Taas lauantai-ilta yksin kämpillä. Sitä edelsi perjantai-ilta yksin kämpillä mitä edelsi torstai-ilta yksin kämpillä. Yksin olen. Ainoat ihmiskontaktit kaupan kassa, apteekkarin täti, kämppis joka on periaatteessa hyvin mukava muttei meillä ole juuri mitään yhteistä.
En tiedä miten kestän tämän vuoden tässä kaupungissa, mutta en haluaisi myöskään keskeyttää opintoja.
En tiedä miten kestän tämän vuoden tässä kaupungissa, mutta en haluaisi myöskään keskeyttää opintoja.
Vastaukset 39
Vanhimmat
Apua. Vastatkaa edes joku, edes jotain.
Ai niin, eihän täällä edes ole ketään. Paitsi minä...
Ja minä.
Ja minä.
Hei te dfgdggfgdfdfdfg ja saddd, oletteko tällä hetkellä yksin omasta tahdosta vai pakon sanelemana?
Olen yksin, koska minulla ei ole kavereita, enkä halua lähteä yksin minnekkään koska tiedän miten se masentaa. Mielummin olisin jossain ihmisten keskellä kuin tässä pimeässä huoneessa.
Normisosiaaliset ihmiset tietysti sanoisivat että omasta tahdostahan tässä on kyse ja ei kun muiden mukaan vain niin asiat korjaantuu, ja heidän kohdallaan varmaan olisikin omasta tahdosta kyse. Mutta kun ei ensinnäkään ole niitä samoja edellytyksiä toimia niin pakkotilannehan tämä silloin on.
Ei mulla ole sitä sosiaalista taitoa ennenkään ollut ja yksinäisyyden myötä se on entisestään heikentyny ja pettymykset ovat vieneet kyvyn luottaa muihin, mikä puolestaan asettaa rajat sille keneen ylipäätään voi tutustua lähemmin.
Höh :(
Kurjalle kuulostaa sinunkin iltasi. Itse olen katsellut ylen areenalta pasilaa ja tiskannut. Siinä päivän aktiviteetit. En jaksaisi enää tämmöistä, en jaksa.
Totta tuokin. Että noin normisosiaaliset ihmiset vastaisivat. "Jokaisen oma valinta löytääkö seuraa vai ei" no entäs jos on vaikka ujo! Tai on muuttanut eikä löydä uusia ystäviä.
Pettymykset rajaavat minunkin ihmissuhteitani, varsinkin parisuhteita tai siis oikeammin parisuhteettomuutta. En halua ottaa riskiä, että minua enää manipuloidaan tai petetään. Siksi on niin vaikea tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajiin, liian helposti katselee jokaista potentiaalisena lierona.
Small talkiakaan ei osaa jos ei päivittäin muiden kanssa höpise. No höpisenhän minä mutta seinät eivät kuule eikä kissa vastaa.
Jokainen terve, liikuntakykyinen ihminen, joka ei asu keskellä korpea ajokortittomana, on yksin ihan omasta halustaan ja omasta valinnastaan. On täysin turhaa yrittää syyllistää siitä muita tai hekumoida itsesäälissä.
Miten ihmeessä muut ihmiset voisivat vaikuttaa siihen, haluaako joku viettää iltansa mieluummin yksin kotona kuin tulla seuraan??
Mihin seuraan yksinäinen menisi? Jos yrität änkeä jossain räkälässä ventovieraiden pöytään, niin turpaan tulee. Ei ihmiset halua omiin rinkeihinsä outoja kasvoja tuosta vaan. Jos on vielä sosiaalisesti lahjaton ja itsetunto maassa, niin paitsi, että sitä on hyvin vaikea lähteä mihinkään, niin muut eivät myöskään anna arvoa ihmiselle, joka ei ole sosiaalisesti lahjakas kaikkien kaveri. Tämä taas tekee hyvää jo maassa olevalle itsetunnolle.
Ahistaa ihan liikaa tämä yksinoleminen. En haluaisi olla tällä hetkellä yksin. Useampaa ihmistä kysyin tänään kanssani viihtelle, 1 oli töissä, toinen ei vastannut tekstiviestiin mitään yms.
Apua. Onko missään mitään seuranhakupalstaa, minkä kautta voi hankkia nimenomaan ystäviä? Minua myöskin pelottaa tutustua ihmisiin netin kautta, kun ei voi nähdä kuka siellä toisessa päässä on ja onko siellä varmasti se henkilö joka sanoo olevansa...
No mene nukkumaan tai tee jotain hyvää iltapalaa ja rentoudu. Minkä ikäinen olet?
eurosinkut.net
En jaksa joka päivä vaan mennä nukkumaan ja syödä yksin iltapalaa ja tehdä muita merkityksettömiä asioita.
Ihminen on sosiaalinen olento ja yksin tulee hulluksi.
Kovasti yritän hillitä itseni, etten tee itselleni mitään. Voisin ehkä selvittää missä on tämän kaupungin kriisikeskus ja soittaa sinne, jonkun tolkun ihmisen kanssa jutteleminen voisi vähän auttaa laittamaan tämän yksinäisyyden oikeisiin mittakaavoihin. Sillä onhan maailmassa paljon yksinäisiä ihmisiä eivätkä he siltikään tapa itseään tms.
Ymmärrän, olen itsekin hieman kyllästynyt tähän yksinoloon. Tai oikeastaan ajattelin tänään taas tappavani itseni, mutta se meni jo ohi.
Mikä sai mielen muuttumaan? Ajatus siitä, että elämässä voi tapahtua vielä vaikkapa mitä hyvänsä mielenkiintoista ja ihanaa? Näin minä ainakin haluaisin uskoa, että vaikka nyt olen sinkku ja vailla muutakaan seuraa niin jossain tulevaisuudessa minullakin on parisuhde ja ystäviä. En tiedä olenko naiivi tuollaisia kuvitellessani...
Otin vähän väkevää ja nyt olen hieman diudiudiu.
No niin :D
Pitäisiköhän minunkin kokeilla. Olisipahan hilpeämpiä ajatuksia. Tai vuolaampi suru. Miten hyvänsä mutta ainakin erilainen olo kuin nyt.
No sulla on sentään jotain ihmisiä kenelle soittaa ja kämppis. Mulla ei ole ketään. ;(
No aika vähässä ne on joille voisi soittaa. Äitille voisi soittaa, mutta en tiedä että mitä sanoisin. Paras ystävä asuu satojen kilometrien päässä, eikä hän itsekään juuri pidä minuun yhteyttä.
Tässä kaupungissa olevat kontaktit ovat jotenkin todella pinnallisia eivätkä syvene vaikka haluaisin. Olen yrittänyt olla hienovarainen sosiaalisissa taidoissani mutta ilmeisesti olen rujo pölkkypää joka karkoittaa kaikki ja jonka kanssa kukaan ei halua lauantai-iltaansa viettää.
Mutta olen myös pahoillani siitä, että sinäkin olet yksin ;(
26vuotta täytin tuossa hetki sitten ja olen lähes koko "aikuis" elämäni ollut yksin, nykyään ehkä hieman helpompaa kun olen jo erakoitunut että ei kokoajan **tuta olla yksin. Pitkään jaksanut paremman tulevaisuuden toivossa, ehkä joskus tapaisin jonkun mukavan tytön johon voisi rakastua ja perustaa perheen.
Nykyään en jaksa edes tuohon uskoa, harvemmin tulee missään käytyä, entisillä kavereilla jo omat perheet ja omat juttunsa niin en sovi sinne. Ja jossei missään käy niin ei ketään voi tavata.
Parin vuoden välein oon saanut jostain motivaation yrittää korjaa elämääni mutta se on aina mennyt pieleen, enää en edes jaksa. Ainoat sosiaaliset tilanteet mitä eteeni tulee on koulussa, siellä aina esitetään sitten sitä et kaikki on hyvin ja hymyillään, sitten tulen kotio yksin. Syön ja odotan että voi mennä nukkumaan koska ei mitään muuta sisältöä elämässäni ole.
Rankkaahan tämä on, en tiedä miten mielenterveys on pysyny kunnossa, ja miksi jaksan.
t,
TSR
Siellä opiskelupaikassahan niitä ihmisiä näkee. Muista myös, että se on tärkeä juttu sun tulevaisuuden kannalta. Mitä ikinä sitten opiskeletkin.
Entä onko kellään samanlaista tilannetta kuin minulla? Olen ujo, mutta kun olen ollut nyt niin kauan yksin että en edes vapaa-ajallani oikein kaipaa seuraa. Tietysti haaveilen saavani joskus aikaiseksi parisuhteen koska kaipaan hellyyttä joltain mieheltä.
Ja iltaisin minut valtaa se tunne, että inhottaa olla yksin, mutta samalla lykkään nukkumaan menoa koska haluan että aika kuluu hitaammin koska aamulla tuntuu siltä kuin olisi elinkautiseen tuomittu kun joutuu lähtemään kouluun (käyn nyt jo neljättä kertaa amiksessa, muut kerrat on jäänyt aina ekoina viikkoina kesken) koska stressaan etukäteen sosiaalisia tilanteita. Toisaalta taas mietin, olenko vain laiska vai oikeasti mielenvikainen.
Mutta niin. Tiivisetysti: vihaan yksinoloa ja pelkään muita ihmisiä. Tunnen itseni niin heikoksi kun on huono itsetuntokin ja kaikkea, kun taas muut ihmiset ovat uhkaavan vahvoja kun heillä menee elämässä hyvin ja heillä on ystäviä.
Itse olen luonteenlaadultani semmoinen että harvoin kaipaan edes kavereita, joita mulla ei ole ollutkaan joskus yläasteaikojen jälkeen eli siinä mielessä yksinäisyys ei enää pahalta tunnu, vaan parisuhdetta, kun siinä kuitenkin olisi se toinen ihminen jonka kanssa voisi olla läheinen, jolle voisi avata sisimpänsä ja jonka voisi oikeasti tuntea. Mutta miten löytää ja varsinkin ujona, ujous on mulla aina estänyt tuon vastakkaiseen sukupuoleen tutustumsen. Eli paskempi homma. :(
Desolation road: kirjotuksesi voisi olla melkein kuin mun kirjottama! Mäkin (yleensä)pelkään sos-tilanteita,jännitän etukäteen tilanteita ja pelkään tietyllä tapaa ihmisiä..myöskin oisi kiva jos oisi joku poikakaverin tapainen olemassa,rupee niin riittämään tää yksinoleminen! ja toisaalta sitten tykkään olla rauhassa ja en tykkää jos joudun ns. olemaan seurallinen.ja kyllä ei se itsetuntokaan mikään huippu oo.
Taas perjantai-ilta yksin kämpällä. Tuttu juttu. Edessä yksinäinen viikonloppu, jonka ainoa ihmiskontakti on todennäköisesti kaupan kassa. Enkä myöskään tiedä miten kestän taas yhden talven tässä susirajan kaupungissa, useampi takana ja mielenterveys paukkuu jo oikein urakalla. Saa nähä mistä sitä vielä löytää itsensä.
kyllä mä ainakin jaksan silti mennä eteenpäin vaikka kärsin ongelmista.
mä tyytynyt kohtalooni, kannan mukanani isoa taakkaa kun märehdin menneisyyttä ollen katkera lähinnä, itsesäälissä ryveten, marttyyrinä hieman olellen ja yhteiskuntaa välilä manaillen kun ihmisiä masentuu ja rikkaita suositaan ja köyhät köyhtyy.
ELI JOSSAIN ON VIKA!!!!!!!!!
Ei tää näin voi mennä.
Itse olen siis superyksinäinen koska mul ei oo yhtään kaveria paitti isäni, äitini, veljeni ja hänen naiskaveri sekä lähisukulaiset, muitahan mul ei oo.
Mut oon pärjänny silti.
Se on yksi positiivinen asia mun kohralla.
13 14, eikö yksinäisyys toimi sun kohdalla koska ehkä kaipaat kontaktia vai??
minä oon huomannu että pärjää sitä omillaankin.
Ei ainakaan tule huonoja kokemuksia (olkaansa kohottaen ja nauraen "ylimielisesti" . simppeli yksinkertainen asia, yksinään et joudu loukatuksi ja se on jopa loppujen lopux parasta lääkettä ELI loppuun haluan sanoa;
-älä tee yksinäisyydestäsi ongelmaa sillä se voi olla jopa parantava asia sulle.
-olisi silti hyvä liikkua jossain, esim kaupoissa ja käydä jotain urheilutapahtu,maa katsomassa esim jääkiekko.
siellä sun ei tarvi puhua kellekään esim minä en puhu kellekään vaanseuraan peliä ainoastaan.
se ei ole niin vaikeaa.
kaupassa kun toimit niin älä tuijota liikaa muita vaan mene suoraan eteenpäin miettimättä mitään suuremmin, se tepsii mulle paremmin eikä niinkään se tyyli jossa alan vilkuilemaan ympärille ja luulemaan että mitäköhnä ne musta ajattelee oikein.
Kapakkoihin en suosittele sun menevän ja ei kannata ryypätä suruunsa sillä tilanne vain pahenee, mut muistaakseni et niin teekkään.
Tuo sinun esittämäsi "Erakkoelämä" ei ole enää tervettä yksinäisyyttä vaan ihan puhdasta syrjäytymistä. Negatiivisia kokemuksia näytät kokevan yksinäsikin. Itse en ainakaan pidä itsesäälissä rypemistä, marttyyriksi tekeytymistä, menneisyyden pohdiskelua ja yhteiskunnan syyttelyä omista ongelmista mitenkään positiivisena toimintana. Tuommoinen ei voi päättyä hyvin. 13 14 sentään tunnistaa ongelmansa ja tajuaa ettei se ole hyväksi hänelle. Suorastaan kuvottaa miten yllytät häntä jatkamaan elämäänsä näin. Sinä myönnät ongelmasi muttet halua parantua niistä ja vieläpä elät "onnellista elämää" ja silloin syy on ihan itsessä. Koet ongelmistasi olevan sinulle hyötyä, sillä nyt sinun ei tarvitse kokea vastuun- tai velvollisuudentunteita. Luultavasti sisältä päin olet ihan solmussa etkä enää kestä tällaista elämää mutta pakotat itsesi nielemään nämä tuntemukset. Toivottavasti lopulta ymmärrät että elämä ei toimi siten että vain syyttää muita ongelmistaan ja maalaa itselleen sädekehää päänsä päälle, päätät oikeasti ottaa elämäsi haltuusi ja teet jotain ongelmiesi poistamiseksi. Tunnistat varmasti tämän luettuasi itsekin kaikki nämä piirteet itsestäsi mutta kokiessasi elämäntyylisi uhatuksi yrität saada minut uskomaan hyvällä tai pahalla että hyvinhän sinulla menee vaikka tiedät ainakin toivottavasti itsekin että totuus on päinvastainen.
13 14:lle
Kaikki sympatiat sulle:) Toivottavasti onnistut löytämään kontakteja joita kaipaat. Jos sinulla on mahdollisuus saada apua niin hanki sitä ihmeessä. Hyvä että olet tunnistanut ongelmasi ja myöntänyt ettei se ole hyväksi sinulle. Selviät varmasti. Tämä voi kuulostaa silkalta toiveajattelulta mutta joskus on parempi unohtaa ennakkolulot ja antaa mennä.
Se miksi elän erakonelämää johtuu siitä että jouduin kiusatuksi koulussa ja työpaikassa.
Se on burn outin kaltainen juttu.
Väsymys ja pettymys ihmisiin.
Siitä syytän itseäni ainoastaan että mietin liikaa menneitä mutta muuten en syytä itseäni tilanteestani.
Tämä elämäntyyli sopii paremmin mulle muutenkin koska olen helkkarin ujo ja hiljainen sekä rauhallinen mies.
En voisi itseäni kuvitella bilettävän jossain baarissa ja sitä rataa.
Erakko mikä erakko luonteeltaan ja koska jouduin kiusatuksi koulussa, työpaikassa ja urheiluseurassani niin ne oli semmoset viimeiset silaukset tilanteelleni työsektorilla mikä ns KUSEE JA PAHASTI.
Paloin loppuun lopulta ja nykyään en pysty tekkeen kunnolla edes kahta tuntia duunii yhteen putkeen.
Ennen malli oli toinen, silloin rehkin hyvin työssä.
Se että väittäisin muka menevän hyvin itselleni EI PIÄ PAIKKAANSA KOSKA EN KYKENE TEKEEN DUUNIA.
Olen käynyt Terapiassa mutta ei ole mikhään onnistunut koska kumoan Psykologien ehdottaman Ryhmäterapian koska ryhmissä en uskalla liikkua ja esiintyä omana itsenään vaan muutun entistäkin hiljaisemmax jurottajax jolla ei oo asiaa muille potilaille.
Mikä järki pakottaa itsensä tällaiseen terapiaan?? mulle riittää keskustelutunnit Psykologin kanssa, silloin sentään uskallan puhua huomattavasti enemmän.
Muuten mulla menee ihan hyvin sillä esim en juo alkoholia suruuni, en käytä päihteitä ja pyrin elämään fiksya elämää kaikin puolin.
Velvollisuudet kutsuu meitä kaikkia mutta silloin kun ihminen on siinä pisteessä että työnteko ei enään onnistu niin siitä on yllättävän vaikea nousta enään samaan jamaan mikä oli ennen, mun kokemukseni on se.
Ja joo, olen tyytynyt tähän kohtaloon että kannan taakkani hautaan asti.
En koe sen olevan liian raskas painolasti mulle koska pystyn paikkaamaan kaikkia murheitani uskomattomalla huumorintajulla kotonani jossa asun isäni kanssa.
Toisaalta isäni ei aina ymmärrä mun outoja letkautuksia HAHA.
En pysty luottamaan ihmisiin, mulla on liian paljon ennakkoluuloja, epäluuloja sekä jopa vainoharhaa.
Jopa pelkotiloja että joku tappaa minut.
Semmostakin on ilmennyt vuosien saatossa.
Yksinäisyyrteni on paljon yhteydessä UJON JA HILJAISEN LUONTEENI KANSSA sekä negatiiviset kokemukset koulussa, työpaikassa ja urheiluseurassa jossa mua kiusattiin.
En halua olla osana Suomalaista yhteiskuntaa jossa kiusataan vain ihmisiä sekä ajetaan omaa etua ja tallotaan muita eikä tunneta mitään empatiaa heikompia kohtaan, esim ne jotka masentuu tai palaa loppuun
Olen ollut jo 10v yksin ja yksinäinen.Avioeron jälkeen en ole enää löytänyt ystäviä,koska kaikki vanhat ns. ystävät olivatkin exän kavereita.Itsemurhaa ajattelen joka yö nukkumaan mennessä ja heti aamulla herätessäni.Kun vain keksisin nopean ja varman tavan toteuttaa se ajatus.Junan alle en voi mennä,kun asuinalueellani ei kulje junia.Rekka olisi hyvä vaihtoehto,mutta en halua tehdä sitä kuskille.
Väitän että olen omanlainen Autisti, ihmistä pelkäävä erakko.
Itse harrastan liikuntaa jonkun verran mikä piristää päiviäni huomattavasti.
Joka päivä pyrin tekeen 3-4 kilsan kävely-hölkkälenkin.
Olen ikuinen urheilijatyyppi.
Naapuri sanoikin mulle kerran että näyttää tuo Juha vain olevan kiinnostunut kävelemisestä ja juoksusta eikä mistään muusta hommasta.
Kuitenkin silti tein bisneshommaa mm ja tein normi kotiaskareita.
Nykyään ne vähentyneet mut vähän suonessa pidän niitä.
Ainakin liikunta on nyt lisääntynyt parin vuoden hiljaiselon jälkeen.
josko se siitä alkaisi uusi vireämpi elämä ?? (:
Kyllähän mä tunnistan ongelmani, mutta mun tilanteeni on semmoinen että uskallan mennä kauppoihin kuitenkin ja tää 2 2 tyyppi ei uskalla jopa mennä sinne edes.
Hän kokee oman tilanteensa semmoisena että tilanne pitää muuttua koska vakavasti masentunut ja ahdistunut, mutta itse koen tilanteeni sellaiseksi että tämä on parasta lääkettä mulle
että saan olla omassa kodissani rauhassa kiusaajilta suojassa ja saan tehdä omia juttujani omassa rauhassa masentuneessa ja tyhjässä elämässäni.
Elämän yksinkertaiset asiat vetää minua puoleensa enemmän.
Näin olen mennyt 7 vuotta putkeen, samanlaista erakon elämää oon viettänyt jo lähes 10 vuotta, siinä sivussa hoitanu velvollisuuksia, työ ja oma urheilu mut nyt nekin on loppuneet mutta on mentävä eteenpäin näillä.
NÄILLÄ MENNÄÄN (:
Olen päättänyt ottaa oman elämäni haltuuni enkä anna muitten puuttua siihen koska aiemmin mua pompoteltiin ja kiusattiin niin loppuelämän aion olla oman elämän HERRA.
Sinun pitäisi kunnioittaa minun valintaani kun olen kotona paljon, koska se toimii mulle paremmin(ei kaikki oo samanlaisia)
Se on mulle parasta lääkettä ja joskus kun pääsee sosiaalisiin taphtumiin niin ne piristää tietty.
Ei ole menossa tämä malli tuhoon ainakaan mun kohdalla
mut näyttää että 2 2 ei kestä tuota tilannetta.
Hyväksyn valintasi, kunnioituksesta en tiedä. Sehän sun ongelmasi pääasiassa onkin että et näe itsessäsi mitään vikaa. Ongelmat eivät ole omaa syytäsi mutta oletko miettinyt että voisitko vaikuttaa paranemiseesi? Ja miten voit käskeä meidän kunnioittaa meidän arvomaailmaasi kun itse et kunnioita meitä muita vaan mapitat muun maailman yhdeksi paskaksi. Oletko edes kovin pätevä henkilö kritisoimaan maailmaa johon et ole ollut yhteydessä 7 vuoteen? Luet ehkä paljon mutta käytännönkokemuksesi rajoittuvat vain kertomuksiin huonoista kokemuksista jotka saattavat olla harhojesi tuotetta. Voit olla oma itsesi ja elää omaa elämääsi vaikka asuisit omassa asunnossasi, kävisit töissä ja liikkuisit enemmän ihmisten ilmoilla. Ehkä toivotkin salaa itseltäsi näitä asioita mutta pelkäät niiden toteutumiseen tarvittavaa työtä ja purat katkeruutesi ihmisiin joilla jo on nämä asiat haukkumalla yhyteiskuntaa johon he kuuluvat. Pelkotilasi ja harhasi johtuvat tuosta yksinäisyydestäsi ja omissa maailmoissa rypemisestä joten ei taida tehdä hyvää tuo elämä. Mutta tosiaan oma on tilanteesi. Puolustusrefleksisi lähinnä todisti että itsekin tunnet pahaa oloa tilanteestasi mutta puolustat sitä viimeiseen asti kunnes lopulta murrut.
annan kuitenkin pluskommentin sulle koska haluat rohkaista mua ....
on hyvä että meitä ihmisiä kannustetaan kuitenkin.
Aivan sama Periksi en anna millainen on kukin ihminen.
Minä omasta mielestäni näen vikaa itsessäni siinä että märehdin liikaa menneitä ja olen harhaluuloissa ja PELKÄÄn.
Etkö sinä nää että olen pelkäävä????
Se pitää minut poissa yhteiskunnasta
JA AINA KUN KUULEMME TELKKARISTa JA LEHDISTÄ UUTISIA NYKYPÄIVÄN MENOSTA ETTÄ KIUSATAAN IHMISIÄ JNE, luuletko että se auttaa mua???
Mieluummin minä kierrän ongelmani kuin kohtaan ne kasvotusten.
Minulle tällä hetkellä liikunta on jo tarpeeksi paljon elämässäni sekä urheilun katsominen.
Ja nettimaailma jossa myös huomaa PALJON tätä kiusaamista, mm Youtube esimerkkinä(olen saanu mm 5 tappouhkausta vihaisilt tyypeiltä jotka vihaa mun pasifisti luonnettani).
Kunnioitan kaikkia ihmisiä miten he elää elämäänsä MUTTA MINÄHÄN EN KUNNIOITA YHTÄÄN KIUSAAJIA.
He on aivan paskoja.
Minä olen heidän yläpuolellaan.
Jumala myös vihaa kiusaajia ja muita väärintekijöitä mutta heilläkin on mahdollisuus parannukseen jos tosissaan aikovat muuttua ihmisiä ja tehdä tästä paremman maailman.
Minä parannan maailmaa puheillani enemmänkin, enkä teoillani.
Se on minun tehtävä.
Eräs Uskovainen ystäväni, joka ainoo ystäväni niin hän sanoi mulle että sinut on ikäänkuin valittu tähän elämään että sinä Juha et ole tyypillinen massaihminen vaan erotut massasta.
Se on huomattu että en esimerkiksi kestä työelämän kovaa kiirettä ja painetta.
Olen enemmän humanisti, ihminen.
En kone.
Totta. Olen yksin kaiket päivät kotona pelaamassa pelejä ja popittamassa musaa. Koneellakin ollaan viikonloppusin tyyliin 15h ja tänään on oltu jo 8h ja vielä 4-6h tulee lisää.
Mäkin mietin itsemurhaa sun muuta, mutta minä olen pasitiivinen, atleast im tryin to be, niin en aio tehdä. Kai se pitäis jotai tehdä asialle, mutta MITÄVÄLIÄ?
Mitäväliä on hyvä asenne.
On jollain tavalla helpottavaa todeta, etten ole ainoa, joka potee yksinäisyyttä, vaan kohtalotovereita on näinkin monia.
Olen aina ala-asteelta asti joutunut opettelemaan olemaan yksin. Ekalta luokalta lähtien olen joutunut muiden silmätikuksi ja kiusaamisen uhriksi. Kiusaamista jatkui koko peruskoulun ajan. Äitini yritti kovasti saada kiusaamista loppumaan, mutta opettajillani ei vain koskaan riittänyt auktoriteetti. Asioihin suhtauduttiin lähinnä "no, ainahan tytöt vähän toisiaan kiusaa"-tyylillä. Sen takia olen hyvin epäluuloinen ja inhoan sosiaalisia tilanteita. Moni sanoo, että olen todella vahva ihminen, kun jaksan jatkaa eteenpäin elämässä. En tiedä vahvasta, itsetunto on ainakin aivan maassa. Ja miksikö? Pettymyksiä on omassa elämässä sattunut NIIN paljon, että itsetunto on ottanut yhden jos toisenkin kolhun.
Asiat ovat ehkä hieman paremalla mallilla nykyään. Kevyt rupattelu työkavereiden kanssa onnistuu lähes ongelmitta, mutta kun töistä pääsee niin yksinäisyys ottaa vallan. Olen tällä hetkellä kaveripiirini ainoa sinkku. Juuri viikko sitten ystäväni muutti yhteen poikaystävänsä kanssa - olin mukana auttamassa muutossa, ja pakko myöntää että heidän onnensa näkeminen vain korosti omaa yksinäisyyttä. Ei pidä käsittää väärin, sillä olen oikeasti iloinen heidän puolestaan. En minä ystävilleni mitään muuta toivokaan kuin pelkkää hyvää, ovat he sen ansainneet. Ystävilläni on siis pariskuntien juttunsa, joihin en mahdu mukaan. Tietysti se tuntuu pahalta, kun pyytää jotakuta kahville ja saa vastauksen jota kuinkin tähän malliin: "Joo, en mä nyt kyllä kerkeä, kun meillä on Mikan kanssa toi kylppäriremontti. Pitää käydä Bauhausissa ja K-raudassa!"
Mitä parisuhteisiin tulee, on kunnollisia parisuhteita minulla ollut vain yksi. Sekin päättyi varsin ikävällä tavalla, kun ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta mies vain ilmoitti kyllästyneensä koko hommaan ja aloittaneensa uuden suhteen toisen naisen kanssa - kaikki tämä hoitui arvon herran mielestä näppärästi tekstiviestillä. Sutinaa ja ihastumisia on kyllä ollut useampikin, mutta ainoastakaan niistä ei ole tullut mitään. Pettymyksiä vain yhtä kaikki. Viimeisin kolahti todella, kun samassa kaveripiirissä pyörivä mies osoitti mustasukkaisuuden elkeitä, flirttaili ja tuntui osoittavan kiinnostusta. Varmistelin useammalta kaveriltani, että mahtaisiko mies olla kiinnostunut, sillä itsestäni siltä tuntui, ja kaikki hokivat että siltä se vaikuttaisi. Mielipidettä kysyin myös eräältä miespuoliselta ystävältäni, joka oli sitä mieltä, että mies oli varmasti kiinnostunut... Vaan eipä ollutkaan. Pyytäessäni miestä ulos, leffaan, sain hyvin yksiselitteisen vastauksen: "En mä tiedä... Ei mua varmaan kiinnosta." Että näin. Olen miesten kanssa saanut niin monta kertaa näpeilleni, että en enää uskalla luottaa siihen kuka on kiinnostunut ja kuka ei. Joka kerta tunnun tulkitsevan kaikki merkit väärin.
Tällä hetkellä pystyn omista asioistani avoimesti puhumaan vain äidilleni ja siskolleni. He kuuntelevat, tukevat ja auttavat minkä pystyvät, mutta kun välimatkaa on liki 200 kilometriä, eivät he pysty olemaan arjessa mukana. Inhoan tulla tyhjään kotiin, inhoan mennä nukkumaan ja herätä yksin, inhoan sitä, ettei minulla ole ketään konkreettisesti läsnä kuuntelemassa päivän tapahtumia, huolia ja iloja. Jotenkin vain tuntuu, että muiden elämä kyllä etenee, mutta oma jumittaa vain paikoillaan. Päivät toistavat toisiaan, eikä elämällä ole mitään sisältöä. :(
Itselläni on aika samantyyppinen tilanne kuin monella muulla kirjoittajalla.
Minulla on tällä hetkellä käytännössä 4 kaveria. Kaikki tosin asuvat kaukana, joten yhteydenpitomme tapahtuu lähinnä puhelimitse eli mitään sellaisia kavereita ei ole, joita voisin nähdä livenä. Kaiken lisäksi he eivät ole (yhtä kaveria lukuunottamatta) välttämättä mitään "ihanneseuraa" minulle . Yksi (24v) on sellainen, joka ei vapaa-aikanaan tykkää tehdä muuta kuin pelata kotonaan tietokone- ja konsolipelejä. Hän ei vapaa-aikanaan poistu kotoaan muualle kuin kauppaan ja joskus hän käy jossain kotinsa lähellä olevalla pururadalla kävelylenkillä. Hänellä tosin on aspergerin syndrooma, joten on ehkä jossain määrin ymmärrettävää, että hän ei viihdy missään isossa kaveriporukassa eikä häntä kiinnosta hankkia itselleen mitään isoa sosiaalista verkostoa. Toinen kaveri (23v) on mukava ihminen muuten, mutta soittelemme harvemmin, koska hänellä tuntuu olevan paljon muita juttuja. Kolmas (28v) on näistä kavereista se kaikkein tylsin ja jossain määrin jopa ärsyttäväkin. Hän ei nykyään yhtään viitsi oma-aloitteisesti ottaa yhteyttä ja kysellä kuulumisia vaan aina minun on oltava se aktiivisempi osapuoli. Hänellä ei myöskään ole minun lisäksi juuri ketään muita kavereita, koska hän ei yhtään viitsi ylläpitää niitäkään kaverisuhteita, vaan odottaa aina muiden ottavan yhteyttä ja ehdottavan jotain tekemistä. Hänen on myös melko vaikeaa tutustua uusiin ihmisiin, koska hänen kehonkielensä on melko torjuva (hänen perusilme on sellainen totinen ja melankolinen) ja varsinkin isossa ryhmässä hän vain istuu hiljaa ja tuijottaa alaspäin. Neljäs kaveri (24v) on näistä se joka on se kaikkein läheisin ja hänen kansaan pidänkin. Hänen kanssaan voin keskustella kaikesta henkilökohtaisimmistakin asioista. Sääli vaan että hänkin asuu muualla, emmekä pysty juurikaan näkemään livenä.
Uusiin ihmissiin tutustumista vaikeuttaa se, että lapsuudessa koettujen traumojen vuoksi sairastan nykyään keskivaikeaa masennusta ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joihin saan nykyään psykoterapiaa. Haluaisin löytää sellaisia (uusia) kavereita joiden kanssa voisi esim. käydä kahvilla, laivaristeilyillä tai muuten vaan viettää aikaa.
Ihmetyttää tosin se että kun kerroin terapeutille tämän asian, hän ehdotti vain että lähtisin jonkin nykyisen kaverin luokse. Kun sitten "tyrmäsin" idean sanomalla, että haluan ensisijaisesti uusia kavereita ja että nuo nykyiset kaverit eivät ole mitään parhaimpia mahdollisia kavereita, terapeutti väitti minun olevan ristiriitainen, kun haluan muka parantaa sosiaalista elämääni, mutta asetan kriteerejä kavereideni suhteen. Omasta mielestäni minulla on oikeus valikoida seuraani, vaikka nyt olenkin yksinäinen. Enkä ymmärrä miten se muka toisi uusi ystäviä, että menen tapaamaan vanhoja kavereitani. Toki minä niinkin aion jossain vaiheessa tehdä, mutta se ei voi olla ensimmäinen asia mitä nyt teen vaan uusien kavereiden saanti on ensisijainen tavoite. Kaikki nykyiset kaverinikin ovat samaa mieltä. Mitään muuta terapeutti ei ole vielä tähän asiaan sanonut. Alotin tosin terapian vasta viime kuussa, joten eipä minun kannata turhaan hosua. =)
Toivekkaana mennään eteenpäin!