Olen yksinhuoltaja. Eron jälkeen sain elämäni pikku hiljaa raiteilleen ja järjestykseen. Sain hyvän työpaikan, olen päässyt matkustelemaan ja rakentamaan itselleni ja lapselleni ihastuttavan kodin. Kaikki on mennyt olosuhteisiin nähden täydellisesti, olen tehnyt kovasti töitä ja pyrkinyt hoitamaan itseäni ja tytärtäni ja tasapainoista arkea. En ole eron jälkeen eli viimeisen 2 vuoden aikana solminut ihmissuhteita. Syy tähän on ollut että tulevan puolison tulisi olla myös esimerkillinen isäpuoli lapselleni, joten pätkäsuhteita en ole edes harkinnut. Jos puolison hankin, sen tulisi olla aviomies loppuiäksi, ja näin suuren asian etsintöjä en ole edes kyennyt aikaisemmin aloittamaan. Se olisi tuntunut hoppuilulta ja pelottavalta.
Nyt vihdoin olen alkanut katsella ympärilleni. Välillä siitäkin tulee syyllinen olo, vaikka kyse on vain siitä että pitää silmänsä auki (esim. baareissa en käy). Tuntuu, että koska lapseni on vielä niin pieni (4v), ei minun kuuluisi haaveilla moista vaan keskittyä täysipainoisesti häneen. Kuitenkin toisinaan haluaisin jakaa arjen toisen ihmisen kanssa, nauttia ja rakastaa. Mutta vaikka kuinka haluan, olen huomannut että raskas elämä on jättänyt minuun jäljet : Minun on vaikeaa edes keskustella vapaiden miesten kanssa. Minuun iskee ahdistus. Jos kuulen että joku on osoittanut kiinnostusta minuun tai kysellyt minusta ystäviltäni, nauran ja sanon että ei kannata vaivautua. Keskustelutilanteen miesten kanssa osaa vielä hoitaa mallikkaasti ja asiallisesti, mutta sen jälkeen sisäinen vuoristorata on melkoinen: ei tiedä tulisiko itkeä, nauraa, olla kylmä vai jopa vihainen.
Nyt olen pitkästä aikaa saanut keskusteluyhteyden kaikin puolin miellyttävään ihmiseen. Mutta minä panikoin. Päässäni takoo monenlaisia ajatuksia: "Ei hän kuitenkaan pidä minusta. Sanoinkohan jotain typerää. Jääköhän tämä viimeiseksi keskusteluksemme. Voi ei, en halua miettiä häntä. Pitäisi luovuttaa, ei tästä varmasti tule mitään. Ei hän koskaan rakastaisi minua, ainakaan hyvin kauaa ". Yritän saada itseni luovuttamaan, koska vaikka tämä mies on kuinka ihana, minusta tuntuu että kaikki menee kuitenkin lopulta pilalle. Enkä halua itkeä. En halua surra. En halua enää koskaan tuntea menettämisen tuskaa.
Välillä minusta tuntuu pahalle hän joka aiheutti minussa tämän kaiken. Hän ei edes ymmärrä itse, kuinka hänen järkyttävä itsekkyytensä vieläkin vaikuttaa minussa ja kuinka kykyni rakentaa ihmissuhteita on pahasti vinksallaan...
Neuvoja ja rohkaisua kypsiltä ihmisiltä ja kohtalotovereilta. Kiitän :)
Nyt vihdoin olen alkanut katsella ympärilleni. Välillä siitäkin tulee syyllinen olo, vaikka kyse on vain siitä että pitää silmänsä auki (esim. baareissa en käy). Tuntuu, että koska lapseni on vielä niin pieni (4v), ei minun kuuluisi haaveilla moista vaan keskittyä täysipainoisesti häneen. Kuitenkin toisinaan haluaisin jakaa arjen toisen ihmisen kanssa, nauttia ja rakastaa. Mutta vaikka kuinka haluan, olen huomannut että raskas elämä on jättänyt minuun jäljet : Minun on vaikeaa edes keskustella vapaiden miesten kanssa. Minuun iskee ahdistus. Jos kuulen että joku on osoittanut kiinnostusta minuun tai kysellyt minusta ystäviltäni, nauran ja sanon että ei kannata vaivautua. Keskustelutilanteen miesten kanssa osaa vielä hoitaa mallikkaasti ja asiallisesti, mutta sen jälkeen sisäinen vuoristorata on melkoinen: ei tiedä tulisiko itkeä, nauraa, olla kylmä vai jopa vihainen.
Nyt olen pitkästä aikaa saanut keskusteluyhteyden kaikin puolin miellyttävään ihmiseen. Mutta minä panikoin. Päässäni takoo monenlaisia ajatuksia: "Ei hän kuitenkaan pidä minusta. Sanoinkohan jotain typerää. Jääköhän tämä viimeiseksi keskusteluksemme. Voi ei, en halua miettiä häntä. Pitäisi luovuttaa, ei tästä varmasti tule mitään. Ei hän koskaan rakastaisi minua, ainakaan hyvin kauaa ". Yritän saada itseni luovuttamaan, koska vaikka tämä mies on kuinka ihana, minusta tuntuu että kaikki menee kuitenkin lopulta pilalle. Enkä halua itkeä. En halua surra. En halua enää koskaan tuntea menettämisen tuskaa.
Välillä minusta tuntuu pahalle hän joka aiheutti minussa tämän kaiken. Hän ei edes ymmärrä itse, kuinka hänen järkyttävä itsekkyytensä vieläkin vaikuttaa minussa ja kuinka kykyni rakentaa ihmissuhteita on pahasti vinksallaan...
Neuvoja ja rohkaisua kypsiltä ihmisiltä ja kohtalotovereilta. Kiitän :)
Vastaukset 9
Vanhimmat
no eipä tuohon voi paljon sanoa miksi erositte silloin ku sulla oli täysi perhe koossa? Kyllä sä site "exää" rakastat kerran lapsenki teittä sä nyt sössit jotenki ja pahasti miksi te kaikki nykyään meettä naimisiiin teettä lapsia ja sitte erootte niinku se ois joku trendi ilmiö? Voiko kukaan ees tuommoseen luottaa että et tekis samaa uudelleen? SITÄ SOPPAA SYÖT MITÄ KEITÄT.......................................
hölöpöti pölöpöti pölpöl
Sanotaanko näin että yksi lyönti riittää, siinä syy.
Kuulin että suomi24 tarjoaa lähinnä asiattomia kannanottoja, ilmeisesti pitää paikkansa :)
ahaa elikkä sun ex mies oli väkivaltainen kuullostaa erittäin ikävältä mutta myös sitä kohtaan kenen kans rupeet seurusteleen saattas olla exän puolelta jatkuvaa huulenheittoa ja nälvimistä uutta miestä kohtaan ja tämä uus mies joutus oleen tympeässä asemassa ikäänkuin kolmas pyörä/ ulkopuolinen omassa suhteessaan ja tod näk tämä ex mies käyttää lasta omana etunaan tähän tyyliin hiljaa sinä siinä tämä ei kuulu sulle ei ole sun lapsi ja bla bla bla jatkuvaa riitelyä jne. tuohon soppaan ei moni mies kyllä vapaehtoisesti astu näin JÄRJELLÄ AJATELTUNA! Tää oli mun mielipide yh suhteista tosin on muunkinlaisia näkökohtia tää oli vaan mun mielipide!
No siis miehenä joka ei yksinhuoltajista kiinnostu (en vain tahdo alkaa kenenkään isäpuoleksi ja tahdo kuluttaa aikaani jonkun toisen lapseen) niin ymmärrän tilanteesi haastavuuden.
Mutta jos oikein ajatellaan niin osa ihmisistä ottaa tuon seurustelun nykyään todella kevyesti. Käytännössähän sinä olet mielellisesti juuri siinä tilanteessa jossa normaalin ihmisen tulisi olla eli mietit että onko siitä ihmisestä sinulle kumppaniksi sekä isäksi ja puolisoksi pitemmäksi aikaa.
Osallahan suhteet (ehkä sinullakin tuo josta tuli lapsi?) että aika kepein perustein mennään suhteeseen ihastuksen, himon jne. vallassa vaikkei todella mietitä onko siitä toisesta kaikinpuolin tasapuoliseen suhteeseen sekä myös muiltakin kuin geeneiltään sopivaksi isäksi/äidiksi.
Toisin sanottuna, kattele rauhassa, mutta varoittelen hieman että tosiaan kannattaa kattoa siitä miehestä onko hän kiinnostunut lapsista koska jos ei ole niin osa saattaa haluta vain seksiä tai pikaista suhdetta josta perääntyy kun tajuaa ettei pysty suhteeseen yh-äidin kanssa.
Itse tiedän etten pysty joten en lähde sille tielle lainkaan.
Sinuna miettisin mitä hyvää sinulla elämässä on nyt mukaanluettuna lapsesi. Siinähän on jo paljon joten mieshän olisi tavallaan vain bonusta siihen.
Tällöin vaikka tuo suhde päättyisi sinulla edelleen olisi se mitä sinulla on nyt eli sinun elämä ja lapsi.
En usko että mitään pysyvää voi syntyä toisaalta tilanteessa tai suhteesta tulee tasapainoton jos siinä on liian suuri pelko että päättyykö suhde.
Me kaikki joudumme ottamaan vastaan sen mahdollisuuden että jotakin ihmissuhdetta seuraa lopulta menetys.
"Välillä minusta tuntuu pahalle hän joka aiheutti minussa tämän kaiken. Hän ei edes ymmärrä itse, kuinka hänen järkyttävä itsekkyytensä vieläkin vaikuttaa minussa ja kuinka kykyni rakentaa ihmissuhteita on pahasti vinksallaan..."
Et voi syyttää jotakuta toista tilanteestasi tai tunne-elämästäsi. On kestämätön myös mahdollisen tulevan suhteen kannalta jos exäsi ja lastesi isä kummittelee siellä taustalla.
Kovin moni mies ei jaksa myöskänä naista jota exä seuraa noin tiiviisti ajatuksissa mukana.
Minullakin meni erään parisuhteen jälkeen pari vuotta kun pääsin tolpilleni ja tajusin miten vinksallaan katselin ihmisiä ja miten epäluotettavina jokaista pidin.
Sinun pitäisi saada vain nyt pää pinnalle ja ajatukset suoriksi. Sitten edetä pienin askelin tietyn ihmisen kanssa tunnustellen mihin se voisi viedä. Mitään elämää suurempaa vuorta siitä ei kannata rakentaa.
juu ei kannata aisankannattajaksi ruveta
No hö,pieniin lapsiin kiintyy helposti,he viattomia joka suhteessa.
Jokaisella on se entinenkin elämä,siitä vain pitää päästä ulos ennenkuin pystyy
olemaan sinut itsensä kanssa.
Eivät kaikki miehet lyö eivätkä petä.
Jos mies pitää teistä molemmista ja sinä hänestä niin anna palaa vaan
Kiitos asiallisista vastauksista.
Niin, ihmisiä tosiaan on monenlaisia - Ja kuten "yks vastaus" sanoikin, on hyvä jos mies tiedostaa sen, ettei pysty. Koska jos mies ymmärtää sen jo itse, hän säästää myös suhteen toista osapuolta kun ei rupea suhteeseen ollenkaan. Kohdalleni sattui eräs miespuolinen ystävä joka halusi osoittaa minulle että pitää lapsestani (osti esim. pieniä lahjoja). Hän yritti osoittaa kiinnostusta minua kohtaan, mutta vaikka hän oli minua vanhempi, huomasin kyllä heti ettei hänestä olisi isähahmoksi ollut, joten juttu oli parempi lopettaa ennen kuin se oli alkanutkaan. Joten vaikka halua olisikin, se ei todellakaan takaa, että omaisi myös kykyä ja kestävyyttä vanhempana.
Oikeastaan ärsytys entistä kumppaniani kohtaan tuleekin lähinä silloin kun alan pähkäillä asioita liikaa, eli silloin kun pelkään ja alan miettiä miksi pelkään. Ja kuten edellä joku sanoikin, ei elämää kannata keskittää suhteen etsimisiin vaan keskittyä niihin muihin lukemattomiin hyviin asioihin mitä ihmisellä on. Olen tyytyväinen että olen toiminut näin. Rakkautta kun voi kokea ihan perus arjessa, ja sen kiintiö voi täyttyä jo huolenpidosta jota saa vaikka perheeltä tai ystäviltä. Hyvää syksyn jatkoa! :)
Lueppa tälläinen kirja: "Kun suhteesi päättyy" Bruce Fisher / Kari Kiianmaa, uskoisin siitä löytyvän hyviä vinkkejä liittyen suhteisiin sekä vanhemmuuteen :) Niitä löytyy myös kirjastoista!