Moni on täällä keskustellut, voiko masennuksesta parantua .. toipua sanovat toiset. Itse olin vaikeassa työympäristössä noin kymmenen vuotta, kunnes sitten olin reilu vuosi sitten aivan loppu.
Vuoden vapaan aikana olen saanut itseni jokseenkin kuntoon, mutta iloa en muista tunteneeni voimakkaana koko aikana. Urheilu auttaa paljon, mutta silti tuntuu että vieläkin innostus kotihommiin ja entisiin harrastuksiin lopahtaa todella nopeasti ja mikään ei oikein tunnu miltään. Uusi työ on tavallaan paljon, paljon helpompi, mutta ei taida minusta tulla entisenlaista Duracell-pupua. Haluaisin kuitenkin uskoa että nuo ennen niin rakkaat harrastukset alkaisivat kiinnostaa uudelleen. Onko teillä kokemuksia ilon palaamisesta elämään kyselee mies 46 vuotta?
Vuoden vapaan aikana olen saanut itseni jokseenkin kuntoon, mutta iloa en muista tunteneeni voimakkaana koko aikana. Urheilu auttaa paljon, mutta silti tuntuu että vieläkin innostus kotihommiin ja entisiin harrastuksiin lopahtaa todella nopeasti ja mikään ei oikein tunnu miltään. Uusi työ on tavallaan paljon, paljon helpompi, mutta ei taida minusta tulla entisenlaista Duracell-pupua. Haluaisin kuitenkin uskoa että nuo ennen niin rakkaat harrastukset alkaisivat kiinnostaa uudelleen. Onko teillä kokemuksia ilon palaamisesta elämään kyselee mies 46 vuotta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Minä olen sairastanut masennusta n20 vuotta ja olen sinun ikäisesi nainen,ja en osaa sanoa kuka tästä paranee ja kuka ei.
Minulle työ on parasta terapiaa vaikka se raskasta onkin,mutta vaihteleva työ ja ihmiset pitävät minut elämässä kiinni.
Tietenkin yhtä tärkeitä on perhe ja lapset,se on van jotenkin mentävä päivä kerralaan,pikku askelilla välillä.
Ei sitä duracel pupu tartte olla sinunkaan rankkojen kokemuksien jälkeen,koeta löytää ne pienet ilon aiheet elämästä.
Minun hostoriaani mahtuu sairaala ja syviä masennus jaksoja,loputonta tuskaa mutta tässä vaaan porskuttelen.
Helppoa ei ole mutta ei kai se elämä ole terveilläkään jotka eivät masennusta sairasta.
Minä en jaksa enää puheita ota itseäsi niskasta kiinni ja kyl se siitä,on päiviä etten jaksa mitään ja suon sen itselleneni.
Olen niin kauan sairastanut tätä sairautta etten ole kenellekään tilivelvollinen elämästäni,ja onlen onnellinen et pystyn töissä käymään.
Lämpöä sinulle syksyyn.
Minkälaista hoitoa ja kuntoutusta olet saanut?
Siinä voi mennä vuosikausia, että palautuu. Ja sittenkin on jotenkin out, kun tulee ikää jne. Voi olla vaikeaa erotttaa masennuksen ja iän mukanaan tuomaa väsymystä yms.
Voihan sitä alkaa harrastaa jotain muuta, jotain uutta.
Ja väkisin ei kannata mitään tehdä.
Minä kans sain masennuksen menemään pois terapialla, mutta jaksamattomuus ja tietynlainen kiinnostuksen puute jäivät päälle. Lisäksi kuntoilu tuntuivain yksinkertaisesti vastenmieliseltä. Pää tuntui myös olevan jollain lailla sanonut itsensä irti, mieli oli harvoin kovin kirkas.
Mä koitin saada jo v.2004 selvyyttä kilpirauhasen vajaatoiminnasta, että josko se olisi syy miksi olen niin hidas ja alakuloinen aina vaan. Mutta lääkäri sanoi minun olevan arvojen perusteella terve.
Tänä vuonna menin uudestaan verikokeeseen ja arvoni olivat samat kuin 7 vuotta aiemmin, eli viiterajoissa, mutta olin kuullut, että pelkkien arvojen perusteella ei voida sulkea sairautta pois. Joten nyt sain oireitteni ja t4v-arvon, joka oli aika alhainen, perusteella tyroksiinilääkityksen ja koen olevani terve.
Luulisin meitä arvojen rajoissa olevia turhaan kärsiviä kilpirauhassairaita olevan Suomessa pilvin pimein. Täältä näkee mm. oirelistaa kohdasta testaa itsesi: www.kilpirauhasenvajaatoiminta.fi
Olen 48v-mies jolla takan ensimäinen vakava masennusjakso ja vakava työuupumus, pari pätkää sairaalassa, vuoden sairasloma ja 3kk työkokeilu. Olen koittanut kuntoilla, hiukan laihtunutkin olen. Nyt sairastumista edeltävässä työpaikkassa joka sinällään on ihan huippu paikka olla töissä, hyvä ilmapiiri niin pomojen kuin työkavereidenkin suhteen.
Toipunut olen pahimmasta masennuksesta ja itsetuhoajatuksista. Sitä voiko tästä kokonaan parantua en osaa sanoa. Työt saan hoidettua, mutta sitten olekin aika väsynyt, harrastukset tuntuvat väkinäisiltä, eikä oikein jaksa kiinnostaa. Olen koittanut kuitenkin jotenkin roikkua harrastuksissa kiinni. Jotta tapaa muita ja sais jotain muuta ajateltavaa.
Koti askareetkin on välillä vaan jätettävä kun ei jaksa /pysty. Työ kyllä tavallaan pitää elämässä jotenkin kiinni, mutta ei siitä saa mitään. EI onnistumisen riemua , tunnetta olevansa tahyödyllinen tms.Töistä kotiin palatessa miettii onko tässä mitään järkeä.
Olen harkinnut ammatin vaihtamista, mutta sen suunnittelu on vasta alku tekijöissä. Mitään kun ei voi tehdä ilman perusteellista suunnitelmaa.
Ei taida minustakaan enää Duracell pupua tulla. Mutta kun jaksiais edes työt ja koti asiat jotenkin hoitaa. Kuoleman kaipuu ja itsetuhoajatukset lisääntyvät/palaavat heti kun on väsyneempi fyysisesti tai /ja henkisesti. Saattaa mennä muutamia päiviä näissä syövereissä. Toisinaan taas häivähdys elämäniloa ja -halua. Hetken kuluttua sen tuhoaa pelko sairastumisesta tai onnettumuudesta joka johtaisi kuolemaan, sitten taas pohdin oisko parempi vaan luovuttaa ja kuolla pois täältä toisten tieltä. Toivoisin vielä tästä toipuvani, mutta en oikein uskalla luottaa siihen.
olen 52 v mies ja tuntuu että työ on imaissut koko leämänhallinnan. olen kärsinyt jo kymmenen vuotta vaihdellen unettomuutta ja masennusta joka tuntuu palaavan aina pahempana. ainoa onni on että lapset ovat melik täysikäisiä ja olen työterveyden kautta päässyt nopeasti hoitoon. koko prosessin syyn kyllä arvaan ja tiedän , mutta en ole pystynyt tekemään oikeaa ratkaisua. luulisin että se on pakko tehdä kohta, koska tämä masennus tulee aina mustempana.itsaria en ole ajatellut, mutta täydellistä retriittiä kyllä. omalla kohdalla ei viikonlopun levitaatiot paljon auta. voimia vaan kaikille kärsijöille. toivottavasti aurinko vielä paistaa.