Minulla olisi ongelma. Olen löytänyt itsestäni AS-piirteitä ja psykologikin on minulle niin sanonut, mutta isä ja äiti eivät ota vakavasti epäilyksiäni. Ammattilaisetkin sanoivat että otetaan asiasta selvää vasta kun tarve vaatii... Tunnen itseni tosi tyhmäksi, tuntuu ettei minun olisi koko asiasta pitänyt edes mainita... En halua olla ihminen, joka lueskelee kaikenlaisten sairauksien ja vastaavien diagnooseja ja sitten luulee sairastavansa sellaista.
Olen täysin tietoinen siitä, että eri tautien ja esimerkiksi asperger-piirteitä löytyy kyllä jokaisesta, ihan tavallisestakin ihmisestä. Miksi silti tunnen olevani erilainen? Vanhemmat ja opettajat ja muut ovat aina sanoneet minua ujoksi... Ja se olen minä joka asian on esille nostanut, ei kukaan ulkopuolinen. Minä, nuori ihminen, alhaisen elämänkokemuksen ja tiedon taimi.
Tiesin kyllä, ettei niihin tutkimuksiin mennä noin vain. Kunpa vain muut kuuntelisivat ja lähtisivät selvittämään näitä ongelmia kanssani. Olisi se ihan kiva silti tietää, olenko viallinen, outo, AS-piirteinen vai assi? Tai mielisairas? Luulotautinen?
Olen myös kova jännittämään asioita, tosin pelkoni kytkeytyvät juuri aikaisempiin, huonoihin kokemuksiin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Koska kotona en jännitä, vanhempani eivät tunnu edes tajuavan miten paha minun on olla muiden ihmisten kanssa. Esimerkiksi tämä katsekontakti... Luulin ensin, että ujous se katsettani ohjailee, mutta olen miettinyt, miksi silmiin katsominen häiritsee minua niin kovasti. AS-piirteet ovat yksi vaihtoehto, mutta toisaalta tunnen itseni tosi tyhmäksi kun mietin koko asiaa... Ehkä olenkin vain hullu? Ehkä olenkin vain kuvitellut kaiken? Ehkä olen vain epäsosiaalinen ja ujo, en muuta. Ehkä "AS-piirteeni" ovatkin jotain muuhun liittyvää... Ehkä pelkään vain maailmaa niin paljon, että olen kehittänyt itselleni kaiken maailman rutiineja... Ehkä teenkin vain kärpäsestä härkäsen.. Ehkä minun tosiaan pitäisi vain opetella ymmärtämään muita ihmisiä ja olemaan ryhmässä. Ehkä minun pitäisi opetella peittämään sitä, ettei minulla ole hajuakaan, miten minun pitäisi ryhmässä toimia. Ehkä voisin alkaa pitää itseäni tavallisena ja alkaa vaikka seuraamaan niitä sarjoja mitä muutkin, esimerkiksi Salkkareita, niin olisi jotain puhuttavaakin muiden kanssa. Jos vaikka opettelisin juttelemaan perusasioista? Säästä, uusista vaatteista, söpöimmästä pojasta yms? Romukoppaan kaikki tähtitieteet ja dinosaurukset, tieteen saavutukset ja muut, eiväthän ne juuri muita ikäisiäni kiinnosta.
Jos vaikka unohdan pakkomielteeni ja ajattelen, että olen viallinen ja siksi kehittänyt niitä itselleni. En ainakaan niin assimainen, että ongelmani kaipaisivat ratkaisuja. Ehkä ongelmiani ei haluata ristiä...niille ei anneta nimeä... Oikeastaan, olen varmaan täysin hullu kun toistelen samoja liikkeitä ja uppoudun omaan maailmaani pohtimaan maailman syntyjä ja syviä. Ja kuitenkin riittävän älykäs selviytymään itsekseen, tarpeeksi kyvykäs käymään lukiota, tämän jälkeen kai yliopistoa. Jos vaikka ajattelen, että osaan keskustella tosi mielekkäästi kaikkien kanssa ja opettelen jopa uskomaan tähän valheeseen.
Ai niin, ja minähän olen vasta 16-vuotias. Minähän olen vain kuvitellut kaiken, "kyllä sitä helposti alkaa kuvitella kun lukee noita diagnooseja". Totta puhuen, mitä järkeä sitä nyt ottaa teinityttöä niin vakavasti, sehän varmaan luki kaiken netistä ja yrittää itsekin olla tähän "muotisyndroomaan" kuuluva keksimällä itselleen läjän ongelmia. "Se on vain ujo, arka ja epäsosiaalinen. Sitä vain sattuvat kiinnostamaan asiat, jotka kiinnostavat harvemmin muita samanikäisiä. Se on vain niin herkkä että siksi suuttuu muiden mielestä pienimmistäkin asioista "
Mistä apua, kun en kehtaa enää asiasta kysyä niiltä, joiden luona käyn keskustelemassa? En uskalla nostaa enää asiaa esiin edes vanhempieni kanssa, koska jo kerran on sanottu että asiasta otetaan selvää kun tarve vaatii. Siis sitten kun niille muille sopii, minä voin tässä odotellessani painiskella sosiaalisten ongelmien parissa ja vaivata pientä päätäni turhalla asialla. Mutustella katkeran suloista kalkkia, kun ei kerran kuunnella.
Olen täysin tietoinen siitä, että eri tautien ja esimerkiksi asperger-piirteitä löytyy kyllä jokaisesta, ihan tavallisestakin ihmisestä. Miksi silti tunnen olevani erilainen? Vanhemmat ja opettajat ja muut ovat aina sanoneet minua ujoksi... Ja se olen minä joka asian on esille nostanut, ei kukaan ulkopuolinen. Minä, nuori ihminen, alhaisen elämänkokemuksen ja tiedon taimi.
Tiesin kyllä, ettei niihin tutkimuksiin mennä noin vain. Kunpa vain muut kuuntelisivat ja lähtisivät selvittämään näitä ongelmia kanssani. Olisi se ihan kiva silti tietää, olenko viallinen, outo, AS-piirteinen vai assi? Tai mielisairas? Luulotautinen?
Olen myös kova jännittämään asioita, tosin pelkoni kytkeytyvät juuri aikaisempiin, huonoihin kokemuksiin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Koska kotona en jännitä, vanhempani eivät tunnu edes tajuavan miten paha minun on olla muiden ihmisten kanssa. Esimerkiksi tämä katsekontakti... Luulin ensin, että ujous se katsettani ohjailee, mutta olen miettinyt, miksi silmiin katsominen häiritsee minua niin kovasti. AS-piirteet ovat yksi vaihtoehto, mutta toisaalta tunnen itseni tosi tyhmäksi kun mietin koko asiaa... Ehkä olenkin vain hullu? Ehkä olenkin vain kuvitellut kaiken? Ehkä olen vain epäsosiaalinen ja ujo, en muuta. Ehkä "AS-piirteeni" ovatkin jotain muuhun liittyvää... Ehkä pelkään vain maailmaa niin paljon, että olen kehittänyt itselleni kaiken maailman rutiineja... Ehkä teenkin vain kärpäsestä härkäsen.. Ehkä minun tosiaan pitäisi vain opetella ymmärtämään muita ihmisiä ja olemaan ryhmässä. Ehkä minun pitäisi opetella peittämään sitä, ettei minulla ole hajuakaan, miten minun pitäisi ryhmässä toimia. Ehkä voisin alkaa pitää itseäni tavallisena ja alkaa vaikka seuraamaan niitä sarjoja mitä muutkin, esimerkiksi Salkkareita, niin olisi jotain puhuttavaakin muiden kanssa. Jos vaikka opettelisin juttelemaan perusasioista? Säästä, uusista vaatteista, söpöimmästä pojasta yms? Romukoppaan kaikki tähtitieteet ja dinosaurukset, tieteen saavutukset ja muut, eiväthän ne juuri muita ikäisiäni kiinnosta.
Jos vaikka unohdan pakkomielteeni ja ajattelen, että olen viallinen ja siksi kehittänyt niitä itselleni. En ainakaan niin assimainen, että ongelmani kaipaisivat ratkaisuja. Ehkä ongelmiani ei haluata ristiä...niille ei anneta nimeä... Oikeastaan, olen varmaan täysin hullu kun toistelen samoja liikkeitä ja uppoudun omaan maailmaani pohtimaan maailman syntyjä ja syviä. Ja kuitenkin riittävän älykäs selviytymään itsekseen, tarpeeksi kyvykäs käymään lukiota, tämän jälkeen kai yliopistoa. Jos vaikka ajattelen, että osaan keskustella tosi mielekkäästi kaikkien kanssa ja opettelen jopa uskomaan tähän valheeseen.
Ai niin, ja minähän olen vasta 16-vuotias. Minähän olen vain kuvitellut kaiken, "kyllä sitä helposti alkaa kuvitella kun lukee noita diagnooseja". Totta puhuen, mitä järkeä sitä nyt ottaa teinityttöä niin vakavasti, sehän varmaan luki kaiken netistä ja yrittää itsekin olla tähän "muotisyndroomaan" kuuluva keksimällä itselleen läjän ongelmia. "Se on vain ujo, arka ja epäsosiaalinen. Sitä vain sattuvat kiinnostamaan asiat, jotka kiinnostavat harvemmin muita samanikäisiä. Se on vain niin herkkä että siksi suuttuu muiden mielestä pienimmistäkin asioista "
Mistä apua, kun en kehtaa enää asiasta kysyä niiltä, joiden luona käyn keskustelemassa? En uskalla nostaa enää asiaa esiin edes vanhempieni kanssa, koska jo kerran on sanottu että asiasta otetaan selvää kun tarve vaatii. Siis sitten kun niille muille sopii, minä voin tässä odotellessani painiskella sosiaalisten ongelmien parissa ja vaivata pientä päätäni turhalla asialla. Mutustella katkeran suloista kalkkia, kun ei kerran kuunnella.
Vastaukset 8
Vanhimmat
(jatk)
Pitäisikö minun vain kertoilla pikkuhiljaa näitä AS-piirteitäni ja antaa heidän itsekseen huomata ongelmani, jos kokevat sen kyllin tärkeäksi? Salaa toivon, että he voisivat sanoa minulle olevani väärässä tai oikeassa? Saisin ainakin mielenrauhan ja vihdoin sen kauan kaivatun nimen, niin minun ei tarvitsisi enää pitää itseäni epänormaalina. Ehkä voisin jopa alkaa arvostaa itsenäni enemmän.
En ole täällä itkemässä siksi, että oikein palavasti yrittäisin olla assi ja etten muka hyväksyisi kohtaloani, minua vain häiritsee kun minulla ei ole mitään tietoa siitä, olenko ihan hakoteillä... Voisivat sanoa mieluummin suoraan että hei, ei sinulla ole aspergeria, ota ihan rauhassa vaan. Epätietoisuus vain on turhauttavaa.. Plus siihen vielä se, että asiaa "ehkä aletaan tutkimaan".
Turha sitä on tietämättömiltä ihmisiltä kysellä, pitäisi löytää asiantuntija joka voisi kertoa ihan asiallisesti mistä on kysymys.
Ehdit sit töihin sittenki ajoissa, oliko hyvät aamukahvit?
Assi ei ole viallinen tai hullu, vain erilainen. Ja kaikkihan ovat erilaisia.
Jos et vanhemmillesi voi tai halua puhua voit vaikka koulussa puhua kuraattorille, sairaanhoitajalle tai koulu psykologille.
Kannaattaa tuosta diagnoosista sun muista testeistä sitten psykologin tai muun kanssa puhua, koska hän voi laittaa sinut jatkotesteihin siitä ja sitten kun on diagnoosi ja testit tehty niin saat selvyyttä tuohon asiaan ettei tarvitse arvailla, kysellä ja ihmetellä.
Nooh, voin sanoa, että ymmärrän aika hyvin tunteesi. Jos oikeasti on assi, niin toisinaan ulkopuolisuuden tunne on ihan liian vahva. Ja siinä tapauksessa sitä haluaa tietenkin itsekin selvittää asian. Olin samassa tilanteessa itse ja minut on usein tulkittu ylpeäksi, itsekeskeiseksi, reagoimattomaksi ja ties miksi.
Jos on assi, niin sosiaalisen ulkopuolisuuden tunne voi olla kuluttava ja se erottaakin assin ja normineuro ihmisen.. Assi ei kuitenkaan ole sairas, vaan hän ainoastaan ajattelee eri tavalla!
Tsemppiä sulle, jos lähdet asiaa selvittämään. Jos psykologisi esimerkiksi on sitä mieltä, että asiaa kannattaa tutkia, niin sitten se on niin. Itse olen jo aikuinen, ja käynyt sitä yliopistoa. Mutta kokemuksesta voin sanoa, että jos assia epäilee ja se oikeasti häiritsee selviytymistä, niin lääkärille vaan, esimerkiksi assin saattaa olla vaikea selviytyä yliopistossa. Kyllähän lukeminen ja tutkiminen sujuvat kuin leikki, mutta kaikessa muussa saattaa ongelmia tullakin, silloin ihan terapiakin voi auttaa.
Assin diagnoosikriteerit voit tsekata ja niitä verrata omiin "oireisiisi", ennen kuin lähdet pyytämään diagnoosia. Diagnoosi edellyttää merkittävää haittaa joillakin elämän osa-alueilla.
...no, palaillaan taas..loppuviikon toimisto onkin kiinni joten sit ens viikolla vaikka
Ikäsi huomioon ottaen Sinun on todella vaikea tulla uskotuksi. Paljon laitetaan ikäkauden piikkiin.
Koet kuitenkin erilaisuutta ja on joitain muitakin oireita, jotka viittaavat AS:aan. Diagnoosin saaminen helpottaisi varmasti oloasi, niin että koita vain painostaa sitä mainitsemaasi psykologia. Monetkaan yleislääkärit eivät paljoakaan AS:sta tiedä ja eivät osaa edes epäillä sitä.
Mitään syytä ei ole siihen, etteikö asiaa voitaisi tutkia. Asiaa tuntemattomien mielipiteistä ei tarvitse välittää eli kannattaa hakeutua asiantuntijalle. Luulisin sellaisen olevan psykiatri. Psykiatri ei tapauksessasi todennäköisesti yksin diagnoosia tee, vaan lähettää Sinut neuropsykologin luo ja luultavasti myös neurologin luo. Lisäksi tarvitaan vanhempiesi ja mahdollisesti muiden läheistesi haastatteluja. Eli prosessi on aika mittava ja vie myös paljon aikaa. Mutta se kyllä kannattaa; saat mielenrauhan ja osaat suhtautua elämääsi paremmin. Muuta hyötyä ei juurikaan diagnoosista ole. Tietenkin jonkinlainen terapia auttaa paremmin itsensä ja muiden ymmärtämiseen ja sitä kautta helpottaa oloa.
Sen voin kokemuksesta sanoa, että harjoitus tekee mestarin. Vaikeitakin kanssakäymisen kuvioita voi opetella ja kannattaa opetella. Kyllä niitä oppii, vaikkakin ei se olotilaa paljoa muuta. Esimerkiksi AS:aa ei opettelemalla pois saa. Se seuraa aina mukana ja aiheuttaa oman kuormansa. Jos vain hyväksyy itsensä, niin voi huomata, että on saanut sellaisen lahjan, josta muut voivat vain uneksia.
Älä ihmeessä heitä mitään mainitsemiasi asioita romukoppaan. Ne ovat todella tärkeitä asioita. Niistäpä minäkin olen kiinnostunut ja hyvin menee... nyt jo.
http://www.youtube.com/watch?v=UKD_O1NA7yA&feature=related