Hei
Olen naimisissa bipon kanssa.
Meillä on jo aikuisia ja teini-ikäisiä lapsia.
Vaimoni sai diagnoosin biposta, kun hän joutui psykoosiin syötyään masennukseensa lääkärin määräämiä masennuslääkkeitä.
Tuota aikaisemmin oli ollut muutamia vauhtijaksoja (joista ei silloin tiedetty niiden olevan maniaa).
Manioihin on aina liittynyt runsasta alkoholinkäyttöä, biletystä ja pettämistä, jotka olen antanut anteeksi.
Diagnoosin jälkeen hän sai lääkkeet ja meni pitkään hyvin.
Elimme lähes normaalia perhe-elämää.
Viime talvena kuitenkin jokin laukaisi manian, vaikka lääkitys oli kunnossa.
Hän ihastui mieheen ja muutti omaan asuntoon (se perinteinen kuvio tältä palstalta).
Soitin miehelle ja kerroin sairaudesta. Jonkinmoinen suhde heillä oli, missä vaimoni oli ilmeisesti aktiivisempi osapuoli.
Kesällä hän halusi palata takaisin kotiimme (ja minä kiltteyttäni otin).
Nyt kun hän on aika lailla masentunut ja erakoitunut niin minusta tuntuu, että minäkin olen kuin vankina, koska hän ei anna minunkaan elää omaa elämääni.
Tällä hetkellä asiat ovat muuten ok ja masennus ei ole mitään manian rinnalla. Molemmat ovat kuitenkin huonoja vaihtoehtoja.
Ennen en asiaa niin ajatellut, kun lapset olivat pieniä ja ajatukset olivat arjen pyörittämisessä. Perheen hoito on muutenkin ollut paljon minun vastuullani.
Nyt kun on enemmän omaa aikaa olen kuitenkin alkanut ajatella tuota otsikon kysymystä.
Olen naimisissa bipon kanssa.
Meillä on jo aikuisia ja teini-ikäisiä lapsia.
Vaimoni sai diagnoosin biposta, kun hän joutui psykoosiin syötyään masennukseensa lääkärin määräämiä masennuslääkkeitä.
Tuota aikaisemmin oli ollut muutamia vauhtijaksoja (joista ei silloin tiedetty niiden olevan maniaa).
Manioihin on aina liittynyt runsasta alkoholinkäyttöä, biletystä ja pettämistä, jotka olen antanut anteeksi.
Diagnoosin jälkeen hän sai lääkkeet ja meni pitkään hyvin.
Elimme lähes normaalia perhe-elämää.
Viime talvena kuitenkin jokin laukaisi manian, vaikka lääkitys oli kunnossa.
Hän ihastui mieheen ja muutti omaan asuntoon (se perinteinen kuvio tältä palstalta).
Soitin miehelle ja kerroin sairaudesta. Jonkinmoinen suhde heillä oli, missä vaimoni oli ilmeisesti aktiivisempi osapuoli.
Kesällä hän halusi palata takaisin kotiimme (ja minä kiltteyttäni otin).
Nyt kun hän on aika lailla masentunut ja erakoitunut niin minusta tuntuu, että minäkin olen kuin vankina, koska hän ei anna minunkaan elää omaa elämääni.
Tällä hetkellä asiat ovat muuten ok ja masennus ei ole mitään manian rinnalla. Molemmat ovat kuitenkin huonoja vaihtoehtoja.
Ennen en asiaa niin ajatellut, kun lapset olivat pieniä ja ajatukset olivat arjen pyörittämisessä. Perheen hoito on muutenkin ollut paljon minun vastuullani.
Nyt kun on enemmän omaa aikaa olen kuitenkin alkanut ajatella tuota otsikon kysymystä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Tilanteesi on tosi vaikea. Ymmärrän vaimoasi sikäli, että olen itsekin maniassa (tautia ei ollut silloin vielä todettu, mutta olo oli tosi maaninen) pettänyt rakasta avomiestäni. Hän onneksi antoi anteeksi. Ja hienosti sinäkin olet pystynyt antamaan anteeksi ja tukemaan vaimoasi, sillä hän todella tarvitsee tukea.
En kuitenkaan osaa auttaa, kai sinun vain pitää kuunnella sydäntäsi, vaikka varmasti sitä juuri yritätkin tehdä. Pelkään, että jos eroatte, niin miten vaimosi sitten jaksaa masennuskausinaan - tai tätä ainakin itse pelkäisin, jos mieheni jättäisi minut. Mutta eihän kenenkänä kanssa voi väkisin tai säälistä olla.
Tsemppiä sinulle pohdinnoissasi!
Niinpä, siihen kun tietäisikin vastauksen. Elämäsi on ollu varmasti aika vaihde rikas vaimosi takia. Masennus on varmasti nyt se mikä erakoittaa rouvaasi. Onko hän kuitenkin aktiivisen hoidon piirissä ja lääkityksessä. Vaikeasta masennuksesta ei varmasti pääse eroon ilman oikeaa lääkehoitoa. Vaarana voi sitten olla että syö ns ylimäärän masennuslääkkeitä ja sitten pamahtaa taas vauhti päälle. Näiden ääripäiden lääkitseminen on käsittääkseni aika haasteellista ja vaikeaa, varsinkin kun sairastuneet eivät ole kovin rehellisiä oireistaan, varsinkaan maniassa.
Millaista elämäsi sitten oli kun vaimosi oli muuttanut toisen miehen luokse? Voihan se olla että nautit rauhasta ja vakaudesta silloin, mikä on varsin ymmärrettävää kyllä. Elämäsi tulee olemaan varmasti juuri tämänkaltaista kun se nyt on vaimosi rinnalla, riittääkö se sinulle, on sitten ihan sinun oma valintasi. Voimia sinne kuitenkin ja jos lohduttaa, meitä on monta samassa veneessä.
Elämäni on tosiaan ollut vaiherikas, vaikka sisältyy siihen tasaisempiakin jaksoja.
Masennus tosiaan erakoitaa, mutta mielummin silti se kuin mania.
Lääkitys ymmärtääkseni on niin kohdallaan kun voi olla.
Vaimoni asui omassa asunnossa, ei siis toisen miehen luona, mikäli sillä nyt on merkitystä.
Ajatukseni olivat hyvin sekavia.
-helpotus, koska edeltävät pari viikkoa vaimoni oli häärännyt maanisena, juonut, bilettänyt, valvonut, soitellut, tekstannut ja kuunnellut musiikkia täysillä.
-viha, koska hän jäi kiinni pettämisestä 100 % varmuudella.
-pelko, lapsista ja heidän psyykkeestään.
-kaipaus, koska vaimoni on kunnossa ollessaan maailman ihanin ihminen.
-voimattomuuden tunne, kun toinen ei ymmärrä järkipuhetta.
-häpeä, olenko niin huono, että minut jätetään rentun vuoksi kuin nalli kalliolle, vaikka tiesin sen johtuvan sairaudesta.
Tuota kaikkea, kun pyörittelee päässään ja siinä sitten vielä käy töissä ja hoitaa perheen, niin tuntui että pää räjähtää.
Kaupan päälle vielä taloudellinen huoli, kun omistamme kaiken yhdessä.
Sitä tässä tosiaan pohdin, että "uhraanko" elämäni omaishoitajana.
Olen jo niin tottunut tähän kaikkeen, että en enää edes osaa kuvitella minkälaista olisi ns. tasavertaisessa suhteessa, missä myös minä saisin joskus tukea puolisolta, nyt sitä en saa.
Tervetuloa tunteiden vuoristoradalle, samaan vaunuun meidän muiden läheisten kanssa. Tuohon listaan lisäisin omalta kohdaltani hyväksikäytetyn tunteen, puolisolle pitää olla mahdollisimman paljon tukena, kun hänellä on niin vaikeaa. Homma vaan ei toiminut toisinpäin. Onko sinulla lähipiirissäsi kaveria, joka pystyisi olemaan kuuntelijana? Itse huomasin biposuhteen aikana, että kaveripiiristä seuloutui vielä ne kaverit, joille tosiaan voi kertoa kaiken. Oli sinänsä hölmö tunne puhua kaverille asioista, jotka pitäisi puhua puolison kanssa. Mutta se kuitenkin osaltaan helpotti, oli pakko jutella asioista jollekin ennenkuin oma kaali olisi hajonnut. Ja osaltaan se avasi myös omia silmiä siihen todellisuuteen, että puolisolle ei voinut puhua kaikista asioista eikä saanut tukea omiin mieltä painaviin asioihin. Ja kun exä vielä koko ajan uhkaili erolla ja pyöritti toista suhdetta toisen miehen kanssa, niin juttu ei toiminut enää meidän kohdalla.
Onneksi on yksi tuttavapariskunta joille pystyn kaiken kertomaan.
He yrittivät talvella puhua järkeä vaimolleni, mutta tämä haukkui heidätkin.
Juuri tuo tunne, että itse täytyy olla tukena koko ajan, mutta omiin mieltä painaviin asioihin ei saa apua.
Niistä joko suututaan tai niistä ei haluta puhua.
Ongelmaa lisää vielä se, että vaimoni vanhemmat ovat kuolleet ja siskolla on vähän samoja ongelmia.
Omat vanhempani ovat taas niin vanhoja, että heitä en halua asialla rasittaa.
Olen 4-kymppinen ja tuntuu, että elämää olisi vielä paljon elettävänä ja monia asioita koettavana.
Kun tietäis, mitä tekis?
Erostamme on 2v ja vieläkin ajaudun tukemaan exääni, vaikka tehnyt monet ikävät tempaukset ja ero oli hänen puoleltaan laskelmoitu homma etukäteen...eli laittoi suhteemme tauolle, kun oli löytänyt ihastuksen, että pääsisi rauhassa tutustumaan. Hänellä oli tuolloin mania, vaikka söi tietääkseni lääkkeitä, mutta annos oli ilmeisesti liian pieni ja samaan syssyyn alkanut juominen ruokki maniaa. Erohan siitä tuli ja hyvin dramaattinen. Olemme vieläkin tekemisissä, koska en ole saanut aikaiseksi muuttaa kauemmas hänestä ja olen tukenut hänen lastaan ja äitiään eli tunnesiteet olivat sen verran vahvat ja tilanne jatkuu mun kannaltani raskaissa tunnelmissa. Mulla on myös välillä todella hyväksikäytetty olo, kun olen auttanut ja tukenut häntä, vaikka seurustelee sen silloisen ihastuksensa kanssa edelleen. Meillä oli hyvä suhde, kun hän oli terveempi, mutta sitten useiden vuosien vuoristoratojen jälkeen ilmeni, että kyseessä oli tämä hyvin ikävä sairaus. Tuntuu, että hän on taantunut teini-ikäiseksi henkisesti ja nykyinen kumppani on samalla aaltopituudella(myös bipo?), että totta kai heillä synkkaa loistavasti, mutta jos exälleni tulee jotain suurempia murheita niin sitten kääntyy mun puoleeni. Tahdon tukea hänen lastaan, koska taustalla on vuosien kiintymys ja lapsen osalta turvallisuuden tunne mua kohtaan. Mutta ristitriitaiseksi asian tekee se, että en jaksaisi enää katsella miten exäni tuhoaa omaa elämäänsä ja olla hänelle olkapäänä, koska se on niin yksipuolista ja turhauttavaa. Itse en saa häneltä kuin murusia. Hyvinä kausinaan hän on mukava, mutta nykyisin enimmäkseen hyvin ailahteleva ja itsekäs.
Hei minäkin olen nelikymppinen ja todellakin elämässä on vielä paljon koettavaa. Kaikki mitä kirjoitit tuntemuksistasi on aivan totta myös minun kohdaltani, Juuri näin minäkin koin kaiken ja olen valmis allekirjoittamaan ne. Et ole siis yksin. Kun lukee nämä aikaisemmat tekstit niin me omaiset ja läheiset koemme paljon samoja nöiden sairastuneiden kanssa. Ehdotin että kirjoittaisimme kirjan, yksi kirjoittaa ja kaikki vaan allekirjoittavat sen. Niin samankaltaisia kokemukset on, että se on ihan uskomatonta !
Vaikka minulla on paljon ihania ystäviä, jotka ovat jaksaneet tukea ja kuunnella, niin täällä olen saanut sitä oikeaa ymmärrystä. Ei heillä ole käsitystä tästä vuoristoradasta missä elämme. Ei kenelläkään ole, joka ei ole bibon kanssa elänyt läheisessä suhteessa.
Tuo on niin totta, että ei kukaan voi kuvitella minkälaista on elää bipon kanssa, ellei ole sitä itse kokenut.
Täältä saatava vertaistuki on todella kullan arvoista.
Sellainen pieni yksityiskohta vielä tuosta asunnon hommaamisesta, että vaimoni ei yleensä hoida mitään meidän asioita eikä hän ikinä saisi normaaliolotilassa itselleen vuokra-asuntoa parissa päivässä.
Raastaa vieläkin sydäntä, kun miettii niitä kaikkia vaimoni touhuja maniassa ja vaikka vanhimmista sekoiluista on jo pian 15 vuotta niin niiden arvet aukesivat nyt keväisten tapahtumien vuoksi.
Tällä hetkellä tuntuu, että mitä pahaa olen tehnyt että minulla on tälläinen elämä.
Välillä vihaan ja välillä rakastan vaimoani.
ARGH! kun sattuu syvälle.
Sitähän se on se oma vuoristorata. Tuntuu pahalta edes ajatella omalle kohdalle mitä itse olet kestänyt. Itselläni on muutaman vuoden suhde ja sekin sai omat voimavat aivan palasiksi ja sielun riekaleiksi. En osaa edes kuvitelle miten olet jaksanut noinkin kauan.
Arvet aukeavat aivan varmasti, maanikon tekoset voivat pahimillaan jopa sairastuttaa lähiomaiset. On täysin normaalia että on vihainen ja katkera. Kaikki me olemme varmasti joltakin osalta, minä ainakin olen.
Tunteeni ovat nyt täysin jäissä, suhteessani häneen. Kun en voi edes vihata ihmistä kun on niin kovin sairas. Mutta en halua häntä enään koskaan elämääni. Olen varma siitä. En yksinkertaisesti uskalla elää suhteessa hoitamattoman bibon kanssa, olen ansainnut terveen ja tasapainoisen suhteen.
Edelleen mietin tuota samaa