Miksi bipojen lupaukset eivät pidä?
Jätin bipo miesystäväni useita vuosia sitten, sanoin jo siinä vaiheessa, että olen niin rikki, etten jaksa olla tekemisissä. Mies lupasi kunnioittaa minua, ja jättää minut rauhaan, no kuinka ollakaan, ensimmäinen yhteydenotto tuli muutaman päivän jälkeen tekstiviestin muodossa, kyseli niitä ja näitä, viesti oli kirjoitettu siihen tyylin, ettei oikeastaan mitään olisi muuttunut, elikkä ihan kuin erosta ei olisi ollut tietoakaan. En vastannut viestiin, koska oli päättänyt, että tällä kertaa en lankea. Sitten seurasi hiljainen kausi, sain olla rauhassa muutaman kuukauden, sitten hän rupesi taas soittamaan, en vastannut soittoihin, siltikin niitä tuli lähes päivittäin viestejä, oli kuulemma huolissaan minusta kun en vastaa. Siinä vaiheessa vastasin, että kaikki ok, ei tarvitse olla minusta huolissaan. Siinä vaiheessa viestien sävy muuttui, yhtäkkiä se olikin hän joka voi niin huonosti, kun en vastaa. (Vaikka olimme sopineet, että ei olla missään yhteydessä).
Tämä kuvio jatkui vuodesta toiseen, oli hiljaisia jaksoja, kun sain olla rauhassa, ja sitten taas hän innostui ottamaan minuun yhteyttä, tuli yllättäen käymään. En todellakaan ymmärrä tätä, ettei ihminen joka sairastaa bipoa pysty kunnioittamaan sovittuja juttuja, ja keksimällä keksii jonkun muka tärkeän syyn, miksi pitäisi tavata. Annettu lupaus ei näköjään ole minkään arvoinen.
Olen mielestäni selittänyt selkeästi mihin päätökseni perustuu ja mistä se johtuu. Nyt hän sitten ilmestyi oveni taakse (sain olla rahassa ennen tätä taas jonkun kuukauden). Hän voi kuulemma niin huonosti, kun on ajatellut että en
välitä hänestä. Mitä väliä sillä on tässä vaiheessa mitä hänestä ajattelen?
Itse en pystyisi millään väkisin pitämään yhteyttä ihmiseen joka selvästi ei halua sitä, terve ihminen kyllä aistii koska peli on pelattu, ja koska on aika luovuttaa.
Tämä kierre ei lopu ikinä, joko hän voi niin huonosti, että on pakko ottaa yhteyttä minuun, tai hän ajattelee, että minulla on hätää, ja että minuun pitää ottaa yhteyttä (no luultavasti tämä on vain tekosyy). Ei tunnu kovin kivalta, kun hän kiertää katsomassa olenko kotona ja yrittää järjestää itsensä samaan paikkaan kuin minä.
En halua enää palata menneisyyteen, mielestäni nämä asiat ovat käsitelty loppuun jo useita kertoja. Toki säälin häntä, näenhän itsekin, että hän voi huonosti, mutta mielestäni en ole vastuussa hänen hyvinvoinnista. Olisin suhteemme aikana tehnyt kaikkeni, että se olisi toiminut, mutta siihen hän ei antanut minulle mahdollisuutta valehtelemalla, tekemällä ohareita, pitämällä mykkäkoulua jne. Rakastin syvästi miestä, mutta hänen rinnallaan sairastui,
minun piti paeta pysyäkseni itse jotenkuten terveenä.
Miksi hän yrittää väkisin pitää yllä jonkunlainen suhde?
.
Jätin bipo miesystäväni useita vuosia sitten, sanoin jo siinä vaiheessa, että olen niin rikki, etten jaksa olla tekemisissä. Mies lupasi kunnioittaa minua, ja jättää minut rauhaan, no kuinka ollakaan, ensimmäinen yhteydenotto tuli muutaman päivän jälkeen tekstiviestin muodossa, kyseli niitä ja näitä, viesti oli kirjoitettu siihen tyylin, ettei oikeastaan mitään olisi muuttunut, elikkä ihan kuin erosta ei olisi ollut tietoakaan. En vastannut viestiin, koska oli päättänyt, että tällä kertaa en lankea. Sitten seurasi hiljainen kausi, sain olla rauhassa muutaman kuukauden, sitten hän rupesi taas soittamaan, en vastannut soittoihin, siltikin niitä tuli lähes päivittäin viestejä, oli kuulemma huolissaan minusta kun en vastaa. Siinä vaiheessa vastasin, että kaikki ok, ei tarvitse olla minusta huolissaan. Siinä vaiheessa viestien sävy muuttui, yhtäkkiä se olikin hän joka voi niin huonosti, kun en vastaa. (Vaikka olimme sopineet, että ei olla missään yhteydessä).
Tämä kuvio jatkui vuodesta toiseen, oli hiljaisia jaksoja, kun sain olla rauhassa, ja sitten taas hän innostui ottamaan minuun yhteyttä, tuli yllättäen käymään. En todellakaan ymmärrä tätä, ettei ihminen joka sairastaa bipoa pysty kunnioittamaan sovittuja juttuja, ja keksimällä keksii jonkun muka tärkeän syyn, miksi pitäisi tavata. Annettu lupaus ei näköjään ole minkään arvoinen.
Olen mielestäni selittänyt selkeästi mihin päätökseni perustuu ja mistä se johtuu. Nyt hän sitten ilmestyi oveni taakse (sain olla rahassa ennen tätä taas jonkun kuukauden). Hän voi kuulemma niin huonosti, kun on ajatellut että en
välitä hänestä. Mitä väliä sillä on tässä vaiheessa mitä hänestä ajattelen?
Itse en pystyisi millään väkisin pitämään yhteyttä ihmiseen joka selvästi ei halua sitä, terve ihminen kyllä aistii koska peli on pelattu, ja koska on aika luovuttaa.
Tämä kierre ei lopu ikinä, joko hän voi niin huonosti, että on pakko ottaa yhteyttä minuun, tai hän ajattelee, että minulla on hätää, ja että minuun pitää ottaa yhteyttä (no luultavasti tämä on vain tekosyy). Ei tunnu kovin kivalta, kun hän kiertää katsomassa olenko kotona ja yrittää järjestää itsensä samaan paikkaan kuin minä.
En halua enää palata menneisyyteen, mielestäni nämä asiat ovat käsitelty loppuun jo useita kertoja. Toki säälin häntä, näenhän itsekin, että hän voi huonosti, mutta mielestäni en ole vastuussa hänen hyvinvoinnista. Olisin suhteemme aikana tehnyt kaikkeni, että se olisi toiminut, mutta siihen hän ei antanut minulle mahdollisuutta valehtelemalla, tekemällä ohareita, pitämällä mykkäkoulua jne. Rakastin syvästi miestä, mutta hänen rinnallaan sairastui,
minun piti paeta pysyäkseni itse jotenkuten terveenä.
Miksi hän yrittää väkisin pitää yllä jonkunlainen suhde?
.
Vastaukset 9
Vanhimmat
No, periaatteessa jo vastasitkin itse itsellesi. Bipouteen kuuluu itsekkyys, joten siksi pitää päästä lähellesi ja sitä kautta ruveta vuodattamaan omaa pahaa oloaan. Olet ilmeisesti selittänyt päätöstäsi hänelle JÄRKIsyillä, mutta ne tuskin paljoa painaa, kun mennään pelkkien tunteiden mukaan. Jos eroon haluat, käytä samoja aseita kuin hänkin. Kovenna omaa kylmyyttäsi häntä kohtaan, kysy joltain esim. oikeusavustajalta, mitä tällaiselle häirikölle voi tehdä lain puitteissa (lähestymiskielto?).
Minä kai vieläkin olen vähän liian empaattinen höpsö. Ajattelen, että ehkä hän todella välittää sinusta ja sairaus tuhosi suhteenne ja hänen on sitä vaikea käsittää ja hyväksyä. Ehkä hän on pitkän aikaa ollut niin sekaisin, että ei ole käsitellyt eroanne ollenkaan ja on nyt sitten kohtailemassa niitä tunteitaan. Ehkä hän ei oikein ymmärrä, mitä kaikkea on tapahtunut.
Ei se nyt välttämättä ihan pelkästä itsekkyydestä johdu, että hän tekee tuollaista. Maniassa/hypomaniassa ja masennuksessa mielialat vaihtelevat, joten hän ei varmasti tiedä itsekään, mitä mieltä milloinkin on mistäkin asiasta. Itse bipona pystyn pitämään lupaukseni suurimmaksi osaksi. En usko, että kukaan pystyy aivan kaikkia elämänsä aikana annettuja lupauksia pitämään. Enkä kyllä pidä itseäni maailman itsekkäimpänä ihmisenä, vaikka olenkin kaksisuuntainen. Maailma on täynnä todella itsekkäitä ihmisiä ilman minkäänlaista diagnoosia.
Lähinnä tuon eksäsi käytöksestä tulee mieleen pakkomielle, kun sitä on kerran jatkunut vuosikausia. Ja käytös kuulostaa kyllä melko pelottavalta. Itse en koskaan edes kehtaisi käyttäytyä tuolla tavoin. Ehkä hän ei vaan ole pystynyt hyväksymään teidän eroanne. Oikeasti en osaa edes bipona kertoa, miksi hän käyttäytyy tuolla tavoin. Muista todellakin, että sinä et ole hänen olotiloistaan vastuussa. Kyllä meidänkin pitää ymmärtää, ettei kukaan helvettiä jaksa ikuisesti.
Helppo tietenkin sanoa, kun en maniasta tiedä mitään. Olen ainoastaan hypomanian kokenut monia kertoja, mutta aina kuitenkin pystynyt kontroilloimaan itseni. Pahassa masennuksessa aikoinaan kaadoin kaiken läheisten niskaan, mutta olen onneksi oppinut siitä kamalasta tavasta eroon.
Voisit ainakin ensin kokeilla numeron vaihtamista, ja laittaisit kaikki tietosi salaisiksi. Jos hän sen jälkeen vielä saapuu kotiisi tai paikoille joissa käyt, niin sano hänelle, että teet kohta rikosilmoituksen. Jos sekään ei auta, niin sitten tosiaan teet sen ilmoituksen. Vähän tuntuu, että hänellä ei ole kliseisesti sanottuna lääkitys kunnossa, kun mielialat vaihtelee noinkin paljon. Tai sitten ei ole koskaan sopivaa lääkitystä löydettykään.
Toivon todellakin, että hän pystyisi jatkamaan elämäänsä ilman sinun häiriköintiäsi ja sinä voisit olla vapaasti, ja jatkaa elämääsi normaalisti.
Tuli vielä mieleen, että meillä bipoilla on usein pakkomielteitä asioista tai ihmisistä, jotka tosiaan voivat kestää vuosia. Ehkä siinä on vastaus kysymykseesi. Se voisi selittää hänen käytöksensä. Välillä unohtaa koko asian, ja sitten taas muistaa sinut ja innostuu --> pakkomielle kukoistaa.
Kiitos "koppero", hyvää tekstiä. Hallitset sairautesi ihan eri lailla kun ex:äni. Lääkityksestä puheen ollen, hän on lopettanut lääkityksen omatoimisesti, tuli kuulemma niin tasainen olo, ei ollut surullinen eikä iloinen. En ymmärtänyt mitä vikaa siinä on, että on tasainen olo, mutta en jaksa enää puuttua siihen mitä hän tekee.
Minulla on todellakin ollut vaikeuksia ymmärtää hänen käytöstä, ensinnäkin en tajunnut suhteemme aikana mitä häntä vaivaa, kun hän ei kertonut sairaudestaan mitään. Ajattelin lähinnä, että hänen täytyy kärsiä narsistisesta luonnehäiriöstä. Vasta nyt vuosien jälkeen hän on kertonut totuuden, en tiedä olenko oikeassa, mutta jotenkin tuntuu, että hän kertoi sen nyt vasta, koska kuvitteli saavansa minut takaisin kertomalla, että kaikki mitä tapahtui suhteemme aikana olikin hänen sairaudestaan johtuvaa, elikkä minun pitäisi unohtaa kaiken ja antaa hänelle uutta mahdollisuutta. Siihen en pysty, hän on satuttanut minua liikaa. Toivoisin, että hänkin tiedostaisi, että kaikki ei voi laittaa sairauden piikkiin, vaan, että myös hänellä on vastuu siitä mitä tekee ja sanoo. Ilmeisesti hänellä on pakkomielle, kuten mainitsit. Tulen vaihtamaan puhelinnumeroa tämä viimeinen käynti oli jo liikaa, kuvittelin tosiaan, että olin päässyt hänestä, kun oli kuukausia edellisestä yhteydenotosta.
Hyvää syksyä!
en jaksanut lukea näitä kokonaan mutta ap:n tekstistä tuli mieleen että tuskin on kyse niinkään biposta, uskoakseni exällä on jokin muu tauti päällimmäisenä kuten tuo narsismi.
en itse bipona näkisi puhtaan bipon aiheuttavan tämmöistä häiriköintiä, narsistiin törmänneenä enemmänkin viittaisi vastaavaan.
vaihda puhelinnumeroa ja jos muutoi jatkuu niin sano suoraan päin naamaa että jos ei lopu niin hankit lähestymiskiellon. Jos ei lopu niin ota juristi joka laittaa saman uhkan menemään. "minun narsistini" lopetti tämän jälkeen.
Kiitos kirjoituksestasi..Ikävä vain että luin sen liian myöhään. Joskaan en olisi uskonut ilman omia kokemuksiani..Ensin tuli viha henkilöä sitten sairautta kohtaa, lopuksi olen tuntenut vain sääliä.
Minuun ollaan yritetty yhteyttä täsmälleen samoilla sanoilla. Vaihdoin puhelinnumeron ja piilotin yhteystiedot..Uskon ,että saan olla rauhassa
ja toivon sitä.Olen miettinyt ja koettanut löytää tälle kaikelle
tarkoitusta.. Ainakin yksi niistä on, että "etene järjellä äläkä tunteella" ja voin todeta, että kaiken pahan jälkeen olen hengissä ja yhtä kokemusta rikkaampi. En antaisi tätä kokemusta pois mutta en haluaisi kenekään muunkaan tätä kokevat.
Miltä on olla yhteydessä ihmiseen jonka sielu on sekunda jo syntyessään..
Kaiken kaikkiaan lopuksi tunnen tänä päivänän enää vain
sääliä ja surua.
Enpä ole tuollaiseen aloittajan kuvaamaan ongelmaan yhdenkään bipolaarisen kanssa törmännyt. Yleensä se on ollut niin että bipolaarinen ystävänä/puoliso on menohuumassaan lupaillut liikoja, luullut että ehtii tehdä kaiken tai maalaillut todella utopistisia tulevaisuuden suunnitelmia. Yksikään ei ole jäänyt roikkumaan tuolla ap:n kuvailemalla tavalla, vaan enemmänkin päinvastoin, bipolaarinen henkilö on kadonnut tai muuten "hiljentynyt" lupauksistaan huolimatta.
Kolmannen eron jälkeen samasta naisesta päätin että ei enää..
Eron jälkeen oli hiljaista mutta parin kuukauden päästä hän kaipasi minusta lohduttajaa. Ei osaa kertoa mitä tuntee tai haluaa mutta tekemisissä ainakin tahtoisi olla kanssani tällä hetkellä jatkuvasti. En ole enää päästänyt lähelleni. Tuntuu että hän pystyy imemään minusta voimat pelkästään puhelimessa keskustelemalla. Sellaista jatkuvaa valitusta ja kuinka hänellä on paha olla ja kuinka häntä on kohdeltu väärin. Ei mitään positiivista sanottavaa mistään. Ei sellaista vaan jaksa kuunnella etenkin kun itselläkin on vielä toipumisprosessi erosta meneillään.
Välillä hänestä ei kuulu pariin viikkoon mitään mutta sitten se taas alkaa.
Suhteen aikana häneen ei voinut luottaa ollenkaan. Kaikessa hän valehteli jotain eikä edes kokenut valehtelevansa vaan sai käännettyä asiat aina niin että minä olin se joka on väärässä!
Ehkä ensimmäinen vuosi oli sitä hyvää aikaa jolloin kaikki toimi mutta loput neljä jotain aivan muuta. Kai siihen sitten jotenkin tottui mutta jälkeenpäin ajateltuna en käsitä miten suostuin elämään jatkuvassa valheessa ja epätietoisuudessa.
En oo roikkuja, katoaja ehkä joskus. Tulee kyllä kaikkee joskus lupailtuu, mutta usein kyllä lupaukseni pidän, tosin joskus se saattaa tarkoittaa sitä että yritän mennä töissäkäyvän frendin luo kylään 2.14 tiistai yönä ja kutsun häntä huutamalla sisäpihalta vaikka hän asuu 5 kerroksessa :P
Häpeä itseä ja omaa käytöstä kohtaan saa mut kyllä välillä jotkin turhat lupaukseni unohtamaan ja oikeesti unohdan ihan aidostikin joitain asioita kun saatan lupailla kymmeniä asioita kymmenille ihmisille illan aikana. Parhaimmat kaverit kyllä ymmärtää, mutta kyllä se tuntuu joskus tosi pahalle kun paras kaveri vain nauraa kun kerron hänelle jotain todella tärkää ja sanoo vain että joo joo :(