Tunnen itseni aivan luuseriksi. Minulla ei ole kavereita ollenkaan. Minulla ei ole ollut yhtä ainoatakaan kaveria sitten kouluaikojen jälkeen. En edes seurustele. Koulussakin kiusattiin ja syrjittiin ja siitä se on lähtenyt. Koulussa olin monta vuotta yksin.
Olen Facebookissa, jossa minulla on kavereina lähinnä entisiä luokkalaisia ja ihmisiä, johin olen tutustunut Facebookin pelien kautta. Kavereita no siellä noin 30. Ja luuseriksi tunnen itseni siksi, että tunnen olevani yksinäinen jopa Facebookissa. Harmittaa, kun kukaan ei koskaan kommentoi seinäkirjoituksiani. Jos kirjoitan suomeksi, kukaan ei kommentoi, koska suomalaiset kaverini siellä eivät ole sellaisia, jotka muutenkaan ovat tekemisissä kanssani. Jos kirjoitan englanniksi, niin silloin joskus joku ulkomaalainen saattaa sanoa jotain. Olen saanut muutaman hyvän kaverin ulkomailta, jotka tunnen netissä, mutta luultavasti en merkitse heille yhtä paljon kuin he minulle. He nimittäin on muitakin nettikavereita ja heidän kanssaan he keskustelevat vaikka miten paljon.
En minä mitenkään epätoivoisesti tuo esille itseäni esille Facebookissa. Päivitän statuksen ehkä kerran viikossa. Joskus olisi vaan kiva saada vähän keskustelua aikaan. Ehkä aiheeni eivät sitten ole maailmaa mullistavia tai kiinnostavia, mutta ei kai Facebook sitä tarkoita, että ei voisi keskustella tavallisista asioista. En minä mistään vessakäynneistä tai kauppareissuista kerro. Mutta harmittaa, jos kirjoitan jotain, niin kukaan ei vastaa mitään. Sitten kun katsoo toisten seiniä, niin heillä on heti 50 tykkäystä ja kymmeniä kommentteja asiaan kuin asiaan.
Hävettää olla näin paha luuseri, että jopa Facebookissa on yksinäinen. Ehkä se johtuu siitäkin, että minulla ei ole siellä aitoja kavereita, eikä kukaan puolituntematon sitten ole kiinnostunut minun asioistani.
On tämä kovin noloa. Aivan luuseriolo, kun tällaisesta tulee paha mieli. Ainakin taidan lopettaa joksikin aikaa päivitysten laittamisen, niin ei tarvitse tuntea harrastavansa yksinpuhelua.
Olen Facebookissa, jossa minulla on kavereina lähinnä entisiä luokkalaisia ja ihmisiä, johin olen tutustunut Facebookin pelien kautta. Kavereita no siellä noin 30. Ja luuseriksi tunnen itseni siksi, että tunnen olevani yksinäinen jopa Facebookissa. Harmittaa, kun kukaan ei koskaan kommentoi seinäkirjoituksiani. Jos kirjoitan suomeksi, kukaan ei kommentoi, koska suomalaiset kaverini siellä eivät ole sellaisia, jotka muutenkaan ovat tekemisissä kanssani. Jos kirjoitan englanniksi, niin silloin joskus joku ulkomaalainen saattaa sanoa jotain. Olen saanut muutaman hyvän kaverin ulkomailta, jotka tunnen netissä, mutta luultavasti en merkitse heille yhtä paljon kuin he minulle. He nimittäin on muitakin nettikavereita ja heidän kanssaan he keskustelevat vaikka miten paljon.
En minä mitenkään epätoivoisesti tuo esille itseäni esille Facebookissa. Päivitän statuksen ehkä kerran viikossa. Joskus olisi vaan kiva saada vähän keskustelua aikaan. Ehkä aiheeni eivät sitten ole maailmaa mullistavia tai kiinnostavia, mutta ei kai Facebook sitä tarkoita, että ei voisi keskustella tavallisista asioista. En minä mistään vessakäynneistä tai kauppareissuista kerro. Mutta harmittaa, jos kirjoitan jotain, niin kukaan ei vastaa mitään. Sitten kun katsoo toisten seiniä, niin heillä on heti 50 tykkäystä ja kymmeniä kommentteja asiaan kuin asiaan.
Hävettää olla näin paha luuseri, että jopa Facebookissa on yksinäinen. Ehkä se johtuu siitäkin, että minulla ei ole siellä aitoja kavereita, eikä kukaan puolituntematon sitten ole kiinnostunut minun asioistani.
On tämä kovin noloa. Aivan luuseriolo, kun tällaisesta tulee paha mieli. Ainakin taidan lopettaa joksikin aikaa päivitysten laittamisen, niin ei tarvitse tuntea harrastavansa yksinpuhelua.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Miks vtussa käytät jotain facebookkia? MItä vttua sillä nyt tekee?
lol
kavereita on tietenkin hyvä olla, itselläni ei niitä ole, mutta en kärsi siitä. Olen paremminkin yksinkulkija. Paitsi ehkä yhden erityisen kanssa kuitenkin.
Minua ainakin alkoi kiinnostamaan mitä sä seinille oot tehnyt.
Älä nyt ala puhumaan mistään luuserina olemisesta. ihmiset ovat mitä ovat ei ne siitä muutu.
Pitää mennä näillä vaan. En ole kovin vakuutunut siitä facebookista. Sillä näytetään mitata ihmisarvoa jotenkin. Mikä sitä kukaan on mittaamaan.
Jos eivät ole kavereita niin eivät sitten ole.
Ulkomaalaiset ovat muutenkin enemmän laajakatseisimpia joten en ihmettele yhtään miksi heiltä on tullut kommentteja.
Heidän kaveruusarvonsa on varmaan myös paljon todellisempaa koska eivät niin paljon omista niitä sosiaalisia ongelmia.
Et sinä kavereiden takia niitä päivityksiä tee vaan itsesi takia, hei.
Kaverit käyvät vain sitten tutkimassa niitä.
Siis jos sellaisia oikeita on.
Harvoin on.
Ihmisiä kiinnostaa jotkut asiat ja jotkut ei.
Miten facebookissa voi olla ei yksinäinen, nehän ovat vain kasvottomia ihmisiä. Jos he olisivat oikeasti läsnä se olisi vasta jotain.
Ymmärrän sua täysin. Entä jos käännät asenteesi niin, että treenaat siellä itsesi ilmaisemista etkä edes odota että joku kommentoi?? Silleen et pety, mutta oot mukana. On se kumma paikka se fb, jos laitat "liian fiksuja" tai oot kiinnostunu muistakin kuin valtavirran leffoista, niin - nope- ketään ei kiinnosta, mutta laitapas että tiskasin just, niin 50 tykkää!!! Ehkä ihmiset vaan on niin tavallisia. Pidä aina välillä vaikka viikon tauko jos tuntuu että ärsyttää ja sit laita vaikka muutama juttu minne oot menossa tai missä oot ollu. Ja siis käy yksin kattoo/kokemassa kaikkee uutta, rohkeesti vaan tapahtumiin, konserteitteihin, leffaan..mikä nyt sua kiinnostaakin. Siihenkin tottuu yllättävän hyvin. Eikä sun tartte fb:ssä kertoo että kävit yksin, siellähän kuuluukin kertoo asioista yksikössä. Yksin menemiseen tottuu yllättävän hyvin, itse käyn yksin nykyään jopa reissuissa. Ja yleensä tuntemattomat ihmiset on ollu yllättävän mukavia. Yleensä siellä fb:ssä on tiettyjä kaveriporukoita, jotka aina kommentoi toistensa juttuja, siitä noi isot määrät. Älä välitä urpoista, tsemppiä!!! Täältä tulee yks "tykkää" :)
Muistetaan nyt taas, että ne omat päivitykset eivät välttämättä tule toisten nähtäviksi. Siellä saattaa olla asetukset, tietoisesti tai tietämättömyyttä siten, että henkilö näkee vain niiden ihmisten päivitykset joiden kanssa on ennestäänkin eniten tekemisissä. Muiden päivitykset näkyvät vain jos käy yksitellen katselemassa kaikkien seiniä. Tämän takia yhdet ja samat ihmiset kommentoivat koko ajan toistensa viestejä. Läheskään kaikki eivät edes tule ajatelleeksi, etteivät he ole pitkään aikaan nähneet muiden FB-ystäviensä viestejä.
FB:ssä kannattaa ennen kaikkea liittyä erilaisiin ryhmiin, niistä saa tietoa tulevista tapahtumista ja pääsee vaihtamaan ajatuksia erilaisista asioista!
"..päivitykset eivät välttämättä tule toisten nähtäviksi"
^toi on totta
Itse alusta asti en tykännyt fb:stä ja poistinkin oman profiilin..
Kerran tuli huomiota, kun lupasin kasvattaa viikset, jos 15 tykkää :D
Muistan lukeneeni, että yhdellä naisella fb:ssä paljon kavereita ja suurin osa säätöjä ja suhteita (mitähän nykyinen miehensä tykkää?)
Omista fb kavereista moni vain samassa koulussa ja läheisten kaverien kavereita ja pakolliset sukulaiset.
Kyllä puhelin on hyvä keksintö, "lähetkö vaikka ajeleen?", niin varmaan on hauskempaa usein kuin tehdä tikusta asiaa facebook-profiilin seinällä
Turha sun on sinne mitään tilanpäivityksiä laittaa, jos se kerran tuolla lailla ahdistaa. Itsekkin joskus liityin vain sen takia kun luokkakaverit järjestelivät kouluhommia facebookin kautta ja valittivat ettei muhun meinaa saada yhteyttä mitenkään (soittaminen kai liian vaikeaa). Nyt on sitten kavereina koulututut pakolliset sukulaiset ja muutama ala-asteaikainen kaveri jotka lähettivät kaveripyynnön. Yhteensä alle 40 ihmistä. En ole koskaan ajatellut että joku vois pitää minua luuserina tämän takia, eikä kyllä paljon kiinnostakkaan.
Tänä vuonna en vielä kertaakaan ole päivittänyt tilaani ja mitä muiden tiloja olen tykännyt/kommentoinut varmaan voidaan laskea yhden käden sormilla. Ainut jonka kanssa tulee enemmän juteltua facebookissa on oma sisko.
Älä ota naamakirjaa vakavasti, en minäkään ota. Itse menin mukaan yhden vanhan koulukaverin kutsumana, ja ensin olin innoissani, kun löysin yhteyden sen kautta ulkomailla asuviin kuin myös kotimaassakin asuviin kovin vähän nähtyihin sukulaisiinikin, puhumattakaan entisaikain koulukavereihin ja muihinkin ajansaatossa taaksejääneisiin ystäviin, joiden kanssa en ole enää vuosikausiin ollut paljon minkäänlaisissa yhteyksissä, joskus olen saattanut harvakseltaan jossakin kauppareissulla nähdä, ja heit sekä lyhkäiset sen hetkiset kuulumiset vaihdettu, ei sen syvällisempiä juttuja.
Minunkin parhaat ihmissuhteet toimivat livessä ja muutoin kuin tuossa kaverilistojen keräilypisteessä seinäkirjoituksineen.
Päinvastoin olen itse saannut sotkettua jopa toimivia ihmissuhteita sukulaisteni kesken moisen foorumin kautta. Olen nimittäin puolivahingossa loukannut eräitä ihmisiä, jotka sittemin ovat häivyttäneet minut pois kaverilistoiltaan, ja tottakai se tuntuu ikävältä, että noin mennään tekemään, vaikka itse olet ollut kirjoittavanasi vain hyvää tarkoittavaa tekstiä asianomaiselle seinillä. Jälkeenpäin on sitten sellainen tunne tullut, etten halua olla tekemisissä livessäkään moisten ihmisten kanssa pakollista enempää.
Jos en muuta ole oppinut facebookista, niin sen, että kannattaa pitää tuota kielen kanninta vakkansa alla.
Joka tapauksessa elävä elämä ihmisineen ympärilläsi on sitä oikeaa elämää ja kommunikointia, ja tommonen naamabookki ei ole kuin yhdenlainen foorumi, jolla ei loppuen lopuksi ole minkäänlaista merkitystä tai sitä ei kannata ainakaan nostaa elämänsä suureksi äksöniksi.
Mee seuratoimintaan mukaan niin saat varmasti ystäviä.
Facebook ei ole mikään mittari mihinkään. Monella on siellä satoja "kavereita" ja näistä muutama on oikea ystävä.
Jos olisit esim asiakaspalvelussa töissä niin "kaveri"määräsi facebookissa ois ainakin kymmenkertainen.
Mikä on facebook?
Laita linkki profiiliis, niin saat heti satoja kavereita.
En ymmärrä tätä kielteisyyttä Facebookia kohtaan. Siellä voi olla vaikkei olisi yhtään ystävää listalla. Siellä on ryhmiä moneen tarpeeseen, tietääkseni yksinäistenkin ryhmä. Voi keskustella niissä ryhmissä ventovieraiden kanssa ja saada siten uusia virtuaalituttuja tai sitten saada menovinkkejä. Ainakaan minun aikani ei riittäisi millään siihen, että seuraisin jatkuvasti menovinkkejä monesta eri lehdestä tai monelta eri taholta (minua kun kiinnostavat yhtä lailla seurakunnan tilaisuudet kuin teatteri ja klubikeikat). FB:hen saan helposti tiedot erilaisista tapahtumista olemalla eri tahojen "tykkääjänä".
Kyllähän erilaisia listoja voi tilata sähköpostiinkin mutta on se mukavampaa nähdä FB:ssa että kuinka paljon muita on jo innostunut jostain asiasta/keikasta/tilaisuudesta.
Kyllä minä tuttavien ja kavereiden päivityksiäkin luen ja omia kirjoitan mutta ei se ole kuin osa FB-palvelusta. Niille jotka tykkäävät pelaamisesta siellä on käsittääkseni vaikka kuinka paljon sellaistakin tekemistä.
(Ja jos joku nyt sanoo ettei tarvitse menovinkkejä koska ei kuitenkaan koskaan käy missään niin kysyn vain että mistä niitä ystäviä sitten pitäisi saada? Se nyt vaan on fakta, ettei kotoa kukaan tule hakemaan eikä yksinäisyyspalstalle kirjoittaminen poista ystävyyttä.)
Joka ei ymmärrä facebook-kielteisyyttä/marmatti yksinäisyydestä facebookissa. Molemmille tiedoksi, koska yhtiö ottaa käyttöoikeuden kaikkeen siellä jakamaasi eli OMISTAA NE TIEDOT, käytti miten käytti. On hiukan kuin avoin valtakirja (mitä ei myöskään kannata edes juristille antaa, koska voi laittaa avoimen valtakirjan antajan minne tahansa). SItä paitsi voit olla vain 'ystäviesi' pilkan kohde selän takana, kun käyttävät 'näkymättömiä seiniä', kuten Potterissa oli se näkymätön rintanappi. Toisaalta, nettiyhteytesi voivat kaapata, profiilisi kaapata, ystäväsi voivat olla soluttautujia/agentteja, joilta on keikattu jo se identiteetti (mitä ei mikään laki suojaa). Miksi jakaa identiteettinsä tiedot nettiin? Hanki OIKEITA YSTIÄVIÄ/KAVEREITA oikeassa maailmassa t.s. irl. Puhu niille.
Facebook on paska paikka. Itsekkin olen yksikseni, eikä tunnu haittaavan. Tämä johtuu ehkä osin orastavasta skitsofreniastani, joka kivasti värittää elämääni.
"Olen saanut muutaman hyvän kaverin ulkomailta, jotka tunnen netissä, mutta luultavasti en merkitse heille yhtä paljon kuin he minulle."
Minun kaikkia ystävyyssuhteitani kuvaa edellinen lause. Tiedän todellakin mistä puhut. Vasta menetin parhaan ystäväni. Hänellä on laaja kaveripiiri ja minulla ei ollut ketään muuta. Ja taas olen yksin.
Facebookissa en ole ollut muutamaan vuoteen. Se oli niin teennäistä. Minulla oli useampi sata "kaveria" mutta todellisia tuttuja/sukulaisia vain ihan muutama. Se oli niin säälittävää, että jättäydyin mieluummin ulkopuolella ja yritän löytää oikeasta elämästä oikeita ystäviä.
Mulla on vain 3 kaveria Facebookissa, eli eipä juuri merkitystä ole koko yhteisöpalvelulla. Kavereita kun ei ole niin... Mitä sille mahtaa? Muuta kuin että yrittää parhaansa mukaan löytää niitä. Facebookista ei siihen ole...
Koeta tutustua ihmisiin oikeassa elämäsäs, FB ei ole hyvä paikka miltään kantilta katsottuna. Uusi harrastuskin voi tehdä ihmeitä, sieltä saa kavereita helposti.
Mutta... siinähän onkin sitten se suuri ongelma. Ystäviä isolla Y:llä on todella vaikea löytää, kaverit sitten asia erikseen. Omista asioistaan on älyttömän vaikea kertoa kellekään, varsinkin jos on kokenut pitkäaikaisen, järjestelmällisen syrjimisen jo kouluakoina. Se jättää jälkiä, joita eivät sellaiset ihmiset näe, jotka eivät ole ikinä vastaavassa tilanteessa olleet. =/ Tässä tilanteessa rakentaa ympärilleen defenssit, joiden murtaminen on ÄLYTTÖMÄN vaikeaa, raskasta ja aikaa vievää. Mutta älä anna periksi, se on sen arvoista!
Allekirjoittanut kävi myös yläasteensa helvetin porteilla. Eräs luokkani psykopaatti otti minut kohteekseen, ja niin koko luokka... siis koulu alkoi hyljeksiä. En ollut enää mitään, kukaan ei hyväksynyt olemassaoloani. Vanhatkin kaverini, joihin luotin, käänsivät minulle yksi kerrallaan selkänsä. Jokainen aamu oli päänsisäistä taistelua jaksamisesta. Koulupäivän loppuminen ei helpottanut, sillä kotona minua kohdeltiin myös huonosti, ei-toivottu lapsi kun olin.
Silloin, kun tajuaa olevansa yksin, syrjittynä ja kiusattuna... en voi edes sanoin kuvailla. Itse mietin itsemurhaa ja kiusaajieni murhaamista päivittäin, kostonhimo oli ainoa elinvoimani. Suunnittelinkin hyvin pitkälle, mutta onneksi jätin toteuttamatta - he olivat kuitenkin jo yhtä kuolleita minulle kuin minä heille.
Lukio menikin sitten näistä syvistä haavoista toipumisessa. Kävin psykiatrilla suht ahkerasti, mutta elin edelleen pitkälti yksin. Nyt elän taas pitkälti normaalia elämää, mutta on olemassa kyllä henkisiä arpia, joista en koskaan kokonaan varmaan parane. Tyhjyyttä on vaikea täyttää millään ilman ulkopuolisten tukea.
Asepalveluksen alkamista jännitin paljon, sillä itsetuntoni oli murskana ja pelot hallitsivat elämääni vieläkin. Jokainen vastaantulija olisi voinut olla potentiaalinen piinaaja.
Mutta toisin kävi! Oikeastaan intissä tajusin pitkästä aikaa olevani vielä täysin kykeneväinen muodostamaan kaverillisia ihmissuhteita. Siellä tutustuin moneen fiksuun tyyppiin ja ryhmähenki oli todella hyvä. Kun palasin intistä, niin tunsin viimein toivoa.
Noh, sitten muutin viimeinkin pois kotoa ja jatkoin opintoja yliopistossa. Täällä opiskelu ja etenkin sosiaalinen hengaaminen on poikennut niin paljon edellisistä opinahjoista, että oikein ihmetyttää: ihmisiin tutustuminen on ollut todella helppoa, kunhan vain saa aluksi jään murrettua. Valitettavasti kauniinpaan sukupuoleen olen tarjonnanpulan vuoksi ollut hyvin vähän yhteydessä, mutta olen kuitenkin saanut elämäni kasattua taas pirstaleista takaisin yhteen: nyt minulla on lukuisia kavereita ja vieläpä pari oikein hyvää, rakasta ystävääkin.
Siinäpä oma, suht säälittävä elämäni pähkinänkuoressa. Ajattelin nyt tarinoida siitä positiivisena esimerkkinä ja tuomaan toivoa - sitä ei tule koskaan menettää! Toivotan sinulle jaksamista ja muistutan, ettet ole yksin ongelmiesi kanssa. ;)