Olen niin rikki, etten pysty kirjoittamaan itkemättä. Tuntuu kuin näkisin elämäni ensimmäistä kertaa täysin selvästi ja ymmärtäisin kuinka sillä ei ole tulevaisuutta. Tunnen itseni niin yksinäiseksi, koska en osaa jakaa pahaa oloani kenenkään kanssa. Olen tietyllä tapaa äärimmäisen epäaito jokaiselle ihmiselle lähelläni. Yksin olen toivoton, yksinäinen ja itseinhoinen ja muiden seurassa pirskahteleva, iloinen ja itsevarma. On totta, että saan seurasta voimaa ja iloa, mutta eihän ole normaalia hyppiä noin paljon ääripäästä toiseen vain sen perusteella sattuuko olemaan yksin vai parin kaverin kanssa?
Olen koko ikäni elänyt asenteella, että tahdon tuottaa mahdollisimman vähän harmia ja mielipahaa vanhemmilleni. Sen varjolla olenkin se kiltti opiskelijatyttö, joka saa hyviä numeroita ja jolla menee aina "ihan hyvin" kun kotoa satutaan soittamaan.
Olen tällä hetkellä niin rikki, etten jotenkin jaksa pitää ajatuksiani kasassa. Minua ahdistaa suunnattomasti ja puran sitä alkoholilla, ruoalla ja vain yksinkertaisesti itkemällä. Koulu ei kiinnosta, kämppä on kuin sikolätti, mutta tiedän jatkavani kulisseissani ja nousevani täältä kouluun kiltisti joka aamu.
Minulla on tapana myös ihastua epätoivoisesti ja pakkomielteisesti. Niin tapahtuu todella helposti ja yleensä aina olen ihastunut tietämättä useinkaan edes miksi. Ihmissuhteissani hurmaan yleensä miehet alun itsevarmuudellani ja iloisuudellani ja kun suhde etenee, alkaa minusta nousta näitä "huonompia" puolia esiin, eikä suhteista tule koskaan mitään. En rakasta itseäni. Toisinaan suoraan sanoen inhoan. Ei siis ihme, ettei suhteista tule mitään, kun jo itse asennoidun näin itseäni kohtaan.
Tuntuu että hajoan yksin. Enkä osaa hakea tai haluta apua.
Olen koko ikäni elänyt asenteella, että tahdon tuottaa mahdollisimman vähän harmia ja mielipahaa vanhemmilleni. Sen varjolla olenkin se kiltti opiskelijatyttö, joka saa hyviä numeroita ja jolla menee aina "ihan hyvin" kun kotoa satutaan soittamaan.
Olen tällä hetkellä niin rikki, etten jotenkin jaksa pitää ajatuksiani kasassa. Minua ahdistaa suunnattomasti ja puran sitä alkoholilla, ruoalla ja vain yksinkertaisesti itkemällä. Koulu ei kiinnosta, kämppä on kuin sikolätti, mutta tiedän jatkavani kulisseissani ja nousevani täältä kouluun kiltisti joka aamu.
Minulla on tapana myös ihastua epätoivoisesti ja pakkomielteisesti. Niin tapahtuu todella helposti ja yleensä aina olen ihastunut tietämättä useinkaan edes miksi. Ihmissuhteissani hurmaan yleensä miehet alun itsevarmuudellani ja iloisuudellani ja kun suhde etenee, alkaa minusta nousta näitä "huonompia" puolia esiin, eikä suhteista tule koskaan mitään. En rakasta itseäni. Toisinaan suoraan sanoen inhoan. Ei siis ihme, ettei suhteista tule mitään, kun jo itse asennoidun näin itseäni kohtaan.
Tuntuu että hajoan yksin. Enkä osaa hakea tai haluta apua.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Eläpäs nyt..
Kannattaa kuules hakee sitä apua kuitenkin.
Itselleni on diagnosoitu vakava masennus 3 vuotta sitten, eikä mikään helpota.
Suosittelen silti aina psykoterapiaa. Se on aika vapauttavaa :))
Mulla parhaana kaverina toimii tällä hetkellä alkoholi.
Kaikki oikeet kaverit oon työntäny mah
dollisimman kauas, koska en ansaitse niitä.