Yritetään kuntouttaa vaikka mikä olisi

Sehän kuvaa vain miten sairas nyky-yhteiskunta ja sen arvomaailma on. Ihminen on vain tuotannonväline jota voi kohdella miten vain.

Hajoitettu mieli ei tuota joten pikaterapialla takaisin töihin.

Kun kuntoutettaisiinkin...

Näennäishoitoa on kyllä tarjolla.

Mutta mihin masentunut "kuntoututetaan": suurimmalla osalla ei ole työpaikkaa, kun se menee alta viimeistään jos on ollut vuoden sairauslomalla.

Eikä kyse ole siitä, että pitäisi saada masentuneet tuottamaan., vaan masentuneet pois työkyvyttömyyseläkkeeltä. Työeläkejärjestelmä ei kestä, joten parempi, että masentuneet ovat tytötömyyskortistossa.

Kuntoutuksen ainut päämäärähän on saada masentunut/työtön tekemään töitä ilmaiseksi työnantajalle. Masentunut aivopestään ajattelemaan, että se on sille jotenkin hieno juttu, kun pääsee mukaan työyhteisöön "nauttimaan" työnteosta. Tosiasiassa masentunut on muiden työntekijöiden halveksima orja/nakkikone.

Mulla onneksi psykiatri kirjoitti ettei kannata kuntouttaa tai laittaa työkokeiluin, saa nähdä meneekö kelassa läpi , neljä aiempaa eläkehakemusta on jo hylätty kahden vuoden sairaslomat.
peruste: persoonallisuushäiriöni on problemaattinen, kaksi vuotta lääkitystä jo takana.

..Jatkoa, mutta soittelin tänään kelaan ja ilmeisesti odottavat ammatillinen kuntous-hakemustani. Sieltä soittaa joku takaisin kahden päivän sisällä ja aion keskustella, etä jos b-todistuksessa seisoo ettei kannata kuntouttaaa vaan eläkkeelle, niin onko siinä jotain epäselvää mitä he eivät ymmärrä.

Miksi joku haluaa eläkkeelle.Se raha mitä saa työkyvyttömyyseläkkeellä ei ole iso.Ennen oli 60-80% tuloista nykyisin 35% entisistä tuloista minimi on se takuueläke jotain 660€-verot.Loppu sossusta joka kuukausi käymällä loppu ikä näin minulla.Ilman käyntiä ei tipu penniäkään.

20 miljardin busines..Tajuatko edes millainen raha se on?? ..
Ja tämä suomessa...Isompi maailmalla..

Jokainen saa kakusta vähän...paitsi potilas.
En tiedä mikä tuossa kuviossa on niin epäselvää??

Niitten muistilehtiöt, kynät, lomamatkat, liput, vaatteet kaikissa
lukee aina jonkun mun nimi... Surkeimmankin edustajan tili
on 10 000 ja normaalin 40 000... ja tämä on vain se raha millä on
tarkoitus "lobata" ja ainoastaan vain lääkäreitä...
Myös lääkäri on opportunisti silläkin on velkaa...

Sen lisäksi osaa korjata autoja, mutta en ole koskaan käynyt
kouluja sitä varten..Silti suurimman osan autoista joita korjaan
omistavat autoasennus puolen käyneet...Se, että käy lääkiksen
ei tee susta hyvää lääkäriä..Ainoastaan lääkärin...
Se tuletko koskaan hyväksi... Riippuu täysin siitä,
kiinnostaako suo autot oikeesti vai pitikö vaan opsikella joku ammatti?

Kiinnostaako oikeasti auttaa...Vai kiinnostiko vain 3500 €
minimi tilipussi??

Tämä on täysin yksilöllistä,
mutta kuten taitavat automekot niin taitavat lääkäritkin on harvassa.
Itse en tunne kuin kolme taitavaa lääkäriä...
KOKO maasta...Näille lääkäreille masennuslääkkeet ovat kirosana, mutta rahansa hekin ottavat..tosin ei koskaan potilaan kustannuksella...

Olipa s**tana taas kysymys =D

no niin kela soitti: joko ammatillisen kuntoutuksen hakemus tai homma jatkuu entisellään, sitten jos ammatillisen kuntoutuksen hakemus hylätään niin voi valittaa sos,turvan.muutoshakulautakuntaan... eivät puhuneet et eläke tulisi.
Kunnan yp-pisteessä oli ne hakemukset loppu, piti taas soittaa ja pyytää lähettämään sen kaavakkeen.
Toki aion yrittää kuntoutukseen, mutta kun B-todistuksessa lukee ettei sitä kannata yrittää, niin lopputuloksena jatkan sairastamista työmarkkinatuella. Eli tätä on perusturva Suomessa.

Niin ehkä kyse on siitä, että sulla on aika lyhyt sairasloma takanasi. Siis siinä mielessä, että oot hakemassa eläkettä. Kaksi vuotta ei ole kovin pitkä aika vielä. Kysymyshän on myös siitä, että kela ajattelee niin, että sun psykiatrin mielipide on vain yksi mielipide. Siksi ne haluaa sut ammatilliseen kuntoukseen jotta ne saa myös toisen mielipiteen sun kunnosta. Vaikka itse kuinka tietäisit, että et ole työkyinen niin se ei riitä, Kela ei tunne sinua joten sen tehtävänä on suhtautua kaikkiin hyvin epäluuloisesti. Kela ei voi tietää kuka on todella sairas ja kuka ei joukossa on ihan varmasti niitäkin jotka eivät ole oikeasti sairaita. Niitä on aina on kyse sitten mistä tahansa. Meitä ihmisiä on niin paljon erilaisia, mutta koska kela ei tiedä kuka meistä on sellainen niin se kohtelee kaikkia ihmisiä niin. Mikä tietenkin on väärin.

Niin vielä mietin sitä minkä ikäinen olet? Sekin tietty vaikuttaa noihin eläkepäätöksiin. Itsellänikin on yksi hylky takana. Ei tosin kelalta vaan työeläkelaitoselta. Sairaslomalla olen ollut vuodesta 2007 aika massiivisia kuntoutustoimenpiteitä joita jatkan edelleen.

No olen syntynyt vuonna 1964 ja sitä sairaslomaa en ole saanut kun kela ne eväsi heti kun A-lääkärintodistukseni jälkeen alkoi tulla B-todistuksia syksyllä 2009.
Epäilen jopa sitäkin , että pääsenkö siihen kuntoutustutkimukseen kun kaikki on evätty jo pari vuotta. työeläkeyhtiökin jo useamman hylkäyksen tehnyt, siltä osin asia on käsittelyssä TELK:issä ja sosiiaaliturvanmuutoksenhakulautakunnassa. Jälkimmäiseltä tuli jo yksi hylky koskien sairaslomaoikeuttani ja se käsittely kesti noin 1,5 vuotta.
Mulla on skitsoidi persoonallisuushäiriö tässä koko ajan taustalla, mutta sillekään ei anneta mitään painoa.
Siksi tuo kuntoutustutkimus olisikin hyvä, että jotain ratkaisua tulisi ettei tarvii työmarkkinatukea nostaa vielä se vajaa 18 vuotta.

Toivon aina välillä että pääsisin työkyvyttömyyseläkkeelle kun en jaksa nähdä muutakaan vaihtoehtoa omassa elämässä. En vaan jaksa uskoa että se mitenkään tulis onnistumaan kun olen vasta 22-vuotias ja elämä vasta alussa. En tiedä haluanko kuitenkaan oikeesti eläkkeelle. Tuskin kukaan haluaa näin nuorena mut ajatuksena se houkuttelee jos ei näe muitakaan vaihtoehtoja eikä kertakaikkiaan jaksa mitään eikä pysty mihinkään.

Et sinä 22-vuotiaana pääse eläkkeelle.

Mitä hoitoa tai kuntoutusta olet saanut?

Oon ylioppilas ja armeijanki saanut käytyä. Meinasin kyllä jättää lukionki kesken mut toiset sai mut ylipuhuttua suorittamaan sen loppuun. Armeijanki sain jotenkin kynsin hampain rämmittyä läpi. Sen jälkeen en ole mitään tehnyt. Terapiassa olen käynyt tai en tiedä onko se edes mitään oikeeta terapiaa vai vaan jotain keskusteluapua. Lääkkeitäkin olen syönyt mut ei niistä ollu mulle apua.

Oikein pahaa tekee ajatella kuinka yhteiskunta kiduttaa sairasta ihmistä eikä suostu ottamaan ongelmia tosissaan. Vitut siitä kuinka paljon ihminen kärsii, sietää kärsiäkkin kun ei ole yhteiskunnalle millään tavalla tuottoisa yksilö ajattelee yhteiskunta. Nykymaailma on aivan sairas paikka elää kun vaan raha tuntuu ratkaisevan. En ihmettele että moni haluaa kuolla pois kun yhteiskunta ei suostu auttamaan ja saa vaan halveksuntaa niskaansa.

Pyri kuntoutustutkimukseen, psykiatrisi tietää kyllä.


Selvitä onko se terapiasi jotain oikeaa terapiaa vai vaan keskuteluapua.

Lääkitys on hankala juttu, koska se on pääosin lumetta.

MIten elämä muuten? Ihmissuhteet? Harrastukset? Viinan käyttö?

Oletko työttömyyskortistossa? Vai kuntoutustuella?

Elämä on aika samanlaista päivästä toiseen. Muutama kaveri kyllä on mut harrastuksia ei ole. Alkoholia käytän jonkun verran joka viikonloppu. Työttömyyskortistossa en ole enkä edes kuntoutustuella. Työkkäristähän ei saa rahaa jos ei ole hakenut aktiivisesti vähintään 3 opiskelupaikkaa sekä kevään että syksyn haussa ja suostu mihin tahansa mitä työkkäri ehdottaa. Kuntoutuksessa on taas varmaan ehtona se että suostuis menemään päiväosastolle joka päivä. Nuo edellämainitutkin vaihtoehdot tuntuvat liian ahdistavilta ja mahdottomilta mulle. Ainut mun onni on että rahaa on omasta takaa sen verran että hengissä pysyn ja katto on pään päällä. En voi silti loputtomiin näin jatkaa kun se syö miestä ja vie lopunkin itsetunnon jos sellasta nyt koskaan on edes ollut.

"Kuntoutuksessa on taas varmaan ehtona se että suostuis menemään päiväosastolle joka päivä."

Ei siinä sellaista vaadita. Kuntoutustutkimuksessa pitää kyllä silti mennä paikalle.

Et siis käy sossussakaan?

Kyllä sinun pitäisi päästä kuitenkin asiakkaaksi työkkäriin vaikka et saisi työttömyyskorvausta. Sieltä kautta voit päästä kuntoutusosastolle, jotka kautta voidaan ryhtyä setvimään sinun työllisytymis/koulutusmahdolisuuksia ihan oikeasti.

Ei työkkäri ole kovin kiva paikka, mutta koska olet jo ulkona työttömyyskorvauksesta, niin ei sinun tarvitse suostua kaikkeen tyhmään, mutta on siellä hyviäkin ihmisiä ja toimenpiteitä.

Olet niin pihalla kaikesta, että sinun on vaikeaa löytää mitään tietä ulos toivottomuudesta.

Onko paikkakunnallasi mielenterveysyhdistystä, jos on niin mene vaikka sinne johonkin toimintaan.

Entä se terapia? Onko se mitään oikeaa terapiaa?

En käy sossussakaan koska tiedän etten sieltäkään mitään saisi. En tiedä onko nykyisellä paikkakunnalla mielenterveysyhdistystä, luulisin kyllä että on. Olen kuitenkin muuttamassa toiselle isommalle paikkakunnalle ja siellä ainakin on kun kyseessä on sen verran iso kaupunki. Ongelmana vaan on se että mun sosiaalisten tilanteiden pelko estää hakeutumasta oikein mihinkään juttuihin mukaan.

Mutta ne mielenterveysyhdistykset on juuri sellaisia matalan kynnyksen paikkoja... rohkeasti vaan eteenpäin.

Ei aina tunnu hyvältä, eikä aina jaksa mutta jos jää yksin neljän seinän sisälle, niin ei ainakaan löydy ratkaisuja.

Mikä sinulle antaisi toiveikkuutta?

On sitä parikymppisiäkin "joutunut" tai "päässyt" (mitenvaan) pysyvästi työkyvyttömyyseläkkeelle, ei se mitenkään mahdotonta ole.

No on päässyt kyllä, mutta ei päästetä kovin helposti ja tuskin masennusdiagnoosilla, pikemminkin skitsofrenialla.

Kyllä ihan oikeasti kannattaa yrittää jotain eikä vaan jäädä kotiin yksin kaameiden ajatustensa kanssa. Vaikka päätyisi eläkkeellekin, ei se eläkkeellä olokaan ole herkkua, jos olotila on tosi paska. Ja sitä paskempi se on, mitä enemmän on vaan kotona tekemättä mitään. Tietysti on päiviä, jolloin ei oikeasti jaksa mitään.

Kuntoutuksesta voi kuitenkin saada eväitä, joilla pystyy elämään tautinsa kanssa hieman paremmin.

Kyllä mä uskon, että suurin osa ihan oikeesti yrittää jotain siis päästä pois sieltä kotoota neljän seinän sisältä. Se on vaan tosi helppoa sanoa, että mene sinne tai tänne. Jos on tosiaan paha sosiaalisten tilanteiden pelko niin on varmasti tosi vaikeaa, tottakai on hyvä kannustaa jne...

Mutta henk.koht ainakin oon väsynyt kuulemaan ihmisten, etkö voisi mennä sinne tai hei siellä olisi sellainen juttu. En valitse vapaaehtoisesti yleensä niitä päiviä kun en poistu kotoota. Asiassa on myös kääntöpuoli on oikeesti joskus hyvä olla vain kotona ja miettiä mitä haluaa elämältään. Jos menee noihin juttuhin siksi, että niihin pitää mennä kun toiset sanoo niin. Ei niistä silloin ole mitään hyötyä. Se ei kuntouta ketään takaisin työkuntoiseksi. Hetken aikaa sitä voi itsekkin hämääntyä ja luulla, että menee paremmin, mutta koska kyse ei ole aidosta omasta halusta. Seuraa tuollaisesta todennäköisesti jossain vaiheessa romahdus.

Tärkeintä on selvittää itselleen, mitä haluaa, mikä oikeasti on mielekästä. Jos se tuntuu ainoalta järkevältä vaihtoehdolta maata himassa niin sitten tekee niin. Kyllä jossain vaiheessa alkaa ne seinät kaatua päälle. Sitten on aika taas asettaa ne samat kysymykset itselleen ja lähteä siitä eteenpäin.

Terapia ja lääkärikäynnit on toki tärkeintä. Tosin musta terapiastakaan ei ole mitään hyötyä jos se suhde ei perustu rehellisyydelle. Jos joku terapeutin kommentti harmittaa tai oot täysin eri aaltopitudeella terapeutin kanssa.Etkä kykene sitä sanomaan terapeutille ja näin ratkaisemaan asiaa. on sekin musta tavallaan näennäistä hoitoa. Joten sekään ei sillon kovastikkaan tähtää työelämään paluuseen.

Tai ennenkaikkea ensimmäisenä tavoitteena pitäisi aina olla laadukas elämä. Suomessa on vallalla luterilainen työmoraali, täällä työ on koko elämä. Ilman työtä ei joidenkin mielestä elämää tunnu olevan. Tuskin kukaan meistä on valinnut sairastuvansa tai haluaa eläkkeelle jos vaihtoehtona olisi eläminen terveenä ja työkyky tallella ja työ. Eiköhän valinta olisi itsestään selvästi jälkimmäinen.

Eläkkeelle pääseminen varmasti kuitenkin helpottaisi monen sairastuneen oloa siinä suhteessa, että ei enää tarvisi miettiä kelan tai työeläkeyhtiöiden päätöksiä ja byrokratiaa yms. Voisi keskittyä täysin kuntoutumiseen, ehkä monet saattaisivat jossain vaiheessa jopa tämän kautta palatakin osittain työelämään.

Joo, en tarkoita sellaista maanittelua.

Vaan itse pitää miettiä mistä saa toiveikkuutta ja sitten yrittää siihen suuntaan.

Ja askel kerrallaan ihmisten ilmoille. Siksi esimerkiksi mielenterveysyhdistykset ovat hyviä matalan kynnyksen paikkoja. Toinen voisi olla sellaiset harrastukset, joissa kyllä näkee ihmisiä, mutta ei tarvitse olla tekemisissä, jos ei halua tai pysty.

Olen itse elänyt noin kaksi vuotta "erakkona", ja olen sitä mieltä, että tarvitsin sen siinä pahassa vaiheessa. Kävin kuitenkin terapiassa ja kaupassa.Ja kerran Kelassa ahdistumassa täydellisesti.

Mutta parempaa toipumista ei tapahdu ilman sosiaalisia kontakteja. Ja erakoksi jäämisessä on myös itsarivaara, niin kuin minullakin oli. Se on toinen juttu jos nauttii yksin olemisesta kaiket päivät. En ole vieläkään kauhean sosiaalinen, vaikka olen kohtuullisen sosiaalinen. Tarvitsen omaa rauhaa.

Ja voitko kutsua sitten ketään kylään, jos et uskalla itse mennä mihinkään?

"Eläkkeelle pääseminen varmasti kuitenkin helpottaisi monen sairastuneen oloa siinä suhteessa, että ei enää tarvisi miettiä kelan tai työeläkeyhtiöiden päätöksiä ja byrokratiaa yms. Voisi keskittyä täysin kuntoutumiseen, ehkä monet saattaisivat jossain vaiheessa jopa tämän kautta palatakin osittain työelämään. "

Tämä on ihan totta. Niin minullekin kävi. Olen nyt osa-aikatöissä ja mahdollisesti palaan ainakin kokeilemaan kokoaikatyötä. Tosin tällä hetkellä olotila on ollut aika surkea.

Tämä paradoksi eli surkeus johtuu siitä, että koko hoito- ja kuntoutusjärjestelmä on hanurista. Se auttaa ehkä niitä, joilla ei ole kovin vakavia ongelmia ja jotka uskovat lääkkeisiin eli niitä joiden lievä (tai keskivaikea) masennus on lähinnä yleistä elämäntuskaa. He toipuisivat siitä "taudista" ilman mitään hoitoakin.

Oikeasti vakavasti masentuneet jätetään vaan nappamaan näitä pääosin lumevaikutteisia aivolääkkeitä ja kehotetaan lenkkeilemään. Kehotetaan kuntoutumaan vaikka mitään kuntoutusta ei ole tarjolla.Hoh, hoh.

Siitä olen samaa mieltä että toisten on niin helppo sanoa toisten puolesta että mene sinne ja sinne. En kuitenkaan tarkota että ne muut ihmiset sillä pahaa tarkottais. Päinvastoin ihan hyvä asiahan se on että yritetään auttaa. Ei toi silti ole koskaan toiminut mun kohdalla. Kyllä on usein tullut itsariakin mietittyä ja tulee toisinaan nykyäänkin.

Tuosta lääkeasiasta olen kyllä aika eri mieltä. On totta, että osalla ihmisillä ei lääkkeet vaikuta. On kuitenkin otettava huomioon myös lumevaikutuksen hyödyllisyys. Jos lääke vaikuttaa joko oikeasti tai sitten vaikutus on vain ns. lumetta niin lopputulos on kuitenkin se, että se todennäköisesti parantaa potilaan elämänlaatua. Tällöin minusta on aika merkityksetöntä kummalla tavalla vaikutus on tullut. Tietenkin masennuslääkkeillä on sivuvaikutuksia, mutta jos vaihtoehdot ovat itsemurha tai sivuvaikutuset masennuslääkkeistä niin on ilmiselvää kumpi on parempi. Placeboefektiä masennuksen hoidossa on tutkittu jo jonkun aikaa. Sen valjastaminen hoitokäytäntöön on kuitenkin vielä mahdotonta.

Siitä olen samaa mieltä, että masennusta alihoidetaan suomessa. Varsinkin vaikeaa masennusta sairastavan potilaan hoito on alimitoitettua. Eikä kunnon kuntoutustoimenpiteitä ole tarjolla. Itse olen onnekkaassa asemassa, että olen saanut julkiselta sektorilta hyvää kuntousta. Tiedän kuitenkin kuuluvani hyvin pieneen ryhmään siinä suhteessa.

Masennuksen hoito suhteessa somaattisten sairauksien hoitoon ei ole mitenkään samalla viivalla. Ylipäänsä mielenterveysongelmien hoito ei ole kehittynyt samalla vauhdilla kuin somaattisten sairauksien. Päinvastoin mielenterveyspuolen hoidon resursseja vähennetään koko ajan. Sitten ihmetellään miksi masennus on yksi suurimmista syistä jäädä työkyvyttömyyseläkkeelle. Ei syövästäkään parannu ilman hoitoa ja kuntoutusta.

Tänään saapui kelasta kuntoustushakemuskaavke, siinä ei puhuta mitään ammatillisesta kuntouksesta tai kuntoutustutkimukseen hakemisesta. Lähinnä vain vaihtoehtoina hakea jotain kuntoutusta . Pitää siis soittaa kelaan vielä kerran.

En halua väheksyä sitä, jos saa apua masennuslääkkeistä. Raaka totuus on vaan se, että ne ovat pääosin lumevaikutteisia, joten niiden syötättäminen kaikille masentuneille on ihan turhaa.

Ja noita lääkkeitä pidetään "hyvänä hoitona". Minä ja moni muu ollaan saatu vain sivuvaikutuksia niistä.

Sitä yritän sanoa, että pitäisi kuunnella potilasta, eikä vaan kaavamaisesti määrätä (lume)lääkkeitä kaikille. Tietenkään potilas ei ole aina oikeassa ja voi vaatia mitä tahansa, mutta jos ei edes kuunnella, niin ei siitä voi tulla mitään.

Kuntoutukseen pitäisi saada uusi ote. Eikä sinnekään voi ketään pakottaa, jos kerran niitä toimenpiteitä ei kestä. Minä oli jossain vaiheessa niin ahdistunut, etten voinut mennä kuntoutustutkimukseen, vaikka sinne itse halusin.

Niin esimerkiksi mulla meni masennuslääkkeestä vaan vatsa kuralle ja lääkäri vaan väheksy sitä ongelmaa.

Niin ja muutenkin tuntuu ettei lääkäri usko mitään mitä mä sille sanon.

Lumevaikutuksestakin voi kuitenkin olla hyötyä potilaalle. Vaikka itse lääke ei sitten vaikuttaisikaan niin jos potilas kuitenkin uskoo lääkkeen vaikuttavan ja vointi paranee sen takia niin onhan se parempi kun ei mitään. Sivuoireet on tietty sitä paskempi juttu. Mutta siinä pitää just punnita hyötä- ja haittasuhdetta.

Joo on lumevaikutus jotain, mutta sillä ei välttämättä ole pysyvää vaikutusta.

Ja lumevaikutus tulee todennäköisimmin kun uskoo pillereihin, siksi niitä on turha syöttää niille jotka eivät niihin usko. Itse suhtauduin ensin neutraalin odottavasti ja sen jälkeen skeptisesti, useamman sorttista lääkettä on testattu

Ja "oikeiden lumelääkkeiden" syöttäminen tulee halvemmaksi eikä aiheuta sivuvaikutuksia.

Ihan otsikkoon paltakseni, niin TYP on kutsunut meikän haastatteluun parin viikon päästä. koska siis eleilen työmarkkinatuella. Kysäisenpäs sieltäkin kuntoutustutkimusta kun minut sinne paikalle haluavat.
Muutoin en täyttele mitään lappusia ennen kuin juttelen asiasta terapeuttini kanssa perusteellisesti , se aika on tuon TYP-käynnin jälkeen , tosin muutama apäivää myöhemmin.
Citalopram 30 mg on jo tottunut elimistööni ,siis päinvastoin, ja taas mennään kohti syvempiä vesiä.

Heips. Itse olen 29-vuotias nainen ja taistelen tällä hetkellä työkyvyttömyyseläkkeestä. Minulla on molemmissa käsissä synnynnäinen vamma ja niiden lisäksi vielä lukuisia muita vaivoja/sairauksia.
Ammatti on,töihin ei ole koskaan huolittu,mutta enpä enää töitä pystyisikään tekemään.Ammatilliseen kuntoutukseen olen menossa nyt toista kertaa,työkokeiluissa ja harjoitteluissa olen ollut useasti. Sairaspäivärahalla olen ollut vuoden verran,siitä kuntoutusrahalle,edelleen työttömäksi työnhakijaksi ja parin viikon päästä taas kuntoutusrahalle,jota kestää 2 viikkoa ja sitten pitää hakea taas työttömyysrahaa.

Tämän paperisodan aikana olen masentunut pahasti,olen erittäin itkuinen ja surullinen,olen välillä syömättä useita päiviä,valvon viikossa n. 3 -4 yötä,saan jonkinlaisia ahdistuskohtauksia,tuntuu ettei millään saa happea. Itseluottamus on täysin mennyttä,kuntoutus on minulle nöyryytystä. Ei minusta tervettä saa,vaikka kuinka yrittävät käsiin fysioterapioita ynnä muita.Ei toimi niin ei toimi :(
Pelottaa vaan,että milloin mieheni rakkaus ei riitäkkään pitämään minua täällä,vaan valitsen sen helpomman vaihtoehdon,lopetan taistelun ja kuolen.

Toivon todella,että pääsisin eläkkeelle,loppuisi tämä ainainen paperisota ja saisin nauttia elämästäni vielä,kun olen vähänkin toimintakykyinen. Työelämään ei minulla ole minkäänlaista mahdollisuutta,kuka palkkaisi töihin ihmisen,joka joutuu olemaan töistä pois suurimman osan ajasta?
Ja työkkärin virkailijat sanoivat minulle 3v sitten,että parasta on,että hakisin eläkettä,töitä en tule saamaan koskaan.

Mäkin olin typissä mut ei siitä mitään tullut ja lääkkeet ei tehonnu. Syvissä vesissä ollaan täälläkin.

Niin surullinen tarina. Eläkkeen saaminen on tehty niin vaikeaksi, että sen hakija ehtii invalidisoitua jo pelkästään hakuprosessin takia. Ilmeisesti tämän hetken linja on, että kenellekkään ei eläkettä myönnetä helposti vaikka jossain tapauksissa se ilmeisemminkin olisi järkevä vaihtoehto. Eläkeläisenä on vielä vaikeampi saada kuntoutusta.

Suomalainen yhteiskunta on rakennettu niin, että se suosii vahvoja ja itsenäisiä ihmisiä. Apua tarvitse ja heikommassa asemassa oleva ihminen joutuu useimmiten taistelemaan tarvitsemastaan avusta ja kuntouksesta. Harmi vain, että harvoin näillä apua tarvitsevilla ihmisillä on resursseja puolustaa itseään. Joten he helposti hukkuvat byrokratiaan. Sen takia onkin tärkeää, että jokainen meistä jaksaa puolustaa omia oikeuksiamme. Meillä on oikeus saada apua, kuntousta, inhimillistä kohtelua, loputon pompottelu ja paperisota ei mielestäni sitä ole. Millaista tämä on tuntutut keskustelun aloittajallekin olevan.

laitanpa tähänkin ketjuun... Siis KELA laittoi sen B-todistukseni sosiaaliturvanmuutoksenhakulautakuntaan , joten eipä eläkeasia ainakaan vielä ratkennut. TYP-reissullani aion vaatia psykologin tekemää kartoitusta, jos edes siitä olisi jotain apua.

Kuntoutuksen tarkoitus on myös pitää kuntoutusinstituutiot pystyssä ja niissä työskentelevät ihmiset viroissaan, asemissaan ja palkoissaan. Samoin kuntoutus pitää yllä lääketehtaita ja tutkimussektoria ja edelleen niiden virkaatekeviä ym. pätijöitä. Kyllähän meillä masentuneilla on ainakin massana tärkeä rooli tässä yhteiskunnassa ja kulttuurissa. On monenmoista verenimijää ja verenimentälaitosta, jotka elävät ja kukoistavat ihan vain kärsimyksestämme.

Kyllä se on kukkua, että kaikki kuntoutus on turhaa. Eikä lääketeollisuutta kyllä kuntoutus kiinnosta.


Mutta on kyllä olemassa ihan hyvää kuntoutusta, minulle esimerkiksi Kelan kuntoutuspsykoterapia oli hengenpelastus ja suuri apu.

Meikäläistä ei ammatilliseen kuntoutukseen haluttu päästää millään, joten on hieman vaikeaa ymmärtää näitä juttuja "pakkokuntoutuksesta", mutta ymmärrän kyllä, että ajat ovat muuttuneet ja nykyisin yritetään kaikenlaista. Minun kokemukseni ovat viiden vuoden takaa.

Joku tutkija on ihmetellyt mihin ihmisiä kuntoutetaan "kuntouttavassa työtoiminnassa".

Tämä kuntoutuminen on pitkä tie, siitä liki kolme vuotta myöhässä saadusta ammatillisesta kuntoutuksesta oli kuitenkin jotain hyötyä, vaikka päädyinkin eläkkeelle.

Nyt kun on eläkkeellä, niin on aikaa ja energiaa kuntoutua. Minulla ei ollut mitään luottamusta työeläkeyhtiöön, joka uhkasi joka välissä katkaista minun lyhyet kuntoutustukipätkäni, eikä myöntänyt ammatillista kuntoutusta. Se oli sellainen stressi, että vain kuukausi sen jälkeen kun oli saanut kuntoutustukipäätöksen oli stressitöntä ja sen jälkeen alkoi jo ahdistaa seuraava pätkä...ja päätös. Ja tiedän etten ole ainoa.

Ongelmana on se, että hoito- ja kuntoutushallinnossa on sellainen näkemys masentuneista, että ne on niin hulluja, ettei ne missään tapauksessa voi tajuta "omaa parastaan".

Tiedetään ihan hyvin, että epäoikeudenmukainen kohtelu, se ettei saa osallistua itseään koskeviin päätöksiin jne. lisää masennusoireita ja masennusriskiä. Ja "hoitotahot" oikein järjestämällä järjestää lisädepistä potilaille.

Masennuksen hoito on ylipäätään "kuntoutusta", ja lääkehoidot osa sitä. Sen kautta lääketeollisuus ja tutkimus on suoraan yhteydessä kuntoutukseen, tutkimus myös terapioiden osalta. Sosiaalisesta näkökulmasta olennaista koko systeemissä on instituutioiden sekä ammattilaisten aseman ylläpitäminen ja rahan virtaaminen. Jos masennusta ja masentuneita ei olisi, ei olisi näitäkään. Siitä voi jokainen miettiä, mitä kaikkea tämä voi tarkoittaa hoitojen kannalta...