Mieheni huitaisi minua kohti tänään kirveellä. Tarkoitus ei varmasti ollutkaan osua, mutta pelotteluna toimi varsin tehokkaasti. Tämä ei kyllä ollut ensimmäinen kerta, viimeksi hän otti kuristusotteen kurkustani, mutta ei puristanut hirveän kovaa. Hänen tarkoituksensa on säikäyttää minut ja katkaista ahdistava tilanne.
Tilanne on se, että riitelemme. Joka tosin ei ole ollut riitelyä minun puoleltani, vaan tavallista keskustelua. Yhtäkkiä mieheni räjähtää. Suuttumisen syy jää minulle usein hämärän peittoon, syy voi olla vaikka se kuinka nostin kulmakarvaani, tai en (mukamas) usko mitä hän sanoo. Näin käy yllättävän usein. Normaali kahden aikuisen välinen keskustelu on mahdotonta. Aiheeksi kelpaa mikä tahansa uskonnosta ja politiikasta aina suolan määrään ruoassa.
Tällä hetkellä mieleni on hyvin sekava. Yritän järkeillä asiaa, mutta aina en kai saisi, vaan minun tulisi ymmärtää se, että tunteeni ovat myös oikeutettuja - saan olla järkyttynyt ja surullinen. Mutta lapsen hoidon lomassa se on vaikeaa, otan automaattivaihteen päälle, jotta saan arjen hoidettua.
Suurimman osan ajasta mieheni on ihana, mutta nämä "kohtaukset" syövät tunteinani häntä kohtaan. Onneksi hän ei ikinä saa niitä lasten läsnäollessa, hän varoo sitä. Lapset eivät tiedä asiasta yhtään mitään muuta kuin sen, että näkevät äitinsä surullisena. Tänään sanoin, että minulla on nuha, kun silmäni punoittivat ja nenä valui, kun olin itkenyt.
En tiedä, mitä tekisin. Voinko tehdä mitään. En saa miestäni hakemaan apua itselleen. En uskalla mennä itse puhumaan kellekään, luulevat vielä että lapsille olisi jotain vaaraa ja ilmoittaisivat lastensuojeluun. Kaverit sanoisivat kuitenkin, että "jätä se sika", joten en jaksa puhua heillekään. Jos mieheni voisi itselleen tahdon voimalla mitään, hän olisi sen jo tehnyt, katuminen on ankaraa. Ikinä hän ei ole oikeastaan satuttanut minua fyysisesti, mutta psyykkisesti kylläkin.
Onko kellään kokemusta samanlaisesta? Kummastakaan puolesta tälläisessä?
Tilanne on se, että riitelemme. Joka tosin ei ole ollut riitelyä minun puoleltani, vaan tavallista keskustelua. Yhtäkkiä mieheni räjähtää. Suuttumisen syy jää minulle usein hämärän peittoon, syy voi olla vaikka se kuinka nostin kulmakarvaani, tai en (mukamas) usko mitä hän sanoo. Näin käy yllättävän usein. Normaali kahden aikuisen välinen keskustelu on mahdotonta. Aiheeksi kelpaa mikä tahansa uskonnosta ja politiikasta aina suolan määrään ruoassa.
Tällä hetkellä mieleni on hyvin sekava. Yritän järkeillä asiaa, mutta aina en kai saisi, vaan minun tulisi ymmärtää se, että tunteeni ovat myös oikeutettuja - saan olla järkyttynyt ja surullinen. Mutta lapsen hoidon lomassa se on vaikeaa, otan automaattivaihteen päälle, jotta saan arjen hoidettua.
Suurimman osan ajasta mieheni on ihana, mutta nämä "kohtaukset" syövät tunteinani häntä kohtaan. Onneksi hän ei ikinä saa niitä lasten läsnäollessa, hän varoo sitä. Lapset eivät tiedä asiasta yhtään mitään muuta kuin sen, että näkevät äitinsä surullisena. Tänään sanoin, että minulla on nuha, kun silmäni punoittivat ja nenä valui, kun olin itkenyt.
En tiedä, mitä tekisin. Voinko tehdä mitään. En saa miestäni hakemaan apua itselleen. En uskalla mennä itse puhumaan kellekään, luulevat vielä että lapsille olisi jotain vaaraa ja ilmoittaisivat lastensuojeluun. Kaverit sanoisivat kuitenkin, että "jätä se sika", joten en jaksa puhua heillekään. Jos mieheni voisi itselleen tahdon voimalla mitään, hän olisi sen jo tehnyt, katuminen on ankaraa. Ikinä hän ei ole oikeastaan satuttanut minua fyysisesti, mutta psyykkisesti kylläkin.
Onko kellään kokemusta samanlaisesta? Kummastakaan puolesta tälläisessä?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Täytyy sanoa, että eipä ole kokemusta tuollaisesta itselläni. Huitaisu kirveellä ja kuristaminen....ei ihan pikkujuttu enää...Kannattaa mielestäni jo suhtautua tuollaiseen käytökseen todella vakavasti...ja miettiä jatkoa. Se kyllä jäi tuosta aloituksesta ihmetyttämään....Onko miehelläsi siis kaksisuuntainen sairautena...vai miksi ihmeessä tämä kysymys tuli tälle palstalle? ...Tuo käytöshän voi olla missä tahansa parisuhteessa mahdollista! Uskoisin jopa enemistönä ns. terveissä ihmisissä....
Tilanteesi kuulostaa vakavalta, minäkin mietin onko miehesi kaksisuuntainen vai muuten vain häijy. Kaikkihan tuo voi liittyä siihen sairauteen kyllä.
Kannattaa tarkasti harkita miten tulevaisuutesi elät tässä suhteessa. Ainakin vaatia että miehesi hakee apua. Edes jonkunlaista, ennen kun se kirves osuu ja uppoaa... Ole varovainen
Miehelläni on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, vuosia sitten. Silloin hän koki, ettei annetusta avusta ollut juuri apua, joten nykyisin en häntä enää saa hakemaan hoitoa. Kaikki vanhat negatiiviset kokemukset joita hänelle on sattunut, ovat jääneet päähän kummittelemaan. Häijy hän ei ole. Olen ehkä ajoittain jopa hiukan "testaillut" häntä provosoimalla. Joskus hän on vaan jo valmiiksi sillä tuulella että syy kuin syy saa hänet pamahtamaan, suurimman osan ajasta näin ei käy. Mutta kohtauksia tuntuu tulevan aika säännöllisesti.
Näin vuorokausi edellisen kirjoitukseni jälkeen olen jo itsekin rauhoittunut. Kuten taika 1965 sanoo, en jää näitä muistelemaan. Mutta ehkä ne jonkin haavan aina jättävät. Minut on kasvatettu siihen, ettei noin käyttäydytä toisia kohtaan. Mutta vaikka mieheni on kasvatettu samoin, ja hänellä on hyvinkin vahva taju siitä, että hän käyttäytyy kohtauksen saadessaan väärin, hän ei kykene pysäyttämään itseään tietyn rajan ylitettyään. Kyse on kai jonkinasteisesta psykoosista. (Mieheni on myös kaahaillut autolla minä kyydissä, tarttunut välillä vaatteisiini, ja kerran kirkunut suoraan korvaani, kun itkin.)
Aina puhutaan siitä, ettei puolisoa hylätä, vaikka hän on sairas. Mutta miten toimisin tässä ja nyt, omassa avioliitossani, lasten kanssa? Ero tuntuu aivan totaalisen mahdottomalta vaihtoehdolta, meillä on rakkautta ja hyvää yhdessäoloa - melkein aina.
Jos ero tuntuu mahdottomalta ajatukselta ja rakkauttakin vielä on, niin hoitoa kaksisuuntaiseen pitäisi alkaa saada viimeistään nyt. Tuo kuulostaa juuri samalta, mitä itse koin mieheltäni ajoittain muutaman vuoden ajan säännöllisesti ennen kuin se mopo karkasi manian merkeissä häneltä kokonaan käsistä. Se tuho olikin sitten totaalista (taloudellinen ja emotionaalinen tuho, väkivaltaakin oli muutaman kerran lyhyesti ja hengenvaarassakin oltiin koko perhe) ja peruutusvaidetta ei enää ollut käytettävissä.
Jos jotenkin saisit miehesi lukemaan kaksisuuntaisesta ja ymmärtämään vaarat. Se voi käydä miehelle kunnian päälle, että tarvitsee psyykkistä apua lääkkeidän muodossa. Ainakin oma exäni koki sairauden luonteenheikkoutena ei fysikaalisena sairautena.
Miehesi pitäisi saada ymmärtämään, että tauti pahenee hoitamattomana ja että juuri nuo kohtaukset ovat sairautta ja ne pahenevat ja pitenevät jatkossa. Kuinka saada tämä viesti perille, sitä en valitettavasti tiedä.
Ehkä kannattaisi yrittää jutella asiasta silloin kun miehesi on rauhallisella päällä. Mut oikeesti älä unohda noita tilanteita, koska se on sama kuin hyväksyisit sen. Mene itse puhumaan terapiaan. Minusta ainakin noissa juttuhetkissä on vaitiolovelvollisuus, eikä siis voi ottaa yhteyttä lastensuojeluun. Ja jos saisit itse sieltä apua, niin ehkä miehesi ei näkisi sitä enää niin negatiivisena asiana.
Kieltämättä....hoitosuhteen aloittaminen nyt olisi paikallaan. Itse olen myös bipo ja tunnistan noita ärtymyksen piirteitä myös omasta itsestäni aikoinaan. Alkuun se alkoi juuri noin...pienemillä kohtauksilla...ajan saatossa ja vuosien myötä ärtyneisyys kasvoi suhteetomiin mittoihin...väkivaltainen en kyllä ollut koskaan puolisoani kohtaan....mutta mutta...kivaa ei varmasti ollut meillä kummallakaan. Lopulta oma ahdistukseni kasvoi niin suuriin mittoihin, että ymmärsin itse hyvällä hetkelläni...että nyt kaikki ei ole kohdallaan. Hakeuduin hoitoon. Ensimmäinen vuosi sitä hoidettiin masenuksena...hoito lopetettiin...jäi lääkeet..ja ohje..lopettele varovaisesti..niin tein..lopetin ja sitten olinkin jo suljetulla itsemurhayrityksen takia. Oma suositukseni olisi...hoitosuhteen aloittaminen, olemaan avoin sinne suuntaan ja kertomaan kaikki. Hoitosuhde ei voi koskaan toimia kunnolla jos asioita salataan sinne suuntaan. Jos mahdollista ...ainakin muutama tapaaminen niin että molemmat olette mukana. Lääkemyönteisyys pitää olla....kuin myös ymmärrys jättää alkoholi vähiin.....ja ymmärtää ennenkaikkea se...että vielä on tehtävissä ja paljon. On äärimmäisen tärkeää tuo että tuet puolisoasi. Mutta kyllä siinäkin tulee rajavastaan....ymmärtää voi...mutta jaksaako..se on toinen kysymys. Ota selvää toimiiko paikkakunnallasi omaiset mielentervystyön tukena ryhmä....sieltä löytyy ainakin sinulle tukea ja tietoa..ehkä MTT lisäksi sitä parasta tietoa...asiallista...Oma ymmärykseni kasvoi vasta jälkeenpäin tätä sairautta kohtaan vuosien myötä. Sitä ennen se maksoi perheen, kodin, työn, sosiaalisen piirin mm.kaverit, harrastusten menettämisen lisäksi terveyden ja vei sairaseläkkeelle 45v... Kannattaa toimia ajoissa...liian paljon on menetettävänä....ja luulen..hyvin paljon voitettavana. Tsemppiä aloittajalle...ja niitä voimia myös!
mullaiolekokemuskia asiasta
"Yhtäkkiä mieheni räjähtää. Suuttumisen syy jää minulle usein hämärän peittoon, -- -- Aiheeksi kelpaa mikä tahansa uskonnosta ja politiikasta aina suolan määrään ruoassa."
Minä olen mies -- siis sukupuoleltani. Tässä tarina.
Minulla on ollut tuollainen isä. Kun aloin kasvaa pojasta mieheksi, rähinä oli pahimmillaan. Isäni ei koskaan käynyt käsiksi, mutta näytti pelottavalta ja hullulta.
Todellakin suuttumiseen ei ollut mitään selllaista syytä, mistä terve mies tavallisesti suuttuu.
Kukaan aikuinen ei puuttunut tilanteeseen, koska isäni oli arvostetussa ammatissa pikkukaupungissa -- avainsana siis pikkukaupunki. Äiti käski olla vain hiljaa ja niellä kaikki nöyryytys, jotta tilanne ei pahenisi. Siksi olen tänä päivänä vihainen äidille ja hänen siskolleen, jotka eivät puolustaneet minua, vaikka näkivät kaiken. Olen vihainen kaikille naisille. Olen vihainen kaikille suomalaisille miehille, koska kukaan mies ei koskaan kysynyt mitä minulle kuuluu.
Lopputulos:
minä, mies, 34 v, ei päivääkään seurustellut, keskeytyneet & venyneet opinnot, pitkäaikaistyötön
Eniten harmittaa kun tajuaa että seurusteluun olisi ollut tilaisuuksia... Tai vielä enemmän harmittaa se, kun lahjakkuutta varmaankikn olisi ollut moneen, mutta kaikki peittyi sumuun... Selkäytimessä on isän huuto siitä, että kun teen jotain käsilläni, teen väärin, kun ajattelen, ajattelen väärin... kun kysyn neuvoa, olen tyhmä tietämätöm... Ja ne loputtomat uskonnolliset ja poliittiset saarnat joita minut pakotettiin kuuntelemaan joka ilta.
Onhan tässä vieläkin mahdollisuuksia, mutta nuoruus on mennyt eristäytymiseen, pelkäämisen jne.... Jos kauhu on selkäytimessä, ei pysty ottamaan rennosti.
Haukkukaa peräkammarin pojaksi -- ihan sama, ei sillä enää ole väliä mitä minusta puhutaan. Kerroinpahan vaan millaista on olla maanisen isän poika jonka ympärillä pyörii pelkkiä tätejä...
kyllä mää harkittisin ap:ne eroa ihan oikeesti JOS mies ei suostu hoitoon!itelläni on 2 suuntanen ja sain samanlaisia raivokohtauksia ÊNNEN lääkityksen alottamista.(mies parka!) ei suhe tuu toimimaan jos ei hae apua!tiiän sen kokemuksesta.sun ei tarvi hyväksyä väkivaltaa!ei hekistä eikä fyysistä! me on käyty yksilöterapiat ja pariterapiat läpi ja niiden voimalla selvitty!helppo ei tie ole ollut mutta sen arvonen että kannatti.nyt liitto voi hyvin ja on tasapainossa.
Oletko jo ottanut avioeron? Kannattaisi, sillä ihan oikeesti niin kirveestä olisi voinut irrota teräosa ja olisit nyt hengetön. En puhu leikkiä. Olen tosissani. Väkivaltainen luonne ja äkkipikaisesti vielä jotain tuollaista tehtynä saattaa viedä puolison hengen.
Jos sanon suoraan, niin olisin jo aiemmin laittanut ko. miehen kävelemään, jos olisi ollut minun mieheni. Miten sinulla voi rakkaus riittää uhkaavaan mieheen, joka tarvittaessa voisi tappaa sinut. Etkö tiedä, että lapsia ei esimerkiksi nykyään saa hakata eikä lyödä puhumattakaan aikuisten keskinäisestä väkivaltaisuudesta. Mikäli hakkaa lastaan rangaistusmielessä, niin lastensuojeluviranomaiset on kutsuttava paikalle. Mikäli toinen aikuinen käyttäytyy tai uhkailee vaarallisella tavalla ja varsinkin teräaseella, se on jo poliisijuttu.
Hmmm, nuo bipot kun eivät välttämättä ole väkivaltaisia luonteita, vaikka väkivaltaisia kohtauksia voivatkin saada. Oma mieheni oli vuosikymmeniä kaikkea muuta kuin itsekäs ja väkivaltainen, mutta sitten tuli niitä lyhyitä kohtauksia, jolloin hän ei ollut oma itsensä. Ja sitten lopuksi se pitkä ja kunnollinen mania, jolloin hänen persoonansa muuttui kokonaan.
Minä luulen, että lähes jokainen meistä voisi jossain tilanteessa vaikka tappaa toisen ihmisen. Ihan totta. Ei tarvitse kuin vähän mennä aivoissa kemiat tai välittäjäaineet sekaisin ja sitten emme olekaan enää samalla tavalla tuntevia ja ajattelevia kuin nyt. Yksi kolaus päähän ja näin voi käydä tai aivokasvain tai joku tauti, joka saa ne kemiat päässä sekoamaan ... En nyt heti lähtisi ehkä eroamaan, jos puoliso sairastuu. Vaikka ymmärän kyllä, että monessa tilaneessa se olisi varmasti viisainta. Nämä vain eivät ole niin mustavalkoisia juttuja.
Samaa mieltä kuin taika-65 olen. Harvoin nämä jutut niin musta-valkoisia ovat. Jokainen tapaus..jokainen sairastunut on kuitenkin yksilö. Nuo käytöshäiriöt ovat kyllä hyvin yleisiä myös ns.terveilläkin ihmisillä...ja kuka meistä voi loppupelissä sanoa olevansa varmasti terve....Vasta tuli muutamapäivä sitten uutinen tutkimuksesta jonka mukaan n.40% EU:n kansalaisista kärsii mielenterveys ongelmista...Mukana taisi olla suomalaisiakin tutkijoita, tutkimusta tekemässä. Itse uskon vakaasti...jokainen suomalainen tuntee..tai tietää..jos ei muuten niin tietämättään jonkun jolla on mieleterveysongelmia.....ja jokainen mielenterveyskuntoutujakaan..ei ole hyppäämässä junan alle. Nyky tahdilla ja diagnoosien määrällä alkaa olla niinpäin..että on epänormaalia olla ns. terveenkirjoissa.
Ensinnäkin, kiitos oikeesti ihan mielettömästi kaikille vastaajille, tää keskustelu on mulle hyvin antoisaa (paremman sanan puutteessa). Voitte vaan kuvitella, että kaikki teidän esille tuomat asiat on pyörineet mun päässäni jo pidemmän aikaa. Ehkä ne pyörii välillä liikaakin, kun ajatukset on välillä ihan puurona. Jos en lastenhoidon takia olisi iltaisin ihan poikkiväsynyt, en varmaan saisi ikinä untakaan. Nyt tosin nukun siis hyvin, onneksi.
Oon samaa mieltä, että mustavalkoista tää ei ole. Mieheni on kuitenkin omana itsenään ihana ihminen. Kohtaukset ovat asia erikseen. Nyt niitä ei ole tullut tuon viimeisimmän jälkeen. Olen jo itsekseni miettinyt, että kohtausten rytmi on noin kerran kuukaudessa. Eli aika säännöllisesti. Voinko olettaa elämän jatkuvan näin, vai onko maaninen aika odotettavissa? Mieheni on kyllä onnistunut lopettamaan alkoholin käytön kokonaan (ainakin toistaiseksi) alkuvuodesta. Se oli valtavan suuri elämää parantava tapahtuma. Hänen iltapaukkunsa aiheuttivat joka aamuista ärtymystä, ja se on jäänyt nyt pois. Muutenkin tuntuu että hänen luonteensa on hiukan tasoittunut.
Lapsille hän on yksinkertaisisti ihana ja hyvä isä. Hän ei ole ikinä saanut kostausta heidän nähtensä (paitsi sen ensimmäisen ja viimeisen kerran, kun esikoinen oli tullut laitokselta kotiin viikkoa aiemmin, mieheni pelästyi itsekin asiaa niin paljon, että on hyvin tarkka mitä lapset näkevät). Mieheni ehkä kompensoi agressiivisia kohtauksiaan minua kohtaan, olemalla jopa liiankin pehmeä lapsille, jolloin kuri ja kasvatus jäävät minun harteilleni. Mieheni on paljon pois paikalta kotoa, ehkä juuri siitä syystä, jos tuntee olonsa vähän huonoksi, ja lapset ovat sisällä. Hän kävelee lähimetsässä, harjoittelee soittamista tai käy vanhemmillaan kylässä. En ole puuttunut tähän, koska mielestäni on hyvä, ettei hän ole silloin kotona kun kohtauksen riski on suuri. Mutta jos lapset ovat kavereillaan tai isovanhemmillaan, mieheni yrittää rentoutua kanssani, niin usein kohtaus iskee juuri silloin. Välillä tuntuu, kuin hän keräisi aikansa turhautumista sisälleen, ja päästäisi sen sitten minun kimppuuni kaiken kerrallaan. Silloin inhoamme kumpikin häntä. Hän itse varmasti enemmän kuin minä. Minä olen enemmän vain surullinen.
Yritän varmasti vielä puhua hoitoon hakeutumisesta, mutta en odota hyvää vastaanottoa. Itse haluaisin kyllä mennä puhumaan. Ehkä uskaltaisin ainakin kysellä asiasta lähiaikoina. Ehkä. Haluaisin kuitenkin vain puhua ja purkaa tunteitani, viimeinen asia mitä kaipaan, on viranomaisten puuttumista elämäämme mitenkään. Ja sitten taas kun mietin, että mitä apua siitä muka olisi, että kerron jollekin mitä kotonamme tapahtuu, ja mahdollisesti päätyisin puolustelemaan miestäni, en välttämättä haluakaan mennä. Joskus tuntuu vaan, että haluaisin kertoa jollekin kasvotusten ihan kaiken, saada haukkua miestäni ja paasata kuinka hirveä hän on, mutta haluaisin tehdä niin ilman, että kukaan kehoittaa eroamaan. Haluaisin vain purkaa painetta, enkä todellakaan oikeasti ole sitä mieltä miehestäni. Rakkautta meillä on todellakin paljon.
,MULLA EI OLE SAMANLAISIA KOKEMUKSIA
No, pura paineitasi vaikka tällä palstalla kirjoittamalla. Saat kyllä todennäköisesti muutamilta bipoilta tulista vastusta juuri sillä samalla tyylillä, millä miehesi sinua kohtelee kohtauksen päällä ollessa kotona.
Kyllä meillä bipojen läheisillä ja ex-läheisilläkin pitää olla oikeus kertoa mitä oikeasti olemme joutuneet kokemaan ja kärsimään.
En tiedä, olisiko se edes viisasta sinulta, jos sinä ollsit se miestäsi hoitoon patistava läheinen. Jos kovasti patistat ja sanot hänelle, että hän on sairas, saattaa hän kääntyä sinua vastaan ja kohdistaa vihansa ja muutkin negatiiviset tunteensa sinuun. Olisi parasta, jos miehesi ymmärtäisi itse mennä hakemaan apua. Ehkä voit puhua asiasta jotenkin varovaisesti, niin että hän ei ns. menetä kasvojaan ja niin että hän itse tekee päätöksensä ilman "pakotuksen tunnetta". Tämä on rankkaa, mutta me emme voi elää kenenkään toisen elämää emmekä päättää heidän puolestaan.
Huomenta Syystuuli,
vaikutat fiksulta ihmiseltä ja sinun tekstiä on kiva lukea. Kiitos jakamisesta, toivottavasti olet saanut palstalta jotain irti. Minun silmäni se aukaisi ja laittoi monet palaset kohdalleen.
Monet täällä tuntojaan purkavat läheiset ovat kokeneet nimenomaan sen akuutin mania tilan, joka on tuhonnut sitten kaiken altaan. Parisuhteet ja perheet ym. Miehesi siis kärsii bibosta, mutta onko hänellä ollut sitä pahempaa laatua oleva kaksisuuntainen onkin eri asia. Miehesi tuntuu fiksulta kaverilta ja teidän perhe-elämä vankalta. Sinun kannataa hakeutua keskustelu yhteyteen sellaisen ammattiauttajan kanssa joka osaa valaista sinulle asioita. Hae ensin itsellesi tukea ja koeta sen jälkeen saada miehesi mukaan. Jos näin onnistuisit paremmin. Keskusteluapu ammattiauttajan kanssa voi helpottaa kummasti ja antaa voimia.
Kiitos ihan tosissaan, että olen saanut täällä purkaa itseäni, ilman että minua olisi lytätty ihan katuun. Tuntuu, että täällä käyvät näitä juttuja lukemassa ne, keitä tämä sairaus ihan oikeasti koskettaa. Siksihän itsekin ajauduin tänne lukemaan/kirjoittamaan. Ihan parasta, jos joku muukin saa tästä jotain itselleen! :)
Tänään mieheni oli herännyt väärällä jalalla, ehdin jo ajatella, että "here we go again..." mutta onneksi ei. Hän tajusi itse, mihin on ajautumassa, ja otti pienen happihyppelyn ja tuli takaisin aivan toisena miehenä. Jos se aina toimisikin näin. Tänään tuntuu hyvältä. Täytyy tajuta nauttia siitä nyt, kun voi. Huomisesta ei koskaan tiedä. Se on ollut rankkaa, ettei eteenpäin voi, eikä uskalla, katsoa. Mennään päivä kerrallaan. Joskus olisi kiva suunnitella reissua tai edes perhejuhlia, mutta olen oppinut toisin. Olen joutunut muuttamaan itseäni paljon. Välillä se tuntuu hyvin luonnolliselta, niinhän sitä tekisi missä tahansa parisuhteessa. Joskus se tuntuu vääryydeltä, minä joudun muuttumaan enemmän kuin hän... Yritän pitää itseni valppaana sille, etten muuta itseäni liikaa, etten vain seuraisi hänen elämäänsä, vaan uskallan olla oma itseni, siitä huolimatta että se joskus altistaa kohtauksille. Ei aina ole helppoa. Elän paljon tietoisempana itsestäni koko ajan. Joskus olisi kiva vain olla möllöttää ilman mitään kummempaa päänsisäistä toimintaa.
Olen joutunut myös, vasten omaa luontoani, valehtelemaan hänelle välillä. En mitään vakavaa onneksi, elän niin, ettei sellaista tilannetta pääse syntymään. Mutta joskus en vaan jaksa sitä ilmapiiriä, mikä tulisi, jos kertoisin aivan kaiken. Kyse on siis aivan arkisista asioista, kuten joskus piilotan kaupasta ostamani lehden (7päivää tai IL,IS) vaatekaappiin. Mieheni provosoituu välillä niiden "p-jutuista", ja viha voi nousta siitä, että miksi luen sellaista potaskaa... Kuten kerroin, mitään todellista, aikuisten oikeaa syytä suuttumiselle ei tarvita. Olen kokenut helpommaksi piilottaa lehdet. Miksi sitten ostan niitä ylipäätään? Jaa-a, joskus on kiva saada vähän hömppää, varsinkin niinä raskaina päivinä. Tuo nyt oli vain esimerkki. Yritin kertoa jostain hyvin tyypillisestä asiasta, mistä koen kuitenkin lievää ahdistusta, koska piiloittelen tai valehtelen jostain. Koen kuitenkin säästävän meidän kummankin hermoja käytökselläni.
Itse epäilisin, että miehelläni ei olisi ihan kauhean vaikea kaksisuuntaisuus. Tällä hetkellä hän on kuitenkin masentunut, ollut jo pidemmän aikaa. Mutta ainakaan toistaisesti, se ei ole ollut niin vakava, että hän olisi lamaantunut siitä. Hän pysyttelee hyvin ahkerana, tajuten sen auttavan masentuneisuuteen. Hän harrastaa urheilua joka päivä. Epäilen kyllä, että yksikin välipäivä tuntuisi heti hänen voinnissaan, hänellä olisi liikaa aikaa olla omissa ajatuksissaan. Sitä hän ei kestä kovin hyvin. Hän inhoaa itseään ihan kamalasti. Kohtausten takia, miten hän on käyttäytynyt minua kohtaan, plus että hänen itsetuntonsa on aivan äärettömän huono. Ymmärsin kyllä, että se kuuluu taudinkuvaan. Hän vihaa itseään. Minä kuitenkin rakastan häntä, tiedän sen auttavan miestäni hänen mustina hetkinään.
Sinulla tuntuu olevan ns vahvat eväät hanskassa suhteessa tähän sairauteen ja sen kanssa elämiseen. Kunhan vaan muistat todellakin myös keventää omaa taakkaa. Käy keskustelemassa tilanteesta psykan puolella, lue sairaudesta kaiken mitä saat kiinni ( tämä on ollut minulle erittäin tärkeää).
On todella harmi, ettei miehesi halua käyttää lääkkeitä. Tuo masennuksen kestäminen ei varmasti ole kiva kokemus hänelle.
Tuntuu, että miehelläni on kaksi mielentilaa, masentunut tai yliaktiivinen, joka voi sitten olla joko iloista tai agressiivista. Hänellä on harvoin tasaista "möllötystä", jota olen oppinut kaipaamaan.
Luin äsken toisen ketjun, missä jotkut bipot kirjoittivat aika agressiivisesti marmattavista ex:stä... Jotkut jutut kuulostivan niin kovin tutuilta... Se, että elämme parisuhteessa, jossa koko ajan pinnalle nousee eron mahdollisuus, on rankkaa. Olen yrittänyt mieheni kanssa puhua, hänen hyvinä hetkinään, että lopettaisimme erolla uhkailun riidellessämme. Emme kuitenkaan aio erota. Hän tietää, että asia pyörii mielessäni erityisesti silloin, kun hän on ollut erityisen agressiivinen minua kohtaan, mutta olen aina sanonut, että en ole lähdössä mihinkään kuitenkaan. Kerran kun hän oli oikein riidanhaluinen, huusin hänelle päin naamaa, että eroa et saa vaikka kuinka kinuaisit. Hölmistymisen jälkeen hän rauhoittui. Pelko siitä, että toinen lähtee pois, saattaa aiheuttaa sen, että mieheni käyttäytyy ehkä hiukan tahallaankin huonosta, ikäänkuin yrittäisi ajaa minua pois, kun kerran lähden kuitenkin. Mutta päätin jo kihlat ostettuamme, että tämän kanssa elän lopun ikääni. Välillä kyllä pudistelen päätäni ja mietin, olenko aivan tyhmä, jos saattaisinkin saada psyykkisesti kevyemmän elämän yksin lasten kanssa. Mutta mutta... olen tullut siihen tulokseen että en. Sitäpaitsi, se päätös tarkoittaisi myös lasten elämää pois isän luota. En todellakaan aio olla se, kuka sen heille aiheuttaa.
Täältä palstalta olen nyt jo saanut ihanaa vertaistukea. Me puolisot rakastamme bipojamme. Minut lähtemään saisi vain se, jos hän olisi lapsille vaaraksi, mitä hän ei onneksi ole.
Toivon teidän parisuhteelle onnea. Aika usein lukee täällä, että se joka jättää ja lähtee onkin se bipo itse. Ja yleensä se liittyy maniaan ... Yksin ei voi suhteesta pitää huolta, vaikka kuinka yrittäis.
Mun exä ailahtelee edelleen niin, että välillä vihaa mua ja sitten taas yrittää ottaa yhteyttä. Rasittavaa vielä nyt eron jälkeenkin.
Ja minä niin sydämmeni pohjalta toivon että enään tuohon tilanteeseen ei tarvitse lähteä. Pelkkä sen ajatteleminen tekee kipeää ihan fyysisesti. Haluan nuolla haavani rauhassa ja jatkaa elämää eteenpäin, tyystin unohtaa vaan kaiken.