Olen nyt vajaan viikon katsellut, lueskellut suruissani näitä kertomuksia eri sivustoilta. Tässä minun, meidän.
Olimme olleet ilman ehkäisyä noin puoli vuotta. Sitten tulin ovulaatiotikkujen ekalla kokeilulla raskaaksi! Sitä onnen päivää...vaikkeihan puoli vuotta pitkä aika ole yrittää.
Pari viikkoa testistä oli innoissani, onnessani. Kerroimme asiasta aika monelle, vanhemmille ja sisaruksille, ystäville. Pieni huoli minulla oli koko ajan, olen ylihuolehtiva muutenkin. rv 6 3 tuli eka kerran pikkasen ruskeaa paperiin. Juoksin samantien yksityiselle ultraan, nähtiin kohdunsisäinen raskaus, mutta lääkärin mielestä viikon laskemaani rv nuorempi, ei siis sydänääniä vielä.
Koitin rauhoittua, mutta pelko oli astunut kuvioihin. Reilun viikon kuluttua tuli taas ruskeaa, annoin asian olla. Pian, rv 8 2, alkoi tulemaan enemmän, edelleen kuitenkin ruskeaa. Seurailin muutaman tunnin, sitten Naistenklinikalle. Sitä riemun tunnetta, kun syke näkyi ja olikin jo rv 8 4, eli enemmän mitä yksityisellä nähtiin.
Vähäksi aikaa rauhoitun. Vuotoa kesti muutaman päivän, sitten neljä päivää ei vuotanut, mutta rv 9 5 alkoi taas. Viime maanantaina alkoi kivut, toivoin kovasti että kohdun kasvusta tms. mutta vuoto tuli punaisemmaksi. Naistenklinikalle, tieto: sikiö kuollut jo rv 8 2 eli samantien luultavasti edellisen ultran jälkeen.
Se suru...pääsin heti aamulla Kättärille, tehtiin kaavinta kun katsoivat että olen niin poikki etten jaksaisi lääketyhjennyksen jälkeistä mahdollisesti pitkääkin vuotojaksoa.
Aikaa on kulunut viikko kohta. Viimeiset pari päivää ovat olleet kauheimpia, itsesäälille ei meinaa tulla loppua. Tänään mieheni onneksi sai minuun vähän puhtia, puhuttiin asiat suoriksi ja mietittiin, että heti kun lupa tulee, uutta yrittämään. Tiedän, että suru jatkuu, mutta koitan todella ajatella luonnonvalintaa ja sitä, että 8-viikkoisella on vielä piiiiiitkä matka valmiiksi vauvaksi. Äitinä sitä vaan muodostaa tunnesiteen samantien raskauden alusta.
Jos ja kun seuraavan kerran tärpää, koitan tietoisesti olla suunnittelematta/haaveilematta ainakaan kovasti ennen kuin viikkoja tulee lisää. Itsesuojelu tässä pakostakin lisääntyy.
Voimia kaikille vastaavan kokeneille. Koitetaan ottaa valoa kesästä ja auringosta ja toivotaan, että tästä selvenee ja tulee onnellisempia aikoja vauvoineen!
T. Sanri
Olimme olleet ilman ehkäisyä noin puoli vuotta. Sitten tulin ovulaatiotikkujen ekalla kokeilulla raskaaksi! Sitä onnen päivää...vaikkeihan puoli vuotta pitkä aika ole yrittää.
Pari viikkoa testistä oli innoissani, onnessani. Kerroimme asiasta aika monelle, vanhemmille ja sisaruksille, ystäville. Pieni huoli minulla oli koko ajan, olen ylihuolehtiva muutenkin. rv 6 3 tuli eka kerran pikkasen ruskeaa paperiin. Juoksin samantien yksityiselle ultraan, nähtiin kohdunsisäinen raskaus, mutta lääkärin mielestä viikon laskemaani rv nuorempi, ei siis sydänääniä vielä.
Koitin rauhoittua, mutta pelko oli astunut kuvioihin. Reilun viikon kuluttua tuli taas ruskeaa, annoin asian olla. Pian, rv 8 2, alkoi tulemaan enemmän, edelleen kuitenkin ruskeaa. Seurailin muutaman tunnin, sitten Naistenklinikalle. Sitä riemun tunnetta, kun syke näkyi ja olikin jo rv 8 4, eli enemmän mitä yksityisellä nähtiin.
Vähäksi aikaa rauhoitun. Vuotoa kesti muutaman päivän, sitten neljä päivää ei vuotanut, mutta rv 9 5 alkoi taas. Viime maanantaina alkoi kivut, toivoin kovasti että kohdun kasvusta tms. mutta vuoto tuli punaisemmaksi. Naistenklinikalle, tieto: sikiö kuollut jo rv 8 2 eli samantien luultavasti edellisen ultran jälkeen.
Se suru...pääsin heti aamulla Kättärille, tehtiin kaavinta kun katsoivat että olen niin poikki etten jaksaisi lääketyhjennyksen jälkeistä mahdollisesti pitkääkin vuotojaksoa.
Aikaa on kulunut viikko kohta. Viimeiset pari päivää ovat olleet kauheimpia, itsesäälille ei meinaa tulla loppua. Tänään mieheni onneksi sai minuun vähän puhtia, puhuttiin asiat suoriksi ja mietittiin, että heti kun lupa tulee, uutta yrittämään. Tiedän, että suru jatkuu, mutta koitan todella ajatella luonnonvalintaa ja sitä, että 8-viikkoisella on vielä piiiiiitkä matka valmiiksi vauvaksi. Äitinä sitä vaan muodostaa tunnesiteen samantien raskauden alusta.
Jos ja kun seuraavan kerran tärpää, koitan tietoisesti olla suunnittelematta/haaveilematta ainakaan kovasti ennen kuin viikkoja tulee lisää. Itsesuojelu tässä pakostakin lisääntyy.
Voimia kaikille vastaavan kokeneille. Koitetaan ottaa valoa kesästä ja auringosta ja toivotaan, että tästä selvenee ja tulee onnellisempia aikoja vauvoineen!
T. Sanri
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tsemppiä sinulle! Minulla oli kohdun ulkopuolinen raskaus maaliskuussa. Munatorveni repesi ja pelkäsin kuolevani. Ainut toivomani asia sairaalassa oli, että pääsisin vielä joskus kotiin. Siispä olen onnellinen! Kokemuksena menetys oli kuitenkin tosi rankka ja rankkuus jatkuu vieläkin, toisina päivinä on rankempaa kuin toisina. Välillä tuntuu, että ahdistaa ihan hengittääkin. Toisaalta aika on jo helpottanut asian käsittelyä. Mutta en voi sille mitään, että kadehdin isomahaisia odottajia tai vaunuja lykkiviä äitejä... Elämä jatkuu. Osaan kuitenkin iloita ihanasta elämästä ja rakkaasta perheestä, joka minulla on (mies ja 9-vuotias lapsi). Pidetään lippu korkealla ja pidetään mielessä positiivisia ajatuksia...