Sairastuin masennukseen 13 vuotiaana, eli 5 vuotta sitten. Samoihin aikoihin sairastuin myös anoreksiaan. Myöskin kuulo- ja näköharhat kuuluvat tämän hetkiseen tilanteeseeni.
Vasta 1.5 vuotta sitten sain haettua apua. Josta tosin ei ole ollut minkään näköistä apua. Tästä kuitenkin voin syyttää vain itseäni. Hoidon alkuvaiheessa sitouduin lääkkeisiin ja käynteihin muutamaksi kuukaudeksi, jonka jälkeen olen syönyt lääkkeitä "silloin kun huvittaa" ja käynyt terapiassa sen mukaan miten jaksan.
Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, etten yksinkertaisesti jaksa enää. Se tunne on ollut kokoajan, mutta ei näin vahva. Aikaisemmin jaksoin tehdä edes pieniä asioita, kuten viedä roskat tai pissattaa koiran. Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet tähän asti pahinta aikaa. En kykene enää mihinkään. Mikään ei kiinnosta. Ennen tunsin edes jonkin näköistä toivoa tulevaisuuden suhteen, nyt se on kaikki poissa. Ruokahaluni on kadonnut täysin. Tämä henkinen paha olo on niin vahva, että se saa minut suorastaan voimaan pahoin. Pahimpina hetkinä oksennan tahtomattani.
Ystäviä minulla ei ole enää, yhtä lukuunottamatta. Perheeni kanssa välit ovat kohtalaiset. En voi oikeastaan puhua kenellekään. Sisälläni on niin paljon vihaa, tuskaa, ahdistusta, itseinhoa, masennusta. Ajatus itsemurhasta on mielessäni päivittäin. En näe tähän enää muuta vaihtoehtoa, kuin kuolema.
Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ne, joille olen tästä puhunut ovat lähinnä syyttäneet minua. Pikkuhiljaa alan uskoa, että olen keksinyt kaiken tämän. Tiedän suunnilleen miksi olen masentunut. Mutta esimerkiksi äitini, jonka kanssa olen yrittänyt jutella näistä asioista kiistää lähes kaiken. Hänen mielestään ylireagoin tai sitten olen keksinyt omassa päässäni koko masennuksen.
Olen kuitenkin päättänyt antaa itselleni viimeisen mahdollisuuden. Tavallaan tiedän, että tulen epäonnistumaan, mutta sittenpähän kukaan ei voi sanoa, etten koskaan edes yrittänyt.
Anyways, syy miksi kirjoitin tänne on, että toivoisin kuulevani muiden ajatuksia (ei niinkään mun tilanteesta, vaan siis ihan yleisesti masennukseen liittyen), tarinoita tai vaikkapa neuvoja mitä tehdä, kun se pahin hetki iskee.
Vasta 1.5 vuotta sitten sain haettua apua. Josta tosin ei ole ollut minkään näköistä apua. Tästä kuitenkin voin syyttää vain itseäni. Hoidon alkuvaiheessa sitouduin lääkkeisiin ja käynteihin muutamaksi kuukaudeksi, jonka jälkeen olen syönyt lääkkeitä "silloin kun huvittaa" ja käynyt terapiassa sen mukaan miten jaksan.
Nyt olen päässyt siihen pisteeseen, etten yksinkertaisesti jaksa enää. Se tunne on ollut kokoajan, mutta ei näin vahva. Aikaisemmin jaksoin tehdä edes pieniä asioita, kuten viedä roskat tai pissattaa koiran. Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet tähän asti pahinta aikaa. En kykene enää mihinkään. Mikään ei kiinnosta. Ennen tunsin edes jonkin näköistä toivoa tulevaisuuden suhteen, nyt se on kaikki poissa. Ruokahaluni on kadonnut täysin. Tämä henkinen paha olo on niin vahva, että se saa minut suorastaan voimaan pahoin. Pahimpina hetkinä oksennan tahtomattani.
Ystäviä minulla ei ole enää, yhtä lukuunottamatta. Perheeni kanssa välit ovat kohtalaiset. En voi oikeastaan puhua kenellekään. Sisälläni on niin paljon vihaa, tuskaa, ahdistusta, itseinhoa, masennusta. Ajatus itsemurhasta on mielessäni päivittäin. En näe tähän enää muuta vaihtoehtoa, kuin kuolema.
Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Ne, joille olen tästä puhunut ovat lähinnä syyttäneet minua. Pikkuhiljaa alan uskoa, että olen keksinyt kaiken tämän. Tiedän suunnilleen miksi olen masentunut. Mutta esimerkiksi äitini, jonka kanssa olen yrittänyt jutella näistä asioista kiistää lähes kaiken. Hänen mielestään ylireagoin tai sitten olen keksinyt omassa päässäni koko masennuksen.
Olen kuitenkin päättänyt antaa itselleni viimeisen mahdollisuuden. Tavallaan tiedän, että tulen epäonnistumaan, mutta sittenpähän kukaan ei voi sanoa, etten koskaan edes yrittänyt.
Anyways, syy miksi kirjoitin tänne on, että toivoisin kuulevani muiden ajatuksia (ei niinkään mun tilanteesta, vaan siis ihan yleisesti masennukseen liittyen), tarinoita tai vaikkapa neuvoja mitä tehdä, kun se pahin hetki iskee.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin, piti tuossa vielä sanoa, että oon tehnyt sen Beckin masennustestin silloin tällöin. Se on vaihdellut 53-58 pisteen välillä.
Musta tuntuu, että sun perusturvallisuuden tunnetta on loukattu pahasti jo joskus ihan lapsuudessa. Kannattaa yrittää miettiä ja analysoida niitä asioita ja tilanteita, joissa se on tapahtunut ja myöntää itselleen ihan avoimesti, että miltä se on tuntunut. Keskustella itsensä kanssa ja kertoa itselle, että kuinka pahalta oikeasti tuntuu.