tänäkin viikonloppuna ajattelin, että maanantaina haen apua. tiedän, että sitä maanantaita saan odottaa kauan, ennenkun uskaltaudun. pelkään sosiaalisia tilanteita, en uskalla syödä muiden ihmisten läsnäollessa, en uskalla ostaa kaupasta mitään minkä ostamiseen tarvitsisi näyttää paperit (olen 22, mutta näytän alaikäiseltä..) en kehtaa viipyä kaupassa pitkään kun kuvittelen että myyjät luulevat minun varastavan, en kehtaa myöskään mennä laukun kanssa kauppaan samaisesta syystä, kaiken maailman virastoissa asioimiset aiheuttavat paniikkia jo pari viikkoa etukäteen.. kaikki uusi pelottaa. meinasi jäädä bussikorttikin käyttämättä kun uutena käyttäjänä en tiennyt pitääkö sitä piipauttaa laitteessa vai ojentaa kuskille.. minulla on myös jonkin asteisia pakko-oireita ollu n. 8 vuotta, tyyliin "jos en ehdi tuon ja tuon katuvalon kohdalle ennen tuota autoa niin kuolen" tai "en hengitä koko hissimatkan aikana tai jotain paha tapahtuu" kaikkia tuollaisia. myöskin symmetria on pakkomielle monessa tekemisessä.
kaksi koulua minulta on jäänyt kesken, ensimmäinen kun kaverini vaihtoi koulua, niin en uskaltanut enää yksin mennä, ja toinessa olin oikestaan vuoden kirjoilla, ja suoritin vain muutaman kurssin kun en uskaltanut mennä kouluun. kaikki työsuhteeni ovat olleet suhteilla hankittuja, ja niissäkin on ollut joko veljeni myös, tai kaverini. yksin en uskaltaisi. minulla on niin matala itseluottamus että ajattelen muiden pitävän minua ihan tollona joka ei ymmärrä mitään..
ja vielä sellainen että pelkään suunnattomasti jomman kumman vanhemmistani kuolevan. itken sitä useasti ja pelkään aina kun tiedän toisen olevan esim. pitkällä automatkalla että jotain tapahtuu ja se ahdistaa kovasti. molemmat ovat terveitä alle 55-vuotiaita että tiedän pelkoni olevan turhaa kyllä..
tahtoisin apua, mutta en uskalla hakea sitäkään. pelkään ettei minua oteta tosissaan tai minulle nauretaan. oikestaan avun hakeminen tyssää jo siihen kun en keksi mitä sanoisin terveyskeskuksen ajanvaraukseen, että minkälaista aikaa oleb vailla. ei siinä nyt voi montaa minuuttia runoilla ongelmiaan. :
kaksi koulua minulta on jäänyt kesken, ensimmäinen kun kaverini vaihtoi koulua, niin en uskaltanut enää yksin mennä, ja toinessa olin oikestaan vuoden kirjoilla, ja suoritin vain muutaman kurssin kun en uskaltanut mennä kouluun. kaikki työsuhteeni ovat olleet suhteilla hankittuja, ja niissäkin on ollut joko veljeni myös, tai kaverini. yksin en uskaltaisi. minulla on niin matala itseluottamus että ajattelen muiden pitävän minua ihan tollona joka ei ymmärrä mitään..
ja vielä sellainen että pelkään suunnattomasti jomman kumman vanhemmistani kuolevan. itken sitä useasti ja pelkään aina kun tiedän toisen olevan esim. pitkällä automatkalla että jotain tapahtuu ja se ahdistaa kovasti. molemmat ovat terveitä alle 55-vuotiaita että tiedän pelkoni olevan turhaa kyllä..
tahtoisin apua, mutta en uskalla hakea sitäkään. pelkään ettei minua oteta tosissaan tai minulle nauretaan. oikestaan avun hakeminen tyssää jo siihen kun en keksi mitä sanoisin terveyskeskuksen ajanvaraukseen, että minkälaista aikaa oleb vailla. ei siinä nyt voi montaa minuuttia runoilla ongelmiaan. :
Vastaukset 10
Vanhimmat
Itsellä oli samat oireet nuorena.Tai ne alkoi silloin. Nyt oon 40v.Kärsisin edelleen noista oireista mutta menin rohkeasti psykiatrin vastaanotolle ja ei hän epäillyt yhtään vaivojeni todenperäisyyttä.Lääkityksellä olen pärjännyt.Lääkkeinä on ollut Xanor ja Rivatril.Mutta vaikka miten tuntuisi niin älä käytä näitä lääkkeitä kuin tarvittaessa.
Hei sinulle!!!!
Itse aloin kärsimään sosiaalisten tilanteiden pelosta 19 vuotiaana, nyt ikää 27 vuotta.
Ja itsekin kärsin liian kauan ennen kuin varasin ajan psykiatrille.
Tiedän, elämä on yhtä helvettiä, välillä ei uskalla poistua edes omasta huoneesta, saati sitten syödä muiden seurassa tai käydä kaupassa.
Joten otin omatoimiseksi hoitomuodoksi alkoholin mutta en missään tapauksessa suosittele sitä Sinulle.
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia, joten kirjoittele takasin.
kaikki uusi pelottaa. meinasi jäädä bussikorttikin käyttämättä kun uutena käyttäjänä en tiennyt pitääkö sitä piipauttaa laitteessa vai ojentaa kuskille.. minulla on myös jonkin asteisia pakko-oireita ollu n. 8 vuotta,"
huh. kuulostaa ihan minulta. mua pelotti ihan älyttömästi mennä uuteen kouluun ton bussimatkan takia. mietin kuukausi etukäteen MITEN SELVIÄN ja hirvee stressi oli päällä.. ja myös sen takia kun en tiennyt mitenpäin se kortti laitetaan, ajatus bussista oli kamala.. pakko-oireet on mulla ollit myös n8-9vuotta. 13 vuotiaasta ja nyt olen 22.. miten se aika kuluukin niin nopeasti, 10 vuotta toistaa päivittäin samoja pakko-oireita (trikotillomania)..
"kaksi koulua minulta on jäänyt kesken, ensimmäinen kun kaverini vaihtoi koulua, niin en uskaltanut enää yksin mennä, ja toinessa olin oikestaan vuoden kirjoilla, ja suoritin vain muutaman kurssin kun en uskaltanut mennä kouluun"
mulla on jäänyt kanssa monta koulua kesken syystä jos toisesta.. iso asia miks yks koulu jäi kesken oli just että hyvä koulukaveri jätti kesken.. joten ei ollut tukea enää.. alunperin hainkin kouluun parhaaystäväni kanssa, mutta hän ei tullut vaan rohkenin sitten yksin mennä.. yks työharjoittelu jäi kesken kun se vaan oli niin hirveetä! en uskaltanut käyttää mikroa eväiden lämmitykseen/käydä vessassa kun siihen piti kysyä avaimia. tästä seurauksena oksensin kaiken syömäni ulos monta viikkoa! (siis tahattomasti, tämä vaan tapahtui, stressin sai aikaan??)
mulla on ollut myös syömishäiriöö, itsetuhoisuutta, mutta siitä on aikaa jo muutamia vuosia. nyt koen olevani terve ja onnellinen, mihin vaikuttaa suunnattomasti parisuhteeni. ennen sitä olin vain yksin kodissani, pelkäsin.. en edes uskaltanut syödä/käydä vessassa kun mua pelotti niin paljon, makasin vaan sängyssä... yksin asuessa myös kaupassa käynti oli iso peikko..
nyt parin opiskelu yrityksen jälkeen aloitin opinnot sosiaalialalla! mahaan sattuu jatkuvasti, kun stressaan esitelmistä, työharjoittelusta jne.. oon ajatellut että taistelen sinnikkäästi tän vuoden että saan kurssit käytyä, mutta lopettaminen käy aika ajoin mielessä. mulle on aika vaikeeta myös ruokailut yhdessä muiden kanssa. en uskalla ostaa koulusta edes ruokaa vaan aina on omat eväät. joskus vaan banaani tms nopea syötävä..
alkoholia en oikeestaan käytä, mutta välillä tykkään juoda (suht järkevästi siis käytän alkoholia). en polta ja yritän elää muuten terveellisesti, kotona syödä hyvin kun koulussa en aina pysty. nautin myös elämästä vaikka tää onkin vähän tämmöistä:D
niin.. olen myös käynyt psykologilla nuoruudessa 13-18vuotiaana.. enkä enää koe sellaista apua tarvitsevani.. paremmin saan tukea muista ihmisistä, ystävistä..
vielä yksi yhteinen pelko, nimittäin isojen alkukirjaimien käytön pelko )
Ei kaikesta tarvitse syyttää itseä. Minuakin myyjät tai vartijat seuraavat usein liikkeessä, mutta sehän on heidän hölmöytensä, jos eivät erota varkaita. Jos näyttää nuoremmalta, niin siitä pitäisi olla vain tyytyväinen. Minulta kysyttiin viimeisen kerran papereita lähes 30-vuotiaana.
Ei sen tarvitse olla epänormaalia, vaikkei tykkäisi liikkua julkisilla liikennevälineillä. Kuljen, jos pakko, mutta yleensä aina omalla autolla. Vastakkain istuttava metro on aivan naurettava, lähes kaikki ovat selvästi vaivaantuneita.
Monet pelkäävät hissiä, mutta miksi pidättää hengitystä? Keskity ajattelemaan jotain muuta, lue vaikka tekstejä. Ei kannata turhaan kiinnittää liikaa huomiota omaan käyttäytymiseensä, mutta parempikin sekin, kuin liian hallitsematon tai jatkuva toisten seuraaminen.
Minulla on itseäni ärsyttävä tapa jäädä välillä seuraamaan geometrisia kuvioita, kirjaimia tai numeroita, jos joudun odottamaan jotain, mutta ei se silti pakkomielle ole, eikä siitä mitään haittaakaan ole.
Kaikki eivät tykkää esiintymisestä, enkä ymmärrä miksi siihen pakotetaan koulussa. Se on koulun vika, jos ihmiset joutuvat syömään lääkkeitä sen takia tai jotkut jopa tappaneet itsensä. Itse en mennyt siksi lukioon ja jatko koulutukseen, vaikka haluamassani ammatissa olisin varmasti pärjännyt.
Yhteiskunnan pitäisi ottaa paremmin huomioon erilaiset ihmiset, eikä pakottaa kaikkia samaan muottiin.
Jos menee ryhmässä ruokalaan, niin siinähän on vain yksi joukosta, eikä siinä mitään yllättävää tapahdu.
Minä en syönyt töissä rahan säästön takia ja kun pöytiä oli vähän, oli aina vastenmielisiä henkilöitä samassa pöydässä.
Jos ei halua tehdä jotain, niin ei siitä pidä itseään syyttää, mutta jos ei pysty vaikka haluaisi, niin silloin kannattaa varmaankin hakea apua. Joskus tietysti joutuu tekemään kompromisseja halujensakin kanssa.
Tässä on mainittu parikin toimivaa lääkettä tällaisiin ongelmiin. Näihin voimakkaisiin bentsoihin liittyy omat ongelmansa, mutta moni on saanut apua näistä lääkkeistä. Voin kirjoittaa enemmänkin aiheesta, jos kiinnostaa. Tärkeintä on saada elämä raiteilleen ja oikealla käytöllä näistä on suuri apu, väärällä käytöllä taas ajaa itsensä vielä pahempaan jamaan.
Heippodei. Kyllä on tuttua juttua tuo sun kirjoitus, varsinkin tuo syöminen.. huhhuh. Itse jouduin lopettamaan työn jossa palkka oli hullun korkea itselleni, ja työ oli hauskaa. Mutta kun autolla aina liikuttiin partnerin kanssa niin oli pakko pysähtyä syömään. :( Harmittaa kovasti.
Mutta joo, en tiedä onko tästä apua millään tavalla, vai toiminko väärin mutta tässä on elämääkin pitempi keskustelu auttajien kanssa, minun aloittama keskustelu siis.
http://keskustelu.suomi24.fi/node/10023671#comment-51469911
Monia hyviä vinkkejä ja se vielä että näet ettet ole yksin, kyllä tämä minunkin elämä välillä on haukannut multaa useaan otteeseen.
Kyllä tästä tarkoitus on yli päästä, ei kukaan voi jäädä tälläiseen P*skaan makaamaan.
Tv : Mies/poika 20v, ehkä samassa tilassa. :) ?
Heip!
Kuulostaa tutulta. Itse kärsin koko nuoruuden sosiaalisten tilanteiden pelosta ja masennuksesta. Tilanne kärjistyi siihen oikeastaan kun en uskaltanut lähteä enää kauppaan tai hakemaan postia. Saatoin seistä käsi ovenkahvalla ulkovaatteet päällä useita minuutteja, mutta en vaan uskaltanut lähteä ulos. Minulla myös useita keskeytyneitä opintoja. Kävin psykologit ja psykiatrit läpi, mutta niistä ei ollut apua koska minun perhe- eikä muussakaan taustassa ollut semmoista mikä aiheuttaisi masennusta. Sitten sain reseptin cipralexiin, söin sitä parisen vuotta, tilanne parani, sain kavereita, aloin seurustelemaan, nyt minulla on mies ja kaksi ihanaa lasta. Nyt oireet on taas palanneet (seitsemän vuoden tauon jälkeen) ja sain pakotettua taas itseni puhumaan asiasta, nyt taas sama lääkitys ja sain ohjeet että en saa lopettaa ennenaikojaan lääkettä vaikka olo tuntuisi paremmalta hetkittäin. Toivon parasta että tästä vielä noustaan.
Toivin sulle kaikkea hyvää. Puhu vaikka ensin vanhemmillesi jos et uskalla itse ottaa yhteyttä mielenterveystoimistoon. Minulla äiti hoiti aluksi kaikki ajat lääkäreille vaikka olinkin parikymppinen. :)
T: Nainen 27 v :)
pääsee aina ongelma ikään kuin unohtumaan aikoina, joina ei ole mitään "erikoisessa" paikassa käyntiä. olen puhunutkin lääkärille, viime keväänä, mutta hän tavallaan sivuutti koko tämän asian, minkä vuoksi sinne menin, ja keskittyi vain masennukseen. määräsi citalopramia, josta en kokenut olevan hyötyä. lopetin lääkkeiden ja lääkärin tapaamisen. pelkään että jos menen uudelleen niin sama toistuu, enkä edes koe itseäni masentuneeksi, erittäin ahdistuneeksi vain. kuvittelen että lääkäri ajattelee tuon vuoksi että "tekeydyin" masentuneeksi, ja kävin puhumassa ja teinkin ihmeparannuksen kun ei kiinnostanut enää leikkiä. tätä tunnetta vahvistaa myös sellainen, kun minulla on ollut 15-vuotiaasta lähtien "selittämättömiä" mahakipuja, olen ollut useaan otteeseen sairaalassa, on leikattu tutkittu ja tutkittu, ilman mitään vastauksia kipujen syystä. tämäkin saa minut ajattelemaan että kaikki lääkärit potilashistorian nähdessään pitävät minua huomiota kerjäävänä teininä eikä minulla oikeesti ole mikään hätänä..
pelkään myös sitä hetkeä kun joskus tulevaisuudessa uskaltaudun hakemaan apua, niin siinä oireita selittäessäni alan puhumaan hermostuneessti ja annan sen vaikutelman että yritän vain muistella mitä minun piti valehdella tälle lääkärille jotta saisin lääkkeitä. järjetöntä tämä asioiden tällainen vatvominen!
kuinka sitä osaakin tehdä oman elämänsä vaikeaksi omassa päässään!
Minulla ollut myös paljon hyvin samantyylisiä ongelmia. Itse en jossain vaiheessa edes bussiin pystynyt menemään kun meni ajatukset sekaisin jo kotona kun mietin mikä kaikki voisi mennä väärin.
Minulla koulut ei jäänyt kesken mutta en päässyt alalle mihin halusin, menin vain sinne minne pääsin. Olin pitkään yksin koska oli niin hankala lähteä edes ystäviä tapaamaan, heidän seurassa alkoi tulemaan samoja tunteita mitä tulisi juuri esim jos pitäisi lähteä asioita hoitamaan virastossa.
Reilu vuosi sitten kuitenkin kävin lääkärissä ja edelleen tapaan häntä. Kaikki on muuttunut paremmaksi sen jälkeen kun sain puhuttua näistä, nyt on hyvät lääkkeet ja on paljon asioita jotka on edelleen kovin hankalia välillä mutta paljon paljon parempi kuin ennen. Ajatusmaailma on muuttunut ja niitä omia tunteita on oppinut ymmärtämään paremmin, kovin hankala selittää
Suosittelen että teet parhaasi ja yrität saada lähdettyä käymään siellä. Voit vaikka sanoa ihan juuri nuo asiat mitä ensimmäisessä viestissäsi oli, niistä jo huomaa kuinka tämä haittaa elämääsi.
Jos kiinnostaa tietää miten asiat minulla lähti etenemään tai ihan muuten vain keksit kysyttävää niin kirjoittele [email protected] En viitsi tähän koko tarinaa nyt kirjoittaa. Olisi kovin mukava saada auttaa toista joka näistä ongelmista kärsii.