuitenkin ihana olla terve kun on sairastanut vakavan masennuksen niin tietää senkin helvetin eikä sitä tietysti tosissaan toivo.
Kaksoisolento. Minäkin olen käynyt läpi vakavan masennuksen, joten on meillä muutakin yhteistä kun yksinäisyys. Asun Itä-suomessa, missä Sinä? Olisi kiva vaihtaa ajatuksia.
Minä asun Pohjois-Pohjanmaalla. Olisi kiva vaihtaa ajatuksia, jos keksitään miten niin ettei ne ajatukset ole kaikkien luettavissa.
Keksitkö keinon?
sähköpostiini [email protected] voit kirjoittaa
Minun sukulaispiirissä on muutama jotka ovat "yksinäisiä" vaikka mahdolisuudet periaatteessa on saada ystäviä. Niin kummalta kuin se ehkä tuntuukin, mutta ystävien saamisen eteen on tehtävä jotain.
Sanoit ensimmäisessä viestissäsi mm. ettet luota oikein keneenkään. Vastasit itse kysymykseesi.
Avoimmuus ja iloisuus sekä keskustelujen ylläpitäminen avaa mahdollisuuksia. Juuri ne ihmiset ympärilläsi, joista voisit saada hyviä kavereita ja ystäviä ajattelevat ehkä samoin. Eivät osaa avautua ja jättävät aloitteen muille.
Voiskohan se aloitteentekijä olla juuri sinä ja ei kannata lannistua, jos tuttavuutesi ei "luota" heti sinuun. Niinhän et sinäkään...