Kuinka kääntää pakkoyksinäisyys voimavaraksi?

Kaikki sanovat aina, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Minulla se on melkein niin, että kaikki mikä ei tapa, jättää kitumaan. Itse en ole vahvistunut paskan vertaa vastoinkäymisistäni. Päin vastoin, jatkuva epäonni on hajottanut meikäläistä. Aina kun jotain negatiivista ilmenee, on se taas yksi lapiollinen paskaa niskaan. Nyt olen saanut sitä päälleni jo sen verran, ettei ole voimia päästä sen kasan päälle, vaikka muut lentäisivät supersankarin viitta liehuen pullistelemaan sen kasan alta, kokemuksiensa vahvistamana. Viha, kiukku, halveksunta. Siinä jonkinlaisia voimavaroja. Elämä ja muut potkivat päähän, miksi niitä pitäisi ylistää?

Jos yksinäisyys on ihan kamalaa pakkoa, niin aika vaikee sitä on kääntää hyväksi. Miulle yksinolo on sinänsä helppoa, että oon aina tykännyt olla omassa rauhassa. Pidemmän päälle se kuitenkin alkaa ahdistamaan jos ei ole ketään kenen kanssa jakaa arkea ja kokemuksia..
Itse oon yrittänyt ajatella yksinäisyyttä siltä kannalta, että on paljon aikaa itselle ja omille harrastuksille. Kesällä lähdin usein kävelemällä keskustaan ja otin matkan varrelta paljon valokuvia, tai lähdin pitkille kävely/juoksulenkeille nollaamaan ajatuksia. Noita ja monia muita juttuja en olisi tullu tehneeksi, jos olisin aina ollut kaveriporukan kanssa juomassa tai hillumassa jossain. Toki siitäkin jäisi hyviä muistoja, mutta kaiken sekavuuden keskellä oli rauhoittavinta ottaa aikaa itselleen ja ajatuksille sen sijaan että yrittäisin unohtaa kaikki ongelmat olemalla muiden seurassa.

Ensimmäistä kertaa elämässäni en sivuuttanut kaikkia vaikeita asioita mitä on tapahtunut..mietin kaiken läpi ja päätin, että nyt on otettava elämä tosissaan. Usein se itketti ja oli vaikeeta, kesä oli kokonaisuudessaan aika surullinen mutta nyt olen suht tyytyväinen kun alan saada elämää takaisin.
Yksinäisyys ahdisti kesällä ja keväällä hyvinkin paljon kun masennus syveni ja taloudellisesti elämä oli perseestä. Olin enemmän rikki kun koskaan ja välillä rautatiesillalla kuvia ottaessani olin lähellä hypätä junan alle.
Saan vieläkin kamalia masiskohtauksia, kun tajuan olevani ihan yksin. Vaikka en oo erityisen ihmisrakas, olen silti uskollinen läheisilleni ja olisi ihanaa saada oma rakas..oon kuitenkin alkanut hyväksymään sen, etten tarvii taas toista ihmistä sotkemaan kuvioita jotka oon nimenomaan itselleni just suunnitellut.
Olen skeptinen pessimisti ja perfektionisti, miulle itelleni tää on iso juttu että sain yksinäisyyden avulla uutta näkökulmaa elämään ja selvitettyä ajatuksia, tai sitä mitä oikeasti haluan.

Yksinäisyydestä seuraa se, että on käytettävissä paaaaljon aikaa. Tämän ajan voi yrittää käyttää hyväksi esimerkiksi opettelemalla uusia asioita. Olen esimerkiksi itse ajatellut panostaa lisää pokeriin (vaikka buumi onkin ohi), kun vapaa-aikaa on runsaasti.