Kiehtova menneisyys

Niin, eipä tuosta ole kauankaan, kun mieheni teki keväällä kuorituista varvuista vispilän, vuoli minulle lastoja, voiveitsiä, teki puisen hierimen, millä ennen leipäjuurta hämmennettiin.
Mukavalta kädessä tuntuivat, kun taikinaa hämmensin äidiltä saamassani puusaavissa.

Miehelläni oli kyky metsässä kulkiessaan kaikkea kaunista huomata ja niistä kehitellä omaperäisiä tavaroita.
Se omatekeminen, se on sellainen taito, että sitä kannattaisi vaalia, kellä kyky on olemassa.

Vanhassa maatalossa voi vielä nähdä paljonkin omaperäisiä, omin käsin tehtyjä esineitä, huonekalujakin.

Kotonani oli sellainen piironki, tehdastekoinen kylläkin, mutta se oli olevinaan niin kaunis ja arvokkaan näköinen, siellä isä säilytti ison isoa rahalompakkoaan, josta äidille tarverahat antoi.
Niin se ennen toimi, äiti kotiäitinä ja isä leivän tienasi.
Piironki on nyt poikani kodissa, muutaman muun vanhemman ajan huonekalun kanssa.

Perinteitä olen minä myös yrittänyt tekemällä kunnioittaa, mattoja kudon, kudoin myös ryijykankaan, mihin merkkasin mallin mukaisen kuvion, seinälläni roikkuu.
Harmittaa kun en opetellut rukilla kehräämistä, monen muun taidon ohella, mitä äitini olisi voinut neuvoa.
Olen nähnyt saippuan teon, perunajauhohon valmistamisen monen muun taidon ohella.

Totta, tämän päivän nuorilla ei aavistustakaan siitä, miten taitavia olivat meidän vanhemmat, siitä on vain muutamia kymmeniä vuosia, kaikki unohtuu, harmi.

Minun lapsuudessani ei juuri mitään tarve-esineitä ollut kaupoissa myynnissä, kupongit oli sen muistan kahviin vai oliko silloin vain korviketta ja toppasokeriinsokeriin, vieläkin on tallessa yksi elintarvikekuponki jossa muutama 'lippu' käyttämättä.

Kaikki oli valmistettava itse oltiinko sitten taitavempia käsistä kuin nykyisin.
Veljeni kävi puusepän opin ja hänellä riitti hommia, raha ei ollut maksuvälineenä mutta sillon tällöin kun tarvittiin apuvoimia aina sitä saatiin vastapalvelukseksi.

Keväisin tehtiin vispilät, hierimet, puikkarit katajasta, pajukoreja ja tuohiastioita, kaikenlaista tarpeellista ennen kuin kasvimaata alettiin laittamaan kuntoon.

Villat ja pellavat omastatakaa, värjättiin ja niistä kudottiin ja neulottiin kaikkea tarpeellista, vieläkin muistan ne värien hajut jotka haihtuivat lankoja kuivatessa.
Osaisinkohan vielä kehrätä värttinällä, lapsena minulla oli oma lapa ja värttinä ja homma kävi.
Ihanat muistot tulvahti ...hupsis ;-D.

Mun kohdaltani kaikki perinne työkalut sekä tekemiset jäivät sodan jalkoihin,
Muistan vain lapsuuden aikaiset isän ja äidin tekemiset ja sen semmoiset
Muistiini tulee kuva kun he yhdessä tekivät hapankaalia.

Äiti pienensi kaalit silpuiksi ja isä jollain survimella ne hakkasi puusaaviin
Samalla tavalla tekivät myös puolukka survoksen ja niitten joukkoon pistettiin joskus omenoita kokonaisina jossa ne säilyivät talven yli. Pahoja olivat minun makuuni

Samaten muistan monenlaisia näyttämö tavaroita jotka oli
jätetty sinne t,v-talon lavalle,
Punaiset sametti verhot ja ::: mikä se ukko on jota naruista vedeltiin.. joku narri.
Iso oli ja mä pelottelin sillä siskon poikaa joka oli käymässä Tampereelta, 3v,

Meidän kamarissamme oli myös iso piano, myös taloon kuluuva.
Se oli hieno, kangas kuviolliset reunus seinät,( miksi niitäkin sanotaan)
Emme kukaan olleet soittotaitoisia ja oli niin mukava sormella rikkoa ne kankaiset pienet kuviot.

Mutta kaikki jäi sinne, sitten olikin vaan se kierteleminen paikasta toiseen evakkona.

Ainoana muistona isästä on jäänyt tuollainen suutarin kengänkorjaus jalka ja rauta lesti.
Mieheni avioliittomme alkuaikoina vielä laittoi kenkiimme uusia pohjia sen avulla.

'Minkin' unikuvat huilaavat usein mielellään lapsuus- ja nuoruudenaikaisissa maisemissa.
Skidsoisena tyyppinä yllätin joskus edellisen vuosikymmenen vaihteessa, että etenkin talviajan mase-tyyppiset unikuvat sijoittuivat vetisiin notkoihin.
Mutaiset notkot, alhot laaksot ovat kai alavireisen mielialan koodimaisemia.

Kun selvitin tämän mase-suo, maaninen kondis, ylängöt, vaaramaisemat, lakkasin näkemästä kurjia rämemaisemia unissa. Yllätin muka ilmiön 'rysän päältä'.

Tiedän ihmisiä esim. Lapin, Kainuun tai Pohjois-Karjalan alueilta, että he sairastuvat piilotajuisesta lapsuudenmaisema-ikävästä.
Tietenkin vain silloin, ellei noissa tärkeissä maisemissa vierailla riittävän usein.

Luovutetun Karjalan ihmisillä ei ollut vuosikymmeniin tätä mielimaisemissa vierailun mahdollisuutta.
Nekin kotitalon rauniot herättävät mielissä paikalla nähtyinä suuria tunteita.

Niih. - Kaik men, velattii, vitsailtiin karjalaisväestön kustannuksella. Mitä olen noista Tv-dokumenteista nähnyt, Länsi-Suomessa oltiin nihkeitä evakkoväen kotiutumiseen.

Sentään 420.000 ihmistä sai hakea uuden paikan elämänsä kutimiksi, pitimiksi. Hirmuinen kohtalo useimmiten heillä.

Evakko olen toki minäkin, mutta en juuri mitään muista koko vuosia kestäneestä pyörimisestä paikasta toiseen.
Tapasin kesällä erään tutkijan jonka kanssa oli mielenkiintoista keskustella hänen tekemästään tyästä ja luin myös väitöskirjan.
Tavallaan olen säästynyt monelta kun unohduksen aallot ovat huuhdelleet mieleni, se on lapselle ominaista hylätä ikävät asiat, ja tallentaa vain parhaat.
Pohjanmaalla kai parilla paikkakunnalla ja sitten jossain Keski-Suomessa.

Laps olen köyhän kaunii karjalan, sain perinnöksi lahjan ihanan....

Karjalan maill kuldakägöset kukkuu, kiriköin ristat kiiltelöö

On sillä monta persoonaa tuolla yhdellä tuhatnikillä.
Hakee vanhaa kun ei ole uutta kerrottavaa.