Millaisia kokemuksia teillä on hoitoon hakeutumisesta? Otettiinko teidät oireiden perusteella (ja miten kuvailitte hakiessanne hoitoa) tosissaan vai luultiinko jopa mt-asioiden hoidon puolella pelleilyksi tms.? Itselläni sellainen tilanne, että pakko-oireet/ajatukset vievät yhä enemmän ja enemmän tilaa normaalilta toiminnalta. Pystyn kuitenkin elelemään ulkoisesti suhteellisen normaalilta näyttävää elämää, lähinnä myöhästelen joka paikasta tarkistusten takia. Myös iltarutiineihin häiriö vaikuttaa niin, etten toisinaan pääse nukkumaan sitten millään. Kun pääsen varmuuteen "ulkoisista" tarkistuksista, alan sängyssä suorittaa automaattisesti "sisäistä" tarkistusta, eli kelailen päässäni jatkuvasti esim. muistikuvia siitä, mitä olen sanonut ja tehnyt viime aikoina (tai toisinaan jopa vuosia sitten, jos en muutakaan keksi mistä ahdistua). Ajatukset ja ahdistus ovat tietty automaattisia, en minä niitä haluaisi, luonnollisesti.
Kuulostaako tämä siltä, että voisin päästä hoitoon vai pidetäänköhän minua liian terveenä saamaan terapiaa tms.? Minulla on aiemmin nuoruudessani huonoja kokemuksia siitä, kun lääkäri piti minua aivan liian terveen oloisena kärsiäkseni niinkin pahoista asioista, mitä kerroin. Siksi pelkään samaa tällä kerralla, vaikka jopa häiriökin on muuttunut matkan varrella, vähemmän tunnettuun suuntaan.
Kuulostaako tämä siltä, että voisin päästä hoitoon vai pidetäänköhän minua liian terveenä saamaan terapiaa tms.? Minulla on aiemmin nuoruudessani huonoja kokemuksia siitä, kun lääkäri piti minua aivan liian terveen oloisena kärsiäkseni niinkin pahoista asioista, mitä kerroin. Siksi pelkään samaa tällä kerralla, vaikka jopa häiriökin on muuttunut matkan varrella, vähemmän tunnettuun suuntaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ainakin sinun kuuluisi ehdottomasti saada apua!
Itse kärsin pakko-oireista ja pakkoajatuksista. Minun ongelmanani on tarkastelu, eli perus sähkölaitteet, ovet, ikkunat ja kaikki mahdollinen mikä voisi nukkuessani "tappaa minut".... Sitten tosiaan on myös noita pakkoajatuksia, jotka liittyvät juuri erilaisiin katastrofeihin, eli tulipalot, murhat ja kuolemat. Olen siis esim. laiva ja lentopelkoinen. Myös yleiset paikat, kuten ostoskeskukset pelottavat, koska mieleni uskoo, että siellä tapahtuu juuri silloin jokin pommitus...
Itse tiedän, että ajatukseni ovat todella naurettavia ja se tavallaan tekeekin tästä todella rankkaa.. Kun katson sen uunin viidettä kertaa, tiedän, että se on kiinni, mutta silti se pitää vielä tarkistaa.. Tai jos ikkuna jää auki, en siihen kuole...
Lisäksi minulla on ahdistusta ja keskivaikea masennus. Myös lievästi itsetuhoisia ajatuksia silloin, kun jotain dramaattista tai vähemmänkin dramaattista tapahtuu..
Hoitoon hakemisesta sitten vähän:
Elikkä soitin ihan tervariin, että nyt masentaa tarviin terapiaa.. Kerroin sitten vain, että on tosiaan pakko-oireita ollut kaksi vuotta ja haluaisin apua. Hoitaja ei kysellyt enempää vaan varasi ajan lääkärille. Sitten kävin lääkärillä (joka muuten oli juuri valmistunut, eikä ollut minua muutamaa vuotta vanhempi ja näytti vielä ihan minun ikäiseltäni nuorelta kundilta ((itse olen tyttyö)). Tuo lääkäri vähän nolotti, mutta annoin silti mennä. Kerroin ihan totuudenmukaisesti oireeni ja että perheessäni on ollut itsemurhaa ja masennusta... Oireista sanoin vielä, että ne eivät vie minulta ees paljoa aikaa, vaan enempi ongelma on ahdistuksessa ja siinä, että siirrän nukkumaanmenoani kauemmaks, jottei tarvitsisi vielä tarkista..
Oireeni eivät minusta todellakaan kuulostaneet akuutilta tai pahalta (vaikka ne sitä ovatkin tällä hetkellä), mutta jo kuukauden päästä tuli lähete mielenterveyspolille. Siellä sitten oli arviokäynti, jossa piti kertoa kaikki uudestaan, jonka jälkeen tuli lähete psykologille. Nyt olen käynyt myös lääkärillä, joka määräsi lääkkeet, vaikka en niitä halunnut, enkä niitä nyt syökään...
Terapia on selkeästi auttanut jo pakko-oireisiin, vaikka siellä en olekaan montaa kertaa vielä ollut. Terapeutti on kysellyt paljon eri juttuja, antanut vinkkejä ja altistanut minua pakkoajatuksilleni. Apua ole siis saanut ja varmasti tulen vielä enemmän saamaankin.
Suosittelen ehdottomasti avun hakemista! Toivoisin, että olisin itse hakenut aiemmin, enkä odottanut näin kauaa.. Elämässäni on ollut jo meinaa ihan nuorena paljon pahoja asioita, joten oli aika arvattavissa, että tällaisia psyykeongelmia vielä joskus syntyy..
Minusta siis oireesi ovat ihan tarpeeksi "vakavia"... Suosittelen kuitenkin vähän liioittelemaan tai ainakin itkemään ja sanomaan asiat vahvasti lääkärille ja arvioijalle. Ikävä kyllä maailmassa on paljon todella paljon minuakin sairaampia ihmisiä, jotka eivät apua ole saaneet. Uskon kuitenkin, että ainakin suht. varakkaissa kunnissa, sitä saa jos vaan oikeasti haluaa.. Liiottelu ei todellakaan ole väärin, koska itse sitä tietää voiko huonosti. Voit esim sanoa, että nuo pilaavat jo muuta elämääsi ja et pian jaksa enää. Ja että olet kärsinyt niistä jo liian kauan ja haluat niistä eroon. Muista myös kertoa kaikki "pahat asiat", joita sinulle on tapahtunut (jos on tapahtunut siis)... Ei tarvitse olla kovin isojakaan juttuja, kun voivat jo merkitä :)
Kunhan et tällälailla vähättele oireitasi, niin uskon, että saat tarvitsemaasi apua!:) Jaksamisia !
perusteellisesta vastauksesta ja neuvoista! Kyllähän minullekin noita "pahoja" asioita on tapahtunut jopa aikamoinen määrä elämän aikana, eri asia vain on sitten se, pystyykö niistä pajattamaan heti ekan tapaamisen aikana tuntemattomalle ihmiselle. Olen aika ujo ja hitaasti lämpiävä ihmissuhteissa yleensäkin, joten tarvitsee kaivella aika erilaista luonnetta esiin kertoa luottamuksellisia asioita jollekin. Jaksamista sinnekin!
Tällä viikolla kävin ensimmäisen kerran terveydenhoitajalla ja heti perään pääsin psykologille. Kyseessä on väkivaltaiset ja seksuaaliset pakkoajatukset itsellä. Pelkäsin, että psykologi ei usko minua ja alkaa selittää jotain ihmeteorioita mielenliikkeistä mutta hän ymmärsikin asian siltä seisomalta. Pääsin taas vähän eteenpäin ongelman kanssa kun oppii suhtautumaan paremmin näihin ajatuksiin. Älkää tulkitko niitä tai huomioiko niitä mitenkään! Eivät ne mitään tarkoita, usein pakkoajatuksilla tunnutaan kiertävän jotain ihan oikeaa ongelmaa.
Mutta hoitoon kannattaa kyllä hakeutua, itse kärsin 5 vuotta enkä tiennyt, mikä minua vaivaa, luulin olevani välillä joku sekopää tappaja ja perverssi. Vasta kun alkoi tuntua, että tulen hulluksi, oli pakko alkaa kertoa vanhemmille ja hankkia ammattilaisen apua.