Heitän ilmoille kysymyksen: suostuisitko perheväkivallan kohteeksi kumppanisi taholta, jotta sinun ei tarvitsisi olla tuntea oloasi yksinäiseksi?
Minä en ole ketään yllyttämässä mihinkään, vaan kyselen yksinäiseksi itseään tituleeravien ajatusmaailman perään.
Mikäli ajatus lyövästä kumppanista ei miellytä, niin sittenhän elämässä ON jotain pahempaa, kuin yksinäisyys.
Tuoko ajatus siitä, että elämässä voisi asiat olla huonomminkin, mitään lohtua?
Minä en ole ketään yllyttämässä mihinkään, vaan kyselen yksinäiseksi itseään tituleeravien ajatusmaailman perään.
Mikäli ajatus lyövästä kumppanista ei miellytä, niin sittenhän elämässä ON jotain pahempaa, kuin yksinäisyys.
Tuoko ajatus siitä, että elämässä voisi asiat olla huonomminkin, mitään lohtua?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Niin henkistä kuin ruumiillistakin väkivaltaa kokeneena voin sanoa että en enää ikinä suostuisi. Elämäni on eron jälkeen ollut huomattavasti parempaa yksin ja olen jopa saanut pari ystävääkin takaisin, vaikka tapaammekin heidän kanssaan harvoin. Yksinäinen olen edelleen siinä mielessä, että menee välillä viikkokin että en juttele muiden kuin kaupan kassan kanssa, koska olen kaikenlisäksi työttömänä, mutta silti parempi näin. Nyt voin kuitenkin elää vapaasti ilman että joku kontrolloi mustasukkaisena kaikkia menojani, eikä tarvitse pelätä milloin tulee nyrkistä.
Kärsitkö yksin suhteessanne eli tiesikö kukaan ulkopuolinen, mitä exäsi teki?
Kerroin muutamalle sukulaiselle ja miehen sukulaiset eivät uskoneet ollenkaan, mutta omat läheiseni kannustivat eroamaan kun sisareni sattui näkemään erään tapauksen henkisestä puolesta.
En suostuisi. Elämässä on kyllä montakin pahempaa asiaa kuin yksinäisyys. Mieluummin olen yksin kuin alan kenenkään lyötäväksi fyysisesti tai henkisesti, tai kuin lähtisin tyyppien kanssa vetämään nappia naamaan ettei olisi yksinäinen olo. Mut vaikka on yksinäisyyttä pahempiakin asioita, silti yksinäisyys kirpasee välillä aika ikävästi. Ei sillon tuu ajateltua että voisin pahemmassa tapauksessa olla vaikka narkkari tai jonkun jätkän tossun alla.
On paljon huonoja, vahingollisia ihmissuhteita. Mikä tahansa suhde voi olla huono: parisuhde, ystävyys, sukulaisuus. Toisaalta jokaisessa hyvässä ihmissuhteessa on huonoja aikoja, eikä tätä pidä sekoittaa varsinaiseen huonoon suhteeseen.
Huonon ihmissuhteen tunnistaa siitä, että vähintään yksi sen osapuolista ei kykene normaaliin, rehelliseen itsearviointiin ja sen seurauksena käyttäytyy toistuvasti toista kohtaan itsekkäästi, epäkohteliaasti tai jopa väkivaltaisesti. Monella on esimerkiksi sukulainen, joka juo aina merkkipäivillä itsensä liian humalaan ja käyttäytyy aggressiivisesti. Usein tällainen henkilö tietää aiheuttavansa muille ongelmia, mutta ei välitä muista riittävästi korjatakseen toimintatapojaan. Silti kiltti juhlien järjestäjä kutsuu tällaisen sukulaisen mukaan, koska ei halua olla epäkohtelias, vaikka toinen sitä itse onkin. Sama pätee huonoon parisuhteeseen: toinen sietää surkeaa kohtelua, eikä halua loukata toista, vaikka tätä ei kiinnostaisikaan olla itse yhtä ajattelevainen.
Huonoa suhdetta leimaavat itsekkyys, kilvoittelu ja toisesta hyötyminen. Erityisesti väkivaltainen parisuhde on aina huono, vaikka kumpikaan sen osapuoli ei sitä mielellään myöntäisi.
Paitsi sukulais- tai parisuhde, myös ystävyyssuhde voi olla surkea. Suhteet perustuvat vapaaehtoisuuteen, eikä ketään voi pakottaa ystävyyteen. Silti moni pitää yhteyttä henkilöihin, jotka tuottavat jatkuvasti pettymyksiä eivätkä muuta toimintatapojaan.
Huonon suhteen päättäminen voi tuntua tilapäisesti pahalta, varsinkin jos siihen on muodostunut henkistä riippuvuutta. Ihminen tarvitsee paljon itseluottamusta ja tulevaisuudenuskoa päästäkseen yli surkeista suhteista. Jos kyse on puolisosta, yhteinen talous ja lapset asettavat lisäkynnyksiä suhteen päättämiselle. Tällöin huonoa omaatuntoa koetaan paitsi puolison, myös lasten puolesta. Uskon, että pidemmän päälle esimerkiksi väkivaltaisessa suhteessa elävien vanhempien ero on kuitenkin vähemmän vahingollista lapselle kuin väkivaltaisen vanhemman kanssa asuminen.
Jos sinulla on jatkuvasti silmä tai mieli mustana ihmissuhteen vuoksi, suosittelen että päätät sen. Tänään on parempi päivä tehdä se kuin huomenna.
Suosittelen kaikille huonojen ihmissuhteiden lopettamista.
En keksi mitään yksinäisyyttä pahempaa. Vankilassakin olisi juttukavereita mut sinne en ikinä halua. Yksinäisyydessä eläminen on sinänsä vankila, josta ei ole helppoa pois pääsyä.
Miten olis mielisairaala? Itse olen ollut joskus useamman kuukauden suljetulla osastolla, siellä kyllä oli juttukavereita. Mutta monen kuukauden kuluttua se pelkkä kahvinkeittely ja telkkarin katseleminen alkoi maistua puulta, kun ne kaikkien myös minun jutut kiersi sitä samaa kehää (mitä lääkkeitä kelläkin on, mitä kukakin tykkää vetää siviilissä, mitä tv:stä tulee, milloin mahdollisesti saa minkäkin luvan, milloin ehkä pääsee pois, mitä ruokaa on tarjolla, kuka taas joutui eristykseen ja miksi).
Yksinäisyys on ihan samanlaista, paitsi että ne toistuvat ja tylsät jutut puuttuvat. Eli on vielä ankeampaa kuin kuvailemasi.
Mielummin oon yksin kuin huonossa seurassa.
miksi kärsiä huonosta seurasta kun parempaakin on tarjolla :)
Minulle yksin olemiseen kynnys on melko matala. Koitan pitää edes jollain tapaa itsekunnioituksestani kiinni ja se kattaa myös sen, että en esimerkiksi rupeaisi kenenkään fyysisen väkivallan kohteeksi vain siksi ettei minun tarvitsisi olla yksin.
Tunne siitä ettei kukaan välitä, on minulle ainakin yksi maailman ikävimpiä. Silti yksinäisyys tekee tietyllä tapaa itsestä sen verran kyynisen että entistä enemmän katsoo sen perään kuka ja minkä takia sinun kanssasi viettää aikaa.
Toki ymmärrän itsekin, että ihmissuhteet ovat monella tapaa kompromisseja, ja niiden eteen pitää tehdä töitä ja vaikeitakin aikoja tulee varmasti eteen, en halua ajatella että vain muissa on vika ja maailma kohtelee vain ja ainoastaan minua huonosti.
Illat ovat pahimpia. Yöt nukun nukahtamislääkkeen kanssa. Kolme vuotta erosta.
Joutuvathan 3-vuotiaatkin luopumaan tutista.
ei pidäkään alistua sellaiseen. ihmissuhteessa pitää molemminpuolin antaa joustavuutta.
Kysymyksen asettelussa on nokkelasti piilotettu virhe. Jos kumppani lyö toistuvasti, kyse ei enää ole parisuhteesta, joten silloin ollaan oikeasti yksin. Eli tarjotut vaihtoehdot olivatkin yksinäisyys tai yksinäisyys väkivalta. Tietenkin mihin tahansa ongelmaan voi lisätä jonkun toisen ongelman, mutta en ymmärrä, mitä se todistaisi tai lohduttaisi, tai miten tällä kumottaisiin yksinäisyyden ongelmallisuus.
Totta puhut. Parempi on olla yksinäinen yksikseen ja rauhassa kuin yksinäinen pelon alla.
Katselin ja koin koko lapsuuteni väkivaltaa jokaisen hakkaamisen aikana vannoin, kun olen täysi ikäinen ei kukaan enää lyö minua ja kukaan ei koskaan lyö minun lapsiani.
Avioliitto oli täysi fiasko siihen ei auttanut mikään, otin eron viiden vuoden pakko olon jälkeen.
Avioeroni oli myös ero perheestä, koska vanhempani ja sisarukseni ilmoittivat, jos eroan he eivät halua enää tavata minua tai lapsiani.
Olen hankkinut muutaman harrastuksen jossa tapaan ihmisiä ja puhun ihmisten kanssa ihan missä vain.
Mutta voin hyvin kuolla kotiini ja löytyä joskus vahingossa, ehkä jopa vuosien päästä...
Heitit hyvän kysymyksen ilmaan. Itse en missään tapauksessa suostuisi perheväkivallan kohteeksi,koska on raukkamaista alistaa kumppani ja sehän ei ole parisuhteen tarkoitus.Olen itse joutunut opettelemaan yksinäisyyteen ja helppoa se ei ole.Mottoni on mielummin yksin kuin huonon kumppanin kanssa,kun ei oo pakko.Kyllä elämässä on huonompiakin asioita kuin yksinäisyys ja mitä ne ovat voi jokainen itse pähkäillä.Elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa:)
Yksinäisyyteenkin voi tottua mutta riippuu ihmistyypistä'.
Toiset ihmiset kaipaa kontaktia enemmän, toiset ei paljoakaan.
Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään.
En kaipaa koska olen niin ujo ja hiljainen, en ole seuraihminen. ja oon myös erakko.
Parempi pysytellä vain siellä peräkammarissa.
Väkivaltaa en haluaisi saada osakseni, mut olenkin sinkku ja tulen aina pysymään lol.
Yksinäinen olo on kaikilla joskus, eli turha säälitellä yksin asumista. Olen koko ikäni elänyt muiden kanssa, nyt vasta yli viiskymppisenä yksin ja meni tietysti aikaa tottua.
Mutta, kun tottuu, elämä on ihanaa! Olen kokenut väkivaltaisen parishuteen ja tiedän nytm mitä on elää ilman pelkoa.
Voimia ja kun tulee itsensä kanssa toimeen, osaa elää yksin ihan hyvin.
Jaa että väkivaltainen parisuhde.
Sellainen ei tule minun kanssani onnistumaan sillä en ole väkivaltainen ja
naiset ennemminkin pelkäävät tällaista isoa rumaa miestä. :)
Kyllä sitä itsekseen oppiii elämään ja on usein pakon sanelemaakin
Ei se yksinäisyys niin paha homma ole kunhan siihen tottuu vuosien myötä
On oma herransa eikä ole tilivelvollinen kenellekään.
Läheisriippuvuus on kamala sairaus.
Olen kokenut monenlaista suht nuoreen ikääni nähden.
Myös ollut suhteessa väkivaltaiseen mieheen. En kerennyt selkääni saamaan mutta karussa olin muutaman kerran.
Nuita "purkauksia" lukuunottamatta hän osasi olla tosi ihana ja huomioiva.
Ja kyllä, tää yksinäisyys on niin P.E.R.seestä että olisin valmis tuommoseen suhteeseen, kunhan siinä ois nuita hyviä ja seesteisiä aikoja.
Mulle ei oo mitään pahempaa kuin yksinäisyys...
yksinäisyys on kuin elinkautinen vankilassa, josta ei ikinä pääse pois. Ei ole pahempaa kuin yksinäisyys.