Tosiaan nuoruusiässä elämä oli hankalampaa, olin osastolla 3 eri jaksossa yhteensä puolitoista vuotta, olin silloin iältäni 15-17, tämä tapahtui vuosina 2005-2007.
Minulla aloitettiin ensin ahdistukseen seroquel helmikuussa 2006. Pääsin sairaalasta kesällä ja kun heinäkuussa sairastuin masennukseen , olin takaisin sairaalassa syyskuun lopulla 2006. Minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, tyyppi 2 eli masennus ja hypomania. Pääsin sairaalasta 2007, koska voin paremmin. Aloitin lukion 2007 syksyllä, oli hankalaa kun lääkkeet väsyttivät. Vuoden 2008 marraskuussa mittani alkoi täyttyä lääkkeistä ja mielialapasseista sun muista olet sairas-psykologin ja psykiatrin käynneistä. Aloitin vähentämään lääkkeitä 650 mg:sta alaspäin.
Ennen lääkkeiden vähentämistä ja noin 4 kk sen jälkeen olin hyvin väsynyt ihminen, nukuin myöhään, nukuin päiväunia, illalla kouluun ja myöhään nukkumaan.
Tässä lopputulos :
Lääkkeitä tänä päivänä : Ketipinor 150 mg -päivääkään en ole huonommin voinut lääkkeiden vähentämisen takia. Olen tiputtanut hyvin hitaasti, nyt vuoteen en yhtään. ( eli suurimmilaan annos 650 mg / vrk).
Mieliala : vähintään puolet parempi kuin kolme vuotta sitten. Edelleen on alakuloisuutta välillä, mutta edes hypomanian kriteerit eivät vain täyty.
OLEN KATKERA SILLÄ...
-diagnoosini tehtiin 16-vuotiaana. Lähisukulaiseni oli samaan aikaan sairas, sama sairaus, 1 tyyppi , sairaalahoito. Olen melko varma että koska olimme samaan aikaan samassa sairaalassa, tästä johtuen pääteltiin minullakin olevan kyseinen sairaus- pitkällä aikavälillä osoittautui virheeksi.
-lääkkeet aloitettiin 15-vuotiaana. Virhe taas. Minun kohdallani.
Lääkkeistä olen nimittäin myöhemmin eniten kärsinyt : en saa nukuttua ilman.
-hoidossani keskityttiin sairaalassa lähes vain kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, ei epätyypilliseen syömishäiriöön, jonka koin todella paljon suuremmaksi ongelmaksi. Selvisin tästä syömishäiriöstä tämän vuoden toukokuussa. En saanut koskaan siihen omaan persoonaani mukautettua apua, ainoa mitä ammattilaiset osasivat tarjota, oli säännölliset päivärutiinit, liikunta-paskapuhe, joka ei minun kohdalla toimi. 15-vuotiaalle itselleni sanottiin, että kyllä sinäkin joskus rutiinit kehität. Tässä ollaan edelleen 6 vuotta noiden sanojen jälkeen- ei minusta ole rutiini-ihmistä tullut, koska kyse on persoonasta EI sairaudesta, jos ei satu pitämään rutiineista.
-Lääkäri sanoi minulle syksyllä 2008 että useimmat kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat eivät koskaan pärjää ilman lääkkeitä ( molemmat tyypit 1 ja 2). Hän sanoi minulle että luultavasti ehdoton minimimäärä on 300 mg /vrk ( tätä lääkettä ketipinor ) minulla.
LOPPUTULOS : 150 mg / vrk nyt, eikä edelleenkään päivääkään huonommin lääkkeiden tiputtamisen aloittamisen jälkeen, josta on nyt 3 vuotta.
En pidä lääkäreistä, jotka eivät usko potilaan omaan sanaan voinnistaan.
Olen ollut psykiatrien kanssa paljon tekemisissä, ja heidän yleinen ongelma on se, että heillä kaikilla ei ole kykyä nähdä yksilötasolla asioita, erottaa persoonaa ja sairautta toisistaan, lisäksi hoitovaihtoehtojen tarjonta on surkeaa : pääsemme taas litaniaan terveestä ruokavaliosta, säännöllisistä elämäntavoista, liikunnasta..henkilökohtaisesti en ole yhtään onnellisempi ihminen jos toteutan edellämainittuja asioita.
-Diagnoosin poisto : psykiatri oli poistamassa kaksisuuntainen mielialahäiriö diagnoosiani, mutta omasta virheestäni johtuen, kun muutin toiselle paikkakunnalle, en enää nähnyt tätä psykiatria, ja diagnoosia ei sitten tietenkään poistettu. Oireita ei ole ollut enää vuoden 2009 alkuvuoden jälkeen-
olen selvinnyt isoista muutoksista.
Siitä olen hyvin iloinen että olen selvinnyt.
En luonteeltani ole optimisti vaan realisti, ja se joskus vaikuttaa mielialaani, että alakulo leviää, koska en osaa ajatella positiivisesti vaan lähinnä todenmukaisesti.
Jos mitään voin muille antaa neuvoksi, niin se että luottakaa itseenne.
( älkää kuitenkaan niin, että luotatte vain itseenne, kuten minä olen vuosien varrella tehnyt -siitä kärsii myöhemmin, sillä ei osaa oikeen luottaa muihin , uskoa että he pysyvät siinä rinnalla).
Älkää uskoko, jos lääkärit sanovat ettet pärjää todennäköisesti koskaan ilman
* lääkeitä
* terapiaa
* seurantaa
aivan hyvin voi pärjätä, jos niin vaan sattuu käymään. Suomessa on 700 000 ihmistä ( ? ) jotka syövät psyykenlääkeitä sairauteen, ja varmasti osa heistä tervehtyy ja on terveeksi tullut.
Älkää omaksuko mitään mikä ei tunnu itselle sopivalta, vaikka se olisi kuinka suositusten mukaisesti terveellistä/ hyväksi ihmiselle, ei se kuitenkaa ole kaikille.
Kukaan ei ole huonompi ihminen TAI SEN SAIRAAMPI kuin tervekkään, jos ei tykkää rutiineista, päivärytmeistä yms. Jos tykkää niin go for it .
Ei ole sairautta ilman oireita.
Minulla aloitettiin ensin ahdistukseen seroquel helmikuussa 2006. Pääsin sairaalasta kesällä ja kun heinäkuussa sairastuin masennukseen , olin takaisin sairaalassa syyskuun lopulla 2006. Minulla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, tyyppi 2 eli masennus ja hypomania. Pääsin sairaalasta 2007, koska voin paremmin. Aloitin lukion 2007 syksyllä, oli hankalaa kun lääkkeet väsyttivät. Vuoden 2008 marraskuussa mittani alkoi täyttyä lääkkeistä ja mielialapasseista sun muista olet sairas-psykologin ja psykiatrin käynneistä. Aloitin vähentämään lääkkeitä 650 mg:sta alaspäin.
Ennen lääkkeiden vähentämistä ja noin 4 kk sen jälkeen olin hyvin väsynyt ihminen, nukuin myöhään, nukuin päiväunia, illalla kouluun ja myöhään nukkumaan.
Tässä lopputulos :
Lääkkeitä tänä päivänä : Ketipinor 150 mg -päivääkään en ole huonommin voinut lääkkeiden vähentämisen takia. Olen tiputtanut hyvin hitaasti, nyt vuoteen en yhtään. ( eli suurimmilaan annos 650 mg / vrk).
Mieliala : vähintään puolet parempi kuin kolme vuotta sitten. Edelleen on alakuloisuutta välillä, mutta edes hypomanian kriteerit eivät vain täyty.
OLEN KATKERA SILLÄ...
-diagnoosini tehtiin 16-vuotiaana. Lähisukulaiseni oli samaan aikaan sairas, sama sairaus, 1 tyyppi , sairaalahoito. Olen melko varma että koska olimme samaan aikaan samassa sairaalassa, tästä johtuen pääteltiin minullakin olevan kyseinen sairaus- pitkällä aikavälillä osoittautui virheeksi.
-lääkkeet aloitettiin 15-vuotiaana. Virhe taas. Minun kohdallani.
Lääkkeistä olen nimittäin myöhemmin eniten kärsinyt : en saa nukuttua ilman.
-hoidossani keskityttiin sairaalassa lähes vain kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, ei epätyypilliseen syömishäiriöön, jonka koin todella paljon suuremmaksi ongelmaksi. Selvisin tästä syömishäiriöstä tämän vuoden toukokuussa. En saanut koskaan siihen omaan persoonaani mukautettua apua, ainoa mitä ammattilaiset osasivat tarjota, oli säännölliset päivärutiinit, liikunta-paskapuhe, joka ei minun kohdalla toimi. 15-vuotiaalle itselleni sanottiin, että kyllä sinäkin joskus rutiinit kehität. Tässä ollaan edelleen 6 vuotta noiden sanojen jälkeen- ei minusta ole rutiini-ihmistä tullut, koska kyse on persoonasta EI sairaudesta, jos ei satu pitämään rutiineista.
-Lääkäri sanoi minulle syksyllä 2008 että useimmat kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat eivät koskaan pärjää ilman lääkkeitä ( molemmat tyypit 1 ja 2). Hän sanoi minulle että luultavasti ehdoton minimimäärä on 300 mg /vrk ( tätä lääkettä ketipinor ) minulla.
LOPPUTULOS : 150 mg / vrk nyt, eikä edelleenkään päivääkään huonommin lääkkeiden tiputtamisen aloittamisen jälkeen, josta on nyt 3 vuotta.
En pidä lääkäreistä, jotka eivät usko potilaan omaan sanaan voinnistaan.
Olen ollut psykiatrien kanssa paljon tekemisissä, ja heidän yleinen ongelma on se, että heillä kaikilla ei ole kykyä nähdä yksilötasolla asioita, erottaa persoonaa ja sairautta toisistaan, lisäksi hoitovaihtoehtojen tarjonta on surkeaa : pääsemme taas litaniaan terveestä ruokavaliosta, säännöllisistä elämäntavoista, liikunnasta..henkilökohtaisesti en ole yhtään onnellisempi ihminen jos toteutan edellämainittuja asioita.
-Diagnoosin poisto : psykiatri oli poistamassa kaksisuuntainen mielialahäiriö diagnoosiani, mutta omasta virheestäni johtuen, kun muutin toiselle paikkakunnalle, en enää nähnyt tätä psykiatria, ja diagnoosia ei sitten tietenkään poistettu. Oireita ei ole ollut enää vuoden 2009 alkuvuoden jälkeen-
olen selvinnyt isoista muutoksista.
Siitä olen hyvin iloinen että olen selvinnyt.
En luonteeltani ole optimisti vaan realisti, ja se joskus vaikuttaa mielialaani, että alakulo leviää, koska en osaa ajatella positiivisesti vaan lähinnä todenmukaisesti.
Jos mitään voin muille antaa neuvoksi, niin se että luottakaa itseenne.
( älkää kuitenkaan niin, että luotatte vain itseenne, kuten minä olen vuosien varrella tehnyt -siitä kärsii myöhemmin, sillä ei osaa oikeen luottaa muihin , uskoa että he pysyvät siinä rinnalla).
Älkää uskoko, jos lääkärit sanovat ettet pärjää todennäköisesti koskaan ilman
* lääkeitä
* terapiaa
* seurantaa
aivan hyvin voi pärjätä, jos niin vaan sattuu käymään. Suomessa on 700 000 ihmistä ( ? ) jotka syövät psyykenlääkeitä sairauteen, ja varmasti osa heistä tervehtyy ja on terveeksi tullut.
Älkää omaksuko mitään mikä ei tunnu itselle sopivalta, vaikka se olisi kuinka suositusten mukaisesti terveellistä/ hyväksi ihmiselle, ei se kuitenkaa ole kaikille.
Kukaan ei ole huonompi ihminen TAI SEN SAIRAAMPI kuin tervekkään, jos ei tykkää rutiineista, päivärytmeistä yms. Jos tykkää niin go for it .
Ei ole sairautta ilman oireita.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Asiaa! Minullekkin sanottiin psykiatrisella polilla, että "tulen aina syömään lääkkeitä, koska en pärjää ilman niitä" ja muuta schaissea. Toki lääkitys auttaa kaksisuuntaista sairastavaa ihmistä eteenpäin, mutta toisaalta, haluaako kukaan ihminen olla tunteeton zombi? Minuun lääkkeet vaikuttavat juurikin niin, että minusta tulee tunteeton, en kykene mihinkään, mikään ei kiinnosta. Mieliala on lääkkeiden kanssa jokseenkin niin tasainen, kuin lääkäri toivoo.
Pahinta oli se, kun minulle sanottiin että tulen olemaan sairas koko loppuelämäni. Kuka sen voi tietää? Kuka sen päättää? Vastaus: ei kukaan.
Muistakaa ihmiset positiivinen ajattelutapa, se kantaa pitkälle!
Toivottavasti aloittaja vielä tämän lukee, olisin kiinnostuntu tuosta kohdasta missä mainitsit että lääkäri oli poistamassa diagnoosin. Kuinka se olisi ollut mahdollista, toki ymmärrän tilanteesi mutta sanoiko lääkäri todella niin?
Onko kenelläkään tietoa, että tämän kyseisen taudin diagnoosista voitaisiin jossain vaiheessa antaa terveen paperit?
Mietin vain itseäni kun olen ollut vuosia terve ja ilman mitään lääkkeitä. Elämässä on ollut ylä- ja alamäkiä silläkin ajalla ja todella vaikeista kriiseistä olen selvinnyt sairastumatta, lääkäri on tämän myös nähnyt.
Onko siis kukaan oikeasti saanut puhtaita papereita tästä taudista, lukenut olen ettei diagnoosin saaminen tarkoita että tauti enää koskaan uusiutuisi ja nykyisin puhutaan että kyseessä on pitkäaikainen sairaus. Vielä kymmenen vuotta sitten puhuttiin elinikäisestä sairaudesta, onko siis tietotaito kehittynyt??
Voisiko joku vastata tähän jotain faktaa, kiitos ja toivon todellakin.
Minulla oli sama ongelma! Hain apua syömishäiriöön ja sain kaksisuuntaisen leiman otsaani!!!! Nyt olen ollut 2vuotta ilman lääkkeitä ja yksityisellä sanoneet, etten niitä tarvitse! Kunnallinen vaatii, että niitä söisin.. 2vuotta töissä ja vuosi koulua.. Aika hyvin hullulta... Kunnallinen ei tätä uskoisi varmaankaan todeksi!
Tuntuu, että niitten politiikka on: "pumpataan porukka täyteen lääkkeitä, niin ne ei tuu tänne rutiseen ja me päästään helpommalla". Kunnallisen parannuskyvyilä en varmasti olis vielläkään töissä tai koulussa!!!!!
Anteeksi että meni niin kauan vastata :
kyllä, minulle tosiaan sanottiin, että diagnoosin mitätöinti on kohdallani mahdollista. Käsittääkseni se edellyttää oireettomuutta ( en valitettavasti tiedä kuinka kauan oireettomuutta) ja lääkehoidon lopettamista. Tosi harmi on, että en tällä kyseisellä lääkärillä ole enää hoidettavana.
Mutta olen täysin varma, että kaksisuuntainen on kohdallani virhe.
Eräs psykiatri sanoi minulle marraskuussa, että kaksisuuntainen on kakkostyypin ( hypomania-masennus) todennäköisesti ylidiagnosoitu eli diagnoosi asetetaan liian heppoisin perustein nykyään, koska ennen sairaus bpo 1 ja 2 olivat kuulemma vahvasti alidiagnosoituja.
Minun kohdallani siis ei ole koskaan ollut varsinaista maniaa. En kyllä tunnistanut itsessäni hypomaniaakaan, vaikka kuinka pohdin objektiivisesti, sillä aina olen ollut yhtä menevä, sanavalmis ja rutiineista piittaamaton, se kuuluu luonteeseeni-eikä ole sairaus.
Tätä kun sitten on psykiatrienkin vaikea erottaa.
Diagnoosin poistosta kannattaa tosiaan keskustella. Listata vaikka omat havainnot ylös, viedä hoitavan psykiatrin pakeille ja perustella mahdollisimman monipuolisesti ja objektiivisesti, miten tuli siihen lopputulokseen, ettei mitenkään voi tätä sairautta sairastaa.
Vielä kitkuttelen lääkkeillä, mutta pääsen niistä vielä eroon. Kun ei todellakaan pätenyt se lääkärin " sairastat tätä lopunelämää etkä tule toimeen ilman 400 mg vrk koska kaksisuuntaiset tarvitsevat sen vähintään ". Joopa joo :D
Täytyisi varmaan ottaa kyseiseen lääkäriin yhteyttä ja ilmoittaa ihan vaan poikkeustapauksen tilastoon " näinkin voi käydä että kyllä pärjää ilman ".
Kakssuuntainen on siitä pska tauti että se voi monen lääkkeettömän ja oireettoman vuoden jälkeenkin uusia. Itse olen oireillut aina, dg:n sain 27vuotiaana ja lääkityksen saatuani olotila tasaantui perushyväksi nopeasti. Lääkkeitä söin pari vuotta kunnes ne ajettiin alas. Elin kaksi vuotta täysin lääkkeettä hyvää, normaalia arkea. Selvisin normaalielämästä loistavasti, edes stressi ei laukaissut oireita. Kunnes sitten yks päivä jostain mystisestä syystä romahdin sekamuotoiseen ahdistukseen eikä se korjaantunut vanhalla lääkityksellä. Lopulta päädyin sairaalaan lääkityksen säätöön ja viikossa ulos sieltä myös. Olotila on sen jälkeen ollut vakaampi ja huomattavasti parempi.
Kohdallani jopa hoitava taho elätteli muutama kk ennen romahdustani toiveita siitä etten enää joudu lääkitykselle koska pärjään jo niin hyvin ja kykenen tunnistamaan tunteitani ja käsittelemään ongelmia. Vaan niin vaan kippas ilman kunnon ennakkovarotuksia sairaus päälle.
Noinkin voi käydä ^^ se on tottta.
Mun kohdallani huomioitavaa on se, että diagnoosin sain 16-vuotiaana.
Se on just sitä ikää, millon psykiatritkaan ei oikeen saa selkoa, mikä nuorta vaivaa, jos oireet ovat niin moninaisia.