Voisitteko kertoa, millaista on elämä masentuneen kanssa?
Kuinka jaksatte itse?
Viekö masentunut puoliso sinut mukaan, oletko siis itse masentunut siitä syystä, että elät masentuneen kanssa?
Olen pohtinut näitä asioita viime aikoina todellakin paljon. Olen tutustunut masentuneeseen henkilöön, pidän hänestä todellakin paljon, mutta en ole varma onko minusta siihen, pystyisinkö mitenkään auttamaan hänet, vai veisikö hän minut mukaan, niin että hetken päästä meitä olisi kaksi masentunutta.
En ole uskaltanut tämän takia aloittaa suhteen, vaan olemme pysytty ihan ystävyystasolla, tiedän että olen tärkeä tälle henkilölle ja hän on tärkeä minulle,
mutta siltikin pelottaa. Olen nähnyt hänet masentuneena, kuinka hän sulkeutuu omiin oloihin, ei vastaa puhelimeen, voi mennä viikkoja ennen kun saa taas yhteyden. Sitten taas hän on iloinen ja toimelias, on suorastaan vaikeata kuvitella, että tämä sama henkilö ei edes tavoittanut päivää tai viikkoa aikaisemmin.
Kuulisin niin mielellään teiltä jotka elätte masentuneen kanssa kuinka jaksatte? Oletteko joskus toivoneet, että olisitte valinneet toisin?
Kuinka jaksatte itse?
Viekö masentunut puoliso sinut mukaan, oletko siis itse masentunut siitä syystä, että elät masentuneen kanssa?
Olen pohtinut näitä asioita viime aikoina todellakin paljon. Olen tutustunut masentuneeseen henkilöön, pidän hänestä todellakin paljon, mutta en ole varma onko minusta siihen, pystyisinkö mitenkään auttamaan hänet, vai veisikö hän minut mukaan, niin että hetken päästä meitä olisi kaksi masentunutta.
En ole uskaltanut tämän takia aloittaa suhteen, vaan olemme pysytty ihan ystävyystasolla, tiedän että olen tärkeä tälle henkilölle ja hän on tärkeä minulle,
mutta siltikin pelottaa. Olen nähnyt hänet masentuneena, kuinka hän sulkeutuu omiin oloihin, ei vastaa puhelimeen, voi mennä viikkoja ennen kun saa taas yhteyden. Sitten taas hän on iloinen ja toimelias, on suorastaan vaikeata kuvitella, että tämä sama henkilö ei edes tavoittanut päivää tai viikkoa aikaisemmin.
Kuulisin niin mielellään teiltä jotka elätte masentuneen kanssa kuinka jaksatte? Oletteko joskus toivoneet, että olisitte valinneet toisin?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Harkitsisin kyllä tarkkaan.
Ystävä voi olla, mutta kumppanina ole on niin rasittavaa, että siinä on oikeasti oma mielenterveys vaarassa.
Tietysti olisi myös tärkeää tietää, minkälainen masennus hänellä on, kauanko jatkunut, onko hoitoa ja kuntoutusta jne.
On jo jatkunut ihan lapsuudesta saakka, en tiedä missä vaiheessa oireet tulivat, mutta ovat ainakin olleet päällä viimeiset 20 vuotta, enemmän tai vähemmän.
Ajattelin itse, voisiko hän olla maanisdepressiivinen, hänellä ei ole diagnoosia. Ajattelin vain, että sopisi kuvaan, kun välillä on niin aktiivinen ja positiivinen ja sitten taas niin allapäin, että vetäytyy täysin omiin oloihin. Psykologin luona on käynyt jonkun verran, käsittääkseni ei riittävästi. Hänellä on todellakin painava lasti purettavana, sen tiedän, hänen lapsuudessaan on sattunut hirveitä asioita hänen rakkaussuhteet ovat kaatuneet, kun puolisot eivät ole jaksaneet tai he ovat itse sairastuneet masennukseen.
Pelkään ihan rehellisesti sanottuna suhdetta, mutta pidän hänestä valtavasti,
kun on hyvä kausi on niin vaikeata ajatella, että tämä henkilö voi kädenkäänteessä muuttua, ja kaikki suunnitelmat menevät uusiksi kerta toisensa jälkeen.
Siis ei ole mitään diagnoosia?
Voi olla maanisdepresiivinenkin eli bipo, mutta aaltoilu kuuluu myös ns, tavanomaiseen masennukseen.
Jos ei ole edes kunnollista diagnoosia, ei kunnon hoitoa eikä kuntoutusta, niin ei kovin hyvältä vaikuta.
Jatkaisin vian ystävävänä. On ihan eri asia elää jatkuvavasti masentuneen kanssa kuin tukea häntä rinnalla ystävänä.
Entinen poikaystäväni sairastui masennukseen puolentoista vuoden seurustelun jälkeen, oli kovin ailahtelevainen ja noin puolen vuoden sairastelun jälkeen oli muuttunut ihmisenä aivan täysin.. itse sairastuin masennukseen siinä kahden vuoden seurustelun jälkeen, mutta oma sairastumiseni ei mielestäni ole johtunut entisen poikaystävän masentuneisuudesta. Hänellä vain diagnosoitiin se ensin.. Olen ollut aina luonteeltani masentuneisuuteen taipuva ja kärsin jo paljon ennen hänen masennusoireitaan.. Hänenkään masennus ei kuitenkaan ollut meidän seurustelun ansiota, vaan hänellä tapahtui suuria muutoksia elämässä on nyt reilu vuosi myöhemmin jo täysin parantunut..
On myös mahdollista että tämä tuntemasi henkilö on ennen ajautunut suhteisiin masentuneisuuteen taipuvaisten ihmisten kanssa.. Lisäksi hoidon on oltava riittävä, jotta hän ei ole sinun vastuullasi..
Olen itse masentunut ja parisuhteessa. Se ei ole helppoa kummallekkaan ja ihmettelen, miten kumppanini jaksaa olla kanssani. Tunnistan itsekin, että olen huonoina kausina täysi hirviö joka nakertaa. Silloin kumppanini on sanonut, ettei tunne minua ja ikävöi "tavallista" aikaa.
Suhteessa on aina kaksi puolta ja seurustelu masentuneenakaan ei ole helppoa. Sitä alkaa syyttelemään itseään, että tekee vaan pahaa toiselle, ja uskoo, ettei toinen voi rakastaa minua hirviönä.. Myös miellyttämisen tarve vie voimia. Tekisi mieli maata sängyssä koko päivä, mutta haluaa kumminkin olla läsnä. Silloin tekee asioita oman jasamisen rajoilla, joka itselläni aiheuttaa kiukkuisuutta. Parempi olisi kun vetäisin peiton korviin, enkä yrittäisi miellyttää kumppaniani.. Mutta se syyllsyyden tunto...
Masentuneen kumppanina on rankkaa. Tiedän useita tapauksia, kun se "terve" osapuoli on masentunut itsekkin toisen masennuksen takia. Tärkeää olisi molemmille keskustelu esimerkiksi psykiatrian poliklinikalla tai muun ammattihenkilön kanssa. Siellä molemmat voisivat puhua painavia asioita ja tulisi keskusteltua asioita, joita ei kotona kaksin välttämättä tulisi puhuttua. Syystä tai toisesta..
Nämä ovat minun mielipiteitäni, ja toivon, että niistä olisi apua jollekkin asiaa pohtivalle.
Mä kerron tarinan sairastuneen puolison viereltä:
Vaimon sairastuttua, en ensin ymmärtänyt mistä on kysymys. Arjen pyöritys alkoi siirtyä aika totaalisesti pois ns. yhteiseltä alueelta. Sitten tulin varovaiseksi sanomisieni kanssa, koska kaikki asiat kärjistyvät hyvin helposti ja juupas - eipäs keskustelu kun ei oiken vie asioita minnekkään.
Seuraavassa vaiheessa lääkitys ja sen oikean tason hakeminen muutti kumppanin entistä väsyneemmäksi ja joskus tokkuraiseksi.
Työsuhteen keskeytyminen ja palkanmaksun loppumien ja kelan ja työkkärin listoille siirtyminen ei sekään ketään piristä. Ja niukin naukin pystyssä pysynyt yhteinen talouskin tuntee tilanteen.
Sitten kun lisätään soppaan vielä huoneilmaongelmat ja remontin käynnistäminen. Niin onhan tässä elämää elettäväksi.
Syksyllä alkanut parisuhdeneuvojalla käynti tuntui jossain vaiheessa hyvältä ajatukselta - mutta siellä on tullut "turpiin" ja olen saanut kuulla olevani huomattavasti omaa kuvelmaani huonompi ihminen.
Seksi parisuhteessa on kuihtunut parinkymmen vuoden aikana olemattomiin ja viimeisen vuoden aikana jäänyt kokonaan pois.
Sitten pitäisi katsoa eteenpäin, olla emppaatinen ja tukena puolisolle tässä päivässä.
Olen samoissa mietteissä erään henkilön suhteen. Tosin meillä on toistaiseksi kyse vain kaveruudesta ja ystävyyskin, johon hauaisin edetä, voi olla raskasta jos ottaa toisen murheet kantaakseen. Siihen olen sortunut, ja se päättyi sairastumiseeni, joka tosin meni ohi nopeasti kun otin etäisyyttä ko. henkilöön.
Hämen masennuksensakin on tuota samaa lajia: muiden seurassa yleensä äärettömän iloinen ja energinen. Joskus taas on kovin hiljaa, ja ilmeisti yksin kotona ollessaan synkät ajatukset saa vallan. Juuri nyt mietin, miksei hän vastannut soittooni, oliko kiireitä vai tosi paha olla? Yleensä laittaa edes tekstiviestin takaisin.
Miten voisi tukea ihmistä, joka ei halua vastata puhelimeen? Epäilen, että soittaminen toistuvasti vaikuttaisi painistukselta. Emme ole niin läheisiä, että voisin mennä ovelle noin vain kolkuttelemaan. Tiedän, että hän ei halua sitoutua enkä yritäkään häntä kahlita. En vain tiedä, kuinka kertoisin että välitän todella mutten kaipaa seurustelua. Pitäisikö sanoa se suoraan vai yrittää varoivaiseti antaa hänen huomata se käytännön teoilla? Tapaamme epäsäännöllisesti työni puitteissa, harvoin kahden kesken.
On aivan eri asia sitoutua johonkin joka on jo sairas, eikä edes halua hoitaa itseään kuin olla puolison tukena kun hän sairastuu.
Se vaan tiedetään, että masentuneen puolisolla on suuri riski masentua itse.
Johtuu siitä jos joutuu olemaan toisen "terapeutti" ja tukija koko ajan, eikä ole mitään omaa elämää.
Jos ihminen itse haluaa parantua ja hoitaa itseään eikä roiku puolisossa (on muutakin elämää), se saattaa onnistua.
Ei alkoholistinkaan kanssa kannata lähteä parisuhteeseen ja yleensä myös kannattaa erota, jos puoliso alkoholisoituu.
Eli jos karkuun vaan ja vähän muista. Ilman tukea tuo sairastunut ei ehkä edes ymmärrä hakea apua.
Mutta jokainen tekee tietty omat ratkaisunsa, itse en ihan tuota arvomaailmaa kannata.
Kokemusta löytyy usean vuoden ajalta. Raskasta on, voi hyvänen aika sentään kuinka raskasta... Vaimoni on heikkoina hetkinään ollut väkivaltainen niin henkisesti kuin fyysisesti, onneksi ne ajat on ohi. Vauhdikkaassa vaiheessa petti minua. Kyllä rakkaus on koetuksella! Silti minun täytyy sanoa, että silloin harvoin kun hän on voimissaan, olen maailman onnellisin aviomies:)
Yksi parhaimmista ystävistäni on masentunut, ja elämä ei tosiaan ole helppoa. Jonain päivänä voi mennä ihan hyvin pari tuntia, ja sitten hän romahtaa täysin. Kaikista rankinta on ollut viimeisen viikon aikana kun ystäväni yritti itsemurhaa. Kun kuulin tästä, romahdin itsekin totaallisesti, jalat eivät kantaneet ja itkin monta tuntia. Kaikki yrittäminen ja itsensä likoon laittaminen uuvuttaa ja nyt vielä enemmän, kun pelkään koko ajan ystäväni puolesta ja voin vain rukoilla, että kuulen hänestä vielä seuraavana päivänä. Yritän auttaa, mutta toinen on menettänyt elämänhalunsa ajoittain täysin, painolasti on aivan liian raskas. En tiedä, kuinka kauan itse kestän, mutta en voi kääntää selkääni ystävälle. Jos joudun kohtaamaan sen päivän, kun ystävääni ei enää ole, en tiedä mitä teen.
Kun toi on tommoinen, en kyllä itte alkais, siinähän tulee itsekkin vedetyksi mukaan.
Tätähän se tänä päivänä on yhä enemmän aina vaan. Kyllä taitaa ennusteet sinkkutalouksien määrän rajusta kasvusta pitää paikkansa.
Yuupppiiiii !
Fasismin onni toteutuu, kun terveet ja rikkaat vaan lisääntyy. Se on sitä rakkautta.