Okei, eli musta on alkanut tuntumaan siltä että ei todellakaan ole minkäänlaista merkitystä millään mitä ikinä teenkään. Kaikki niin sanotut 'kaverit' eivät välitä paskaakaan mistään muhun liittyvästä, mutta en silti voi jättää heitä koska he olivat todella tärkeitä aikoinaan ja pelkään silti olla täysin yksin, vaikkakin tämä tilanne on kylläkin jo enemmänkin sitä että se on pelkkää esitystä. Kun rupesin miettimään tajusin ettei mulla olle harmainta aavistustakaan mitä mä haluan tehdä, mitä mun pitäis tehdä. Tekee vain mieli kadota, huutaa, itkeä.
Ala-asteella mua kiusattiin paljonkin koska olin aika erilainen, mutta sitten kun alkoi 4- luokka niin sulauduin massaan ja olin kuin kaikki muutkin ettei tarvitsisi kuunnella sitä. Yläasteen alkaessa kuitenkin olin taas erilainen, tällä kertaa kuitenkin aika radikaalisti. Suurimpana syynä tähän mielentilaan joutumiseen kuitenkin pidän sitä, että 10-vuotiaana isäpuoleni oli pahimmassa humalassa missä olen tämän koskaan nähnyt, ja oltiin kahdestaan illalla kotona, mutta olisi se voinut olla pahemminkin; sammui ennenkuin kerkesi raiskaamaan mutta silti.. Kukaan ei tästä tiedä mitään (ei varmaan edes kyseinen isäpuoli) koska en vaan pysty kertomaan. EI tilannetta helpota sekään että tämä henkilö on harvinaisen ääliö: tuntuu siltä kuin mitä tahansa tekisi, saisi kuulla vain valitusta.
Toinen mahdollinen syy voisi olla myös äidin ja isän erittäin riitainen ero; isä on rauniojuoppo jota en enää ole ajatellut isänä vuosiin. Mielipiteeseen varmaan vaikutti aikalailla äidin suhtautuminen; tämä kun valitti ja valittaa vieläkin kuinka perseestä kaikki on ja tätä rataa. Toisaalta olen näiden parin seikan ansiosta täysin raitis, ainakin vielä.. Asun pienessä kyläpahasessa jossa huhut alkavat kiertämään sillä sekunnilla kun jotain sanoo, enkä luota enää edes omaan perheeseeni. Muutenkaan en ole suosittu koulussa, kaikki kohtelevat kuin ilmaa tai sitten nauravat muka salaa. Kotiin meneminen on ahdistavaa, koulussa ahdistaa. Mahtavaa. Yksinään kun saa liikaa aikaa ajatella. Tämä taas on aiheuttanut sen että uppoudun yhä enemmän ja enemmän omaan fantasiamaailmaani jossa kaikki on hyvin enkä edes tahdo tiedostaa mitään.
Rakastin piirtämistä yli kaiken; parhaillaan istuin piirtopöydän edessä monia tunteja enkä koskaan katunut. Harrastin intohimoisesti lentopalloa ja olin onnellinen kavereiden ympäröimä ilopilleri joka aina oli hauskuuttamassa muita. Kirjoitin pitkiäkin tarinoita englanniksi ja suomeksi. Nyt vaan ei enää kiinnosta mikään; en ole koskenut kyniini pitkiin aikoihin, minut pakotetaan suunnilleen harjoituksiin enkä jaksa innostua ihmisten seurasta. Tarinani ovat jääneet täysin kesken.
Ajattelin kuitenkin mennä lukioon eri paikkakunnalle, ja tiedän ettei kukaan aio samaan lukioon. Koulunkäynti on kuitenkin mulle aika helppoa kun ei tarvitse ollenkaan keskittyä ja saan silti 9 ja 10 joten numeroista ei oikein voi kukaan päätelläkkään mitään. Päätin että tosissani yritän panostaa lukiossa ja päästä eroon tästä sulkeutuneisuudesta.Niin että toivottakaa onnea vaan. En todellakaan tahdo elää näin, ja naurakaa vain, jo 14-vuotiaana. En vain tiedä.
Ala-asteella mua kiusattiin paljonkin koska olin aika erilainen, mutta sitten kun alkoi 4- luokka niin sulauduin massaan ja olin kuin kaikki muutkin ettei tarvitsisi kuunnella sitä. Yläasteen alkaessa kuitenkin olin taas erilainen, tällä kertaa kuitenkin aika radikaalisti. Suurimpana syynä tähän mielentilaan joutumiseen kuitenkin pidän sitä, että 10-vuotiaana isäpuoleni oli pahimmassa humalassa missä olen tämän koskaan nähnyt, ja oltiin kahdestaan illalla kotona, mutta olisi se voinut olla pahemminkin; sammui ennenkuin kerkesi raiskaamaan mutta silti.. Kukaan ei tästä tiedä mitään (ei varmaan edes kyseinen isäpuoli) koska en vaan pysty kertomaan. EI tilannetta helpota sekään että tämä henkilö on harvinaisen ääliö: tuntuu siltä kuin mitä tahansa tekisi, saisi kuulla vain valitusta.
Toinen mahdollinen syy voisi olla myös äidin ja isän erittäin riitainen ero; isä on rauniojuoppo jota en enää ole ajatellut isänä vuosiin. Mielipiteeseen varmaan vaikutti aikalailla äidin suhtautuminen; tämä kun valitti ja valittaa vieläkin kuinka perseestä kaikki on ja tätä rataa. Toisaalta olen näiden parin seikan ansiosta täysin raitis, ainakin vielä.. Asun pienessä kyläpahasessa jossa huhut alkavat kiertämään sillä sekunnilla kun jotain sanoo, enkä luota enää edes omaan perheeseeni. Muutenkaan en ole suosittu koulussa, kaikki kohtelevat kuin ilmaa tai sitten nauravat muka salaa. Kotiin meneminen on ahdistavaa, koulussa ahdistaa. Mahtavaa. Yksinään kun saa liikaa aikaa ajatella. Tämä taas on aiheuttanut sen että uppoudun yhä enemmän ja enemmän omaan fantasiamaailmaani jossa kaikki on hyvin enkä edes tahdo tiedostaa mitään.
Rakastin piirtämistä yli kaiken; parhaillaan istuin piirtopöydän edessä monia tunteja enkä koskaan katunut. Harrastin intohimoisesti lentopalloa ja olin onnellinen kavereiden ympäröimä ilopilleri joka aina oli hauskuuttamassa muita. Kirjoitin pitkiäkin tarinoita englanniksi ja suomeksi. Nyt vaan ei enää kiinnosta mikään; en ole koskenut kyniini pitkiin aikoihin, minut pakotetaan suunnilleen harjoituksiin enkä jaksa innostua ihmisten seurasta. Tarinani ovat jääneet täysin kesken.
Ajattelin kuitenkin mennä lukioon eri paikkakunnalle, ja tiedän ettei kukaan aio samaan lukioon. Koulunkäynti on kuitenkin mulle aika helppoa kun ei tarvitse ollenkaan keskittyä ja saan silti 9 ja 10 joten numeroista ei oikein voi kukaan päätelläkkään mitään. Päätin että tosissani yritän panostaa lukiossa ja päästä eroon tästä sulkeutuneisuudesta.Niin että toivottakaa onnea vaan. En todellakaan tahdo elää näin, ja naurakaa vain, jo 14-vuotiaana. En vain tiedä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hyvä päätös lähteä kokeilemaan uutta alkua eri paikkakunnalla missä vanhat asiat eivät ole painolastina. Ja parempi nuorena kun vanhempana. Nuorempana ihmiset helpommin tutustuu toisiinsa ja on mahdollista että alku on helpompi. Itse myös aikanaan vaihdoin paikkakuntaa kun tuntui että kotipaikkakunta oli turhan pieni ja ettei siellä mikään asia elämässäni edennyt ja muutenkin kaikki oli niin sulkeutunutta ja ahdasmielistä. Itse tein vain sen virheen että pyörittelin päätöstä turhan pitkään ja olin jo iäkkäämpi pois muuttaessani. Ja kokenut että tämän vuoksi uusi alku ei suinkaan ollut helppoa. Mutta siinä mielessä en ole katunut, että paljon enemmän olen nähnyt ja kokenut kun ne sankarit jotka jäi huutelemaan kyläpahasen raitille.
Mutta suosittelen että käyt ainakin juttelemassa ammattiauttajalla, jotta ei käy niin että kun muutat uudelle paikkakunnalle niin jäät pitkäksi aikaa vain pyörimään oman masennuksen parissa. Itselleni kävi näin. Välttämättä näin ei sinun kohdalla ole, mutta asia tulisi ainakin varmistettua.
Tuollaiset raiskausyritykset pitäisi saattaa viranomaisten tietoon, voi olla että jonkun muun kanssa vielä onnistuu tekosissaan! Mutta päätös on sinun, tsemppiä ja toivottavasti ei uudelleen tarvi tuollaista kokea.