Mä olen puppugeneraattori. Mä elän mielikuvitusmaailmassa, jossa kaikki palvoo vain mua, enkä suostu kertakaikkiaan ymmärtämään, että kaikki tosi ja kaunis tapahtuu tuolla tosielämässä. Siellä on myös kaikki ruma ja paha. Siksi on helpompaa olla täällä.
No ei, kyllä täällä on todellista tuskaa. Jokaisen ruudun takana. Myös tämän. Ja kun ruudusta sammuvat valot, se tuska laimenee. Päivä päivältä, vähän kerrallaan. Alkaa hyväksyminen. Sen hyväksyminen, kuka on, mistä on tullut ja mihin on menossa. Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Kurja tapa aloittaa se, mutta tulee parempia päiviä. Ihan varmasti myös pahempia. Mutta se kuuluu ihmiselämään. Välillä on vajottava alas, jotta voi taas kavuta ylös. Askel askeleelta, jyrkkää rinnettä. Katse huippuun ja joku päivä olen perillä.
Katsos joskus pitää asettua panssarivaunujen eteen ja katsoa elämää, itseään ja pelkojaan, silmästä silmään. Kohdata pelkonsa ja löytää rohkeutensa. Joku päivä kenties on kädessäni pieni käsi. Sen omistajan vuoksi menen minä päivänä hyvänsä helvettiin ja kerron, mitä tapahtuu, jos kukaan ikinä uskaltaa taittaa hiuksenkaan hänen päästään. Uhoako? Ihan varmasti. Oletteko nähnyt naarastiikeriä joka puolustaa pentujaan? Ette. Koska ette olisi nyt lukemassa tätä viestiä. Niin minä puolustan rakkaitani. Eläviä ja vielä syntymättömiä.
No ei, kyllä täällä on todellista tuskaa. Jokaisen ruudun takana. Myös tämän. Ja kun ruudusta sammuvat valot, se tuska laimenee. Päivä päivältä, vähän kerrallaan. Alkaa hyväksyminen. Sen hyväksyminen, kuka on, mistä on tullut ja mihin on menossa. Tänään on loppuelämäni ensimmäinen päivä. Kurja tapa aloittaa se, mutta tulee parempia päiviä. Ihan varmasti myös pahempia. Mutta se kuuluu ihmiselämään. Välillä on vajottava alas, jotta voi taas kavuta ylös. Askel askeleelta, jyrkkää rinnettä. Katse huippuun ja joku päivä olen perillä.
Katsos joskus pitää asettua panssarivaunujen eteen ja katsoa elämää, itseään ja pelkojaan, silmästä silmään. Kohdata pelkonsa ja löytää rohkeutensa. Joku päivä kenties on kädessäni pieni käsi. Sen omistajan vuoksi menen minä päivänä hyvänsä helvettiin ja kerron, mitä tapahtuu, jos kukaan ikinä uskaltaa taittaa hiuksenkaan hänen päästään. Uhoako? Ihan varmasti. Oletteko nähnyt naarastiikeriä joka puolustaa pentujaan? Ette. Koska ette olisi nyt lukemassa tätä viestiä. Niin minä puolustan rakkaitani. Eläviä ja vielä syntymättömiä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kaunis, upea kirjoitus. Sain itseasiassa kyyneleet silmiini kun luin tätä. Varsinkin viimeistä kappaletta. Mutta tiedäthän että sun on tultava sieltä mielikuvitusmaailmasta tosielämään. Jos joskus haluat jonkun kätöstä pitää omassasi. Mielikuvitusmaailmassa on turvallisempaa, ja onhan sinne ihan hyvä osata paeta joskus. Mutta se ei korvaa käden lämpöä ja puristusta kädessä.
Totta joka sana. Katsoin aarrekarttaa, tämä paikka ei ole päätepysäkki. Tämä on yksi viitta, tiellä tuntemattomaan. Tiellä rakkauteen.
Lisään: ihan kiva levähdyspaikka, ei siinä. Mutta nyt täytyy taas mennä tällä erää. Kova nousu edessä taas. Kaikki muuttuu, mutta antaa sen muuttua. Olen saavuttanut surun terminaalivaiheen. Se on hyväksyminen. Sen jälkeen on tämä hetki.
Empä voi sitten muuta kuin toivottaa vielä kerran onnea matkaan. Tuokoon muutoksen tuulet paljon hyvää ja kaunista elämääsi. Sekä myös rohkeutta ja voimia kestää niitä vähemmän hyviä ja kauniita asioita. Itse en ole tuossa suruvaiheessa vielä, ja pelkään että hyväksyminenkin tulee ottamaan koville. Koska elämässäni on nyt asioita joihin tarvitsen voimia, täytyy yrittää elää tätä hetkeä. Päästää haaveilusta varovasti ja lempeästi irti, ei kertarysäyksellä. Haaveilusta ja mielikuvitusmaailmoista elelystä tuskin koskaan pääsen täysin eroon.