McCartney on lahjakkain Beatlesin jäsen. Piste.
Come Together lähti Lennon ideana ja ilmeisenä Chuck Berry -plagiaattina (vaikka laulusta tuli selvästi omansa, Berry haastoi silti Beatlesin oikeuteen), Paul McCartneynin bassonlinjan kourivuus teki siitä oman kappaleensa.
Something pelkkinä kitarasointuina ja melodioina on itsessään jo hieno sävellys, Harrisonin helmi. Siinä on hyvä modulaatio väliosaan ja esim. musikaalinen kitarasoolo. Pääteema on vähäeleinen pieniä sekunteja alaspäin mateleva ja kaunis. Mutta McCartneyn bassokuvio on jälleen isossa roolissa, jopa ylinäyttelee, kuten Harrison kaiketi ajatteli Maccan läpisäveltämästä freestyle-bassosta.
Maxwell Silver Hammer luetaan perinteisesti "fiiliksen laskijaksi", ärsyttäväksi täyteraidaksi kahden klassikon jälkeen, mutta tosiasiassa edellisissä biiseissäkin basisitina kunnostautunut McCartney varastaa tällä laululla "melodisen shown": vaikkei MSH ole biisinä kaksinen, on se melodisesti silti etevämpi kuin muiden Beatles-jätkien parhaatkaan. Ja se sama melodiapuolihan puhuttelee myös bassolinjoissa Abbey Roadilla kautta linjan.
Ja Beatlesin soinnutus on toki biisien lyhkäisyydenkin vuoksi heppoista ja harmoninen kehittely olematonta. Siksi "melodiabändistä The Beatles" Macca erottuu kykyineen selvästi parhaana.
Come Together lähti Lennon ideana ja ilmeisenä Chuck Berry -plagiaattina (vaikka laulusta tuli selvästi omansa, Berry haastoi silti Beatlesin oikeuteen), Paul McCartneynin bassonlinjan kourivuus teki siitä oman kappaleensa.
Something pelkkinä kitarasointuina ja melodioina on itsessään jo hieno sävellys, Harrisonin helmi. Siinä on hyvä modulaatio väliosaan ja esim. musikaalinen kitarasoolo. Pääteema on vähäeleinen pieniä sekunteja alaspäin mateleva ja kaunis. Mutta McCartneyn bassokuvio on jälleen isossa roolissa, jopa ylinäyttelee, kuten Harrison kaiketi ajatteli Maccan läpisäveltämästä freestyle-bassosta.
Maxwell Silver Hammer luetaan perinteisesti "fiiliksen laskijaksi", ärsyttäväksi täyteraidaksi kahden klassikon jälkeen, mutta tosiasiassa edellisissä biiseissäkin basisitina kunnostautunut McCartney varastaa tällä laululla "melodisen shown": vaikkei MSH ole biisinä kaksinen, on se melodisesti silti etevämpi kuin muiden Beatles-jätkien parhaatkaan. Ja se sama melodiapuolihan puhuttelee myös bassolinjoissa Abbey Roadilla kautta linjan.
Ja Beatlesin soinnutus on toki biisien lyhkäisyydenkin vuoksi heppoista ja harmoninen kehittely olematonta. Siksi "melodiabändistä The Beatles" Macca erottuu kykyineen selvästi parhaana.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Kieltämättä, ilman bassoa ko. biisit olisivat huonompia. Come togetheriin Macca teki myös sähköpianoväliosan, jonka Lennon opetteli.
Bassokuvio tehtiin viimeiseksi jo Pepperin aikaan - tämä jätti basistille enemmän vapauksia. Näin ainakin Macca totesi Martinin esitellessä pepperin äänitteitä. Basso nimittäin puuttui aina demoista.
Tekikö Macca biisin Help! intron ja outron?
Että on ollut taitava kundi, melkein Brian Wilsonin tasoinen!
Sir Paul on yli kaikkien,ja muiden...piste.
Mistähän nämäkin yleistykset tulevat. En ole yli kolmeenkymmeneen vuoteen kuullut, että Maxwell luettaisiin ärsytyksen aiheuttajiin mitenkään erityisesti.
Noiden kahden kansanhitin etuoikeutetusta klassikkoudestakin saanee olla edes hieman epäröivällä kannalla. Come together on kyllä aika simppeli tekele ja alleviivaa mielestäni Lennonin musiikillista peränpitäjyyttä McCartneyhin verrattuna.
Niin, siitä olen kyllä samaa mieltä, että McCartney oli sekä tuotteliaampi että keskimäärin selvästi laadukkaampi tekijä mitä pidemmälle 1960 -luku ehti. Tämähän ei tietenkään poista sitä, että Lennonilta löytyi joukko yksittäisiä, merkittäviäkin lauluja. Yleensä rokki-ihmiset kiistävät McCartneyn panoksen ensisijaisuuden, mutta minähän olenkin lähinnä klassisen musiikin kuuntelija.
Poppitasolla liikkuessamme siis voimme todeta McCartney yleisen aliarvostuksen rokkipiireissä todelliseksi. Niissä piireissä kun arvostetaan rosoisuutta muka-katu-uskottavuutena, yksinkertaisia sointurakenteita, yleensä melko luokatonta instrumentaali- ja laulutaitoa ja ulkomusiikillista elementtiä eli tekstejä. Se, että joku tekee melodisesti jouhevia ja sulavarakenteisia, musikaalisuutta ilmentäviä lauluja on aina merkki mistäpä muusta kuin kaupallisuudesta...mieletöntä ulkomusiikillista logiikkaa!
Nimimerkki "Posmentaja",mainitsee olevansa lähinnä klassisen musiikin kuuntelija.Eihän se mikään sinänsä huono asia ole,paitsi silloin,kun ei tajua muuta musaa,ja silti yrittää arvostella ja analysoida sellaista.Ei aihetta enempään.
Voinen kohtuullisen perustellusti arvioida Beatles -levytyksiä ja muutakin rockia. Olen kuunnellut Beatlesia hamalta 1970 -luvulta, omistanut yli 30 vuotta koko yhtyeen tuotannon ja lukuisia soolotekeleitäkin niin vinyylinä kuin cd -levyinä.
Voin keskustella marraskuun kanssa aiheesta tarvittaessa pintaa syvemmältäkin.
Sitä paitsi Beatlesin analysoiminen noin musiikillisesti on huomattavasti simppelimpi prosessi verrattuna klassisen musiikin aikaansaannoksiin.
Olet kuunnellut -70 luvulta asti,etkä tuon enempää tajua...itse olen kuunnellut vielä kauemmin,ja tajuan viimeisen päälle,että musa,ja kaikki muutkin taideasiat,(tai miksi ikinä kys. asioita kutsutaankin), ovat maku-,ja mielipideasioita.Tietysti voi väittää,et esim. Paul on paras,ja John peränpitäjä,mut silloin ei väittäjä tajua niinkin yksinkertaisen helppoa asiaa,et Paul ei olisi yksin tehnyt yhtään niistä hienoista lauluista,mitä teki,ei edes Yesterdayta.Tämän tajuaminen vaatii ehkä eräiltä tarpeeksi ikää,ja ehkäpä jotkut ei tajua ikinä.Klassisen musiikin analysoiminen,ei ole yhtään sen vaikeampaa,(tai helpompaa),kuin muunkaan musiikin;jos se sinulle on sitä,niin ole hyvä vaan.
ps.."voi yksinäisen miehen viedä marraskuu"...elämme pimeitä aikoja.
Pelkästään se, että pidät musiikkia puhtaasti makuasiana osoittaa aukotonta popmärkäkorvaisuutta.Tällaisessa tapauksessa on luonnollista,että musiikin alueet voidaan rinnastaa laadullisesti toisiinsa - tai jopa nostaa populaarimusiikki muiden yläpuolelle.
Kokemus on osoittanut, ettei näistä asioista kannata vaihtaa juuri näkemyksiä popmärkäkorvien kanssa; ongelmaksi kun muodostuu tällöin märkäkorvien täydellinen tietämättömyys muusta kuin omasta hiekkalaatikkoleikistään. Aivan erityisen vaikeaa tämä on silloin kun harrastaneisuus on kestänyt jo ajallisesti pitkään (vuosikymmeniä): silloin omasta poterosta pidetään kiinni kynsin ja hampain, aivan kuten esimerkiksi joillekin radiotoimittajille on käynyt.
Se, että nostin McCartneyn esille pohjautuu puhtaasti siihen aliarvostukseen, mitä hän vuosikymmenestä toiseen kohtaa. Erityisesti tämä ärsyttää sen vuoksi, että hän on täysin selkeästi se musikaalisempi osapuoli moppikaksikossa. Tosiasia on kuitenkin sekin, että taidemusiikkiin verrattuna hänenkin saavutuksensa asettuvat omiin, realistisiin mittasuhteisiinsa: tämän tietävät kaikki, jotka tuntevat edes perusteita näiltä musiikin alueilta. On kuitenkin totuuden nimissä todettava sekin, että poplaulujen teko on oma taiteenlajinsa ja melko harva sen hallitsee hyvin (ja omaa riittävää itsekritiikkiä).
On totta, että musiikki ei täytä absoluuttisen tieteen tunnusmerkistöä ja on siten aina altis makuun perustuville näkemyksille. Musiikin teoreettisilla (perus)kriteereillä voidaan kuitenkin osoittaa erilaisia laadullisia elementtejä, jotka ovat esimerkiksi sävellyksissä rikkaampia, luovempia ja kehittyneempiä tai vastaavasti vähemmän em. elementtejä sisältäviä. Kaikille hieman asiaan perehtyneille on selvää, että klassisen musiikin harmoniarakenteet painivat eri sarjassa populaarimusiikin kanssa ja niiden laadullinen rinnastaminen on mahdotonta. Sama pätee myös verrattaessa jazz- ja populaarimusiikkia keskenään: edellisessä kun on lähtökohtaisesti aina kyse puhtaasta substanssista ilman ahtaita, ulkomusiikillisiin (= kaupallinen ulottuvuus aina popissa) arvoihin perustuvia muotarakenteita.
Viime vuosikymmenten historia on osoittanut sen, että (varsinkin) varttuneempi poppia (lähinnä 1960- ja 1970 -luvun sellaista) kuunteleva ikäpolvi vaikuttaa olevan tuomittu pysymään poteroissaan. Heitä tuskin saadaan jatkossakaan omaksumaan mitään rikkaampaa musiikillista ilmaisua, jota klassinen ja jazzmusiikki länsimaisesssa musiikkiperinteessä kuitenkin edustavat.
Vaikka Beatles onkin edustanut popmusiikin luovimpia ilmiöitä, ei senkään suhteuttaminen länsimasen musiikin yli tuhatvuotiseen historiankenttään olisi vahingoksi. Perusolettamusta - erityisesti tietyn ikäluokan sisällä vallitsevan sellaisen, jonka mukaan "valtaosasta maailmanhistorian merkittävää musiikkia vastaavat Brittein Saarilla 1940 -luvun alkupuolella syntyneet mieshenkilöt" olisi viimeinkin syytä arvioida kriittisesti myös tätä stabiliteettia edustavan ryhmän sisällä.
P.S. Olen aina vieroksunut syvästi suomipopppia, MS on yksi pahimpia ilmiöitä sen taantumuksellisessa itsekritiikittömän epäluovuuden ja osaamattomuuden kentässä (harva "rokkarikaan" onnistuu 'laulamaan' niin nuotin vierestä edes Suomessa)...
Pontero, kirjoitat juuri niinkuin asiat ovat!!!!!!!
Koska olet selvästi asiantuntija toisin kuin kanssakeskustelijasi, niin kuulisin mielelläni perustelun, miksi McCartney on parempi.
Asia tulee kyllä ilman perustelujakin tuskallisen selväksi kun vertaa Penny Lanea ja Strawberry Fieldsiä: Johnin itsetarkoitukselliset hypyt ja ratkaisut ovat vaikeamman kuuloisia (ja tuottajan avittamia) - ja samalla Maccan biisi on sensaatiomaisen luonteva ja käyttää jippoa jos toista ilman että niitä edes huomaakaan!
Ja samalla, kumpikaan ei Mendelssohnin jousioktetti osa I.
ja SILTI strawberrry f kolahtaa useimpiin ihmisiin enemmän - hassua tuo musiikki.
t macca fani
vaaan mitä sanoo master himself
http://www.youtube.com/watch?NR=1&v=qc2DOBobJx8
Juuri näin, esimerkiksi 'Strawberry field forever' on hyvä esimerkki tästä erosta. Siinä oli todella tuottajalla merkittävä rooli ja nuo hyppäyksetkin seurausta sattumakokeilun kautta seuranneesta nauhanopeuden muuttamisesta. Teoshan on muutoinkin perin kömpelö 'Penny Laneen' verrattuna, vaikka siinä toki onkin oma tunnelmansa.
Vaikka 'Strawberry' on myös erilainen poplaulu, niin 'Penny Lane' rakentuu ja kehittyy kuin itsestään, juuri niin sulavasti kuin McCartneyllE parhaimmillaan on ollut tyypillistä (vrt. vaikkapa monen tietyllä tavalla vieroksuma, erinomainen 'Eleanor Rigby'). Sävellys kertosäkeineen edustaa luovinta poposastoa ilmeisen tarkkaan harkittuine, mutta kuitenkin luontevine piccolosooloineen.
Sanomattakin on selvää, että McCartney käyttää länsimaista sävelasteikkoa paljon luovemmin ja monipuolisemmin kolleegaansa nähden. Sävellykset ovat rakenteeltaan luontevampia, popin kentässä jopa harmoonisia, eikä niissä yleensä esiinny pakottavuuden elementtejä 'sävelkielessä' (muun muassa Lennonille tyypillinen piirre). Tämä tulee esiin 'The fool on the hillissä' siinä missä simppeleissä rock -biiseissäkin, sellaisissa kuin 'Magical mystery tour' tai 'Back in the U.S.S.R.'. Sama tietysti toistuu myös soolotuotannossa, joka molemmilla on kuitenkin heikompilaatuista 1960 -lukuun verrattuna. Totta on tietysti myös se, että McCartneylla alkoi myös puhdas kaupallinen ulottuvuus nousta yhä tärkeämpään rooliin.
Lennonilla sävelaineksellinen vajaavuus, jopa heikkous nostaa usein päätään. Pitäisinkin häntä enemmän tekstinikkari -lauluntekijänä kuin ns. popsäveltäjänä. Tämä on kiistatta omin korvin kuultavissa jo 1960 -luvun tekeleissä. Viimeistään 1960 -luvun puolivälin jälkeen Lennonilla alkoi olla todellisia vaikeuksia pysyä kollegansa tahdissa sekä laadun että määrän suhteen. McCartney onkin kaksikon se osapuoli, joka olisi voinut kehittyä toisenlaisissa olosuhteissa myös taidemusiikin saralla toimivaksi muusikoksi.
Viestisi oli taas asiaa alusta viimeiseen sananparteen, mutta mitä tarkoitit "eikä niissä yleensä esiinny pakottavuuden elementtejä 'sävelkielessä' (muun muassa Lennonille tyypillinen piirre)." osuudella?
Ja toinen kyssäri: miten strawberry fieldsin hyppy syntyi? En tunne suinkaan kaikkien beatles-kappaleitten syntytarinaa.
mutta tarkoitin siis itse puhuessani hypystä sitä intervallihyppyä, joka biisissä on.
Abbey roadin lopusta, Strawbwrry fieldiin, pakottavasti yhteen kaikkien aikojen lauluista.
Fieldsistä oli useampia versioita kolmessa sävellajissa, Martinin jousi ym versio oli eri sävellajissa ja temmossa kuin muu osa lopullisesta versiosta. Miksi lie. Tietäjät täydentävät.
Nauhan nopeutusta ja hidastusta käytettiin muutenkin ääneen muokkaamiseen tunnelman takia.
nik
Mielestäni Lennonille on ollut ominaista kulkea samansuuntaista polkua niin laulurakenteissa kuin siten myös väistämättä 'melodia'kuluissa. Tämä on toki ilmiö, joka tulee selvemmin esiin1960 -luvun loppua kohden ja varsinkin myöhemmin sooloäänitteillä. Vaikuttaisi myös siltä, että hänellä olisi ollut 'arsenaalissaan' vain muutamia sointuja, joita (aika ajoin kaavamaisestikin) kierrättämällä laulut saivat 'Lennoniaalisen' muotonsa.
Sanoisin kuitenkin, että esimerkiksi valkoisella albumilla tämä piirre nostaa jo päätään; joidenkin Lennonin hyvien rockbiisien ohella levyltä löytyy myös useampia (pikemmin) keskinkertaisia tekeleitä (I'm so tired, Julia, Glass onion, Yer blues, Everybody's got something to hide..., Cry baby cry). Myös raita Sexy Sadie - vaikka siinä on ansionsa - edustaa mielestäni Lennonille ominaisia sävelkulkuja, mikä viestisi tietynlaisesta kaavamaisuudesta. Musiikillisesti kyse olisi vain joistakin aihioista, joiden 'sisäpuolella' kaikki ratkaisut pakotetaan tapahtuviksi.
Mikäli verrataan McCartneyn aikaansaannoksiin kyseisellä albumilla (Honey pie, Martha my dear, Mother nature's son, I will, Rocky rackoon), tulee esiin taas tuo pakottomuus, vaikka se ilmentäisikin määrätynlaista 'keveyttä'. Kyse on toki aina myös yksilöllisestä tyylistä ja musiikkikäsityksestä, mutta McCartney vetää mielestäni pidemmän korren sillä rosoisemmallakin puolella (vrt. Everybody's got something to hide... ja Helter skelter).
Tietysti McCartneylla esiintyy kaavamaisuutta ja luonnollisesti yhä enemmän myöhempinä aikoina. 1960 -luvun jälkipuoliskolla vaikutti kuitenkin siltä, että häneltä löytyi paljon enemmän näitä toisistaan poikkeavia, kenties aivan uusiakin aihioita sävellysten rakentumiseksi. Tuon ajan sävellykset ovatkin keskimäärin kovin erilaisia toisiinsa nähden, ja niiden laatu huomioon ottaen pitäisin saavustusta varsin hyvänä.
Niin, hieman eri asia on vielä tuo soolotuotanto. Lennonilta löytyy kyllä 'katu-uskottavia' biisejä laulaja-lauluntekijäpohjalta. Sävellyksellisesti ne ovat kuitenkin suureksi osaksi enintään keskinkertaisia. Jos McCartney alkoi luisua kaupallisuuden pyörteisiin vahvemmin soolokaudellaan, niin Lennon vajosi kyllä ainakin musiikintekijänä aiemmasta(kin) tasostaan vielä enemmän tekstinikkariuden puolelle. Luultavasti se olikin juuri sitä, mitä hän halusi tehdä: lauluja, joissa on jokin humaani viesti. Joka tapauksessa olen sitä mieltä, että se innovointikyky, mitä Beatles edusti musiikillisesti popissa 1960 -luvulla, oli kyllä täysin poissa Lennonin soolotuotteilta: ei niitä oikein voi tunnistaa samoista lähteistä syntyneiksi.
Käsitykseni mukaan Strawberry fields forever on syntynyt osaltaan yhteistyössä George Martinin kanssa. Muistelisin, että niin sovitukselliset elementit kuin studio'kikatkin' olisivat saaneet muotonsa varsinaisen levytyksen aikana. Oletukseni myös tuon intervallivaihdoksen alkuperästä kohdistuu levytysvaiheeseen ja Martinin panokseen sävellysten viimeistelyn ja niiden taltioinnin musiikillisena innovaattorina. Samahan tietysti pätee myös Penny Laneen ainakin sen sovituksellisen toteuttamisen osalta...
Toivottavasti ymmärrät myös sen,et tuollaiset mielipiteet,kuin esim. "osaksi enintään keskinkertaisia",kun selität Lennonin joitakin lauluja,on vain ja ainoastaan sinun mielipiteesi,niinkuin muukin texti,mitä tänne kirjoitat..niin,toivon et ovat omiasi.Kukaan ei voi puhua,kuin omasta puolestaan,ja varsinkin,kun on kyse esim. musiikista,ja sen arvostelemisesta.
Nimimerkki "My opinion"; mitä tahdot sanoa?
Nimimerkkisi ilmaisee että sulla olis joku kanta tai mielipide, mutta kaikki mitä sanot hyvin laadittuihin viesteihin, joissa on jopa musiikkianalyysiä, on että: "musa on makuasia".
Ottaisit oikeasti kantaa.
"hyvin laadittuihin viesteihin"...joista puuttuu kokonaan suhteellisuudentaju,ja perspektiivi.Otan vain yhden esimerkin: kaveri väittää Lennonin tehneen "keskinkertaisia tekeleitä"!! I"m So Tired,Julia jne.,mikä väite on vain kertakaikkiaan niin klassinen yksisilmäisyyden,tai -korvaisuuden osoitus,kuin Paavon pyrkiminen presidentiksi.Jos nuo kyseiset sävellykset olis tehnyt ja esittänyt esim. David Bowie,Prince,U2, tai joku muu vastaava,olisi kyse artistin hienommista saavutuksista,ja niitä kehuttaisiin vuolaasti.TämäKIN oli oikea kannaotto,niinkuin edellisetkin textini,jos et tajunnut sitä?...
En oikein ymmärrä mitä erikoista sävellyksenä on Juliassa, saati noissa muissa. Triviaaleja verrattuna McCartneyn poppiin, saati Stravinskiin. Ehkä olisi nyt aika saada perustelut siihen, mikä Lennonista hyvän tekee.
Tai ehkä on helpompi nähdä miehessä nero, jos on rock-fani ja vuosikymmenten takaa.
Pontero taitaa olla oikeassa kaikessa mitä sanoo. Respect puolestaan sinne suuntaan!
Beatlesissa oli neljä kulmaa, sanoi Paul. Paulia on kiittäminen, että levytimme, sanoi Ringo. Pojat pelkäsivät Paulin soittoa, sillä he vetivät lonkkaa.
Pam pam taikakaulin.
John on suositumpi, rokimpi paskiainen. Ja rakastettu ihminen. 70-luvulla Beatles oli Paulin bändi. Ihmisenä Paulissa on jotain erikoista, mikä näkyy George dokkarissa. Niin monien rakastama...mutta despootti.
And I love her'in teki riffin George.
Mutta Abbey road on vahvaa Paulia, vaikka George on sen tähti.Perfektionisteja molemmat.
Posmentajalle hyvää loppuelämää poteroonsa..vai pitäiskö sanoa,et parempaa...
John oli rock ja Pauli pop. Paulin rokkaamisen kuunteleminen on monesti jopa vaivaannuttavaa. Rokki ei siis ole täällä penättyä täydellistä sävellystaitoa ja upeaa instrumentinhallintaa nähnytkään, ei missään, eikä saakaan nähdä. Paul on omalla alueellaan huippu, muttei rockpuolella. Klasarit eivät teoria- ja tietoähkyssään koskaan ymmärrä, että huono piisi huonosti soitettuina voi olla täydellinen ja uniikki rockvavisutin. Kuten tämä:
http://www.youtube.com/watch?v=nU5uDozoSSM
Summertime Bluesin soittaa The Who,niinkuin se PITÄÄ soittaa,tietysti alkuperäisen lisäksi.Paul ja John olivat aivan yhtä kovia rokkaajia; ei epäilystäkään siitä asiasta.
http://www.youtube.com/watch?v=EGWUUEQ0Bt0
http://www.youtube.com/watch?v=X9CRGKYXjCA
Hyvä biisi kestää tulkintoja. Ei ole mitään "Näin se pitää soittaa".
heppoista on. Siksi se on hyvää