Yritän uskotella itselleni...

betterthanme kirjoitti:

...etten ole yksinäinen, vaikka vietän suurimman osan ajastani yksin 24 tuntia päivästä, viisi päivää viikosta miinus kauppa reissut ja sattuman varaiset kohtaamiset. Viikonloppuna käyn vanhempien luona, mummolassa, sukulaisissa... Yhtä ja ainoaa kaveriani en ole nähnyt kolmeen kuukauteen, monta viikkoa on pitänyt pyytää käymään, en ole saanut aikaiseksi. En jaksa aina olla se joka ottaa yhteyttä ja kysee että sopisiko nyt mitenkään opiskelun, tyttöystävän ja baar-iltojen väliin yksi kaverin tapaaminen. Itse en käytä alkoholia ollenkaan, ei ole syytä lähteä baariin... ja minusta tuntuu että vaikka joisin en lähtisi siltikään. Olen hyvä tutustumaan ihmisiin ja tulen toimeen miltei kaikkien kanssa, mutta vaikka olen viettänyt kolmekin vuotta ihmisten seurassa joita sillä hetkellä olen pitänyt ystävinäni, kun tuo kolme vuotta on kulunut kaikki sinä aikana muodostetu suhteet ovat päättyneet, näin kävi jo ala-asteelle, ja yläasteella sekä amistossa, ja jokaisessa työharjoittelu ja työpaikassa jossa olen ollut.

Nyt varmaan vuoden olen kirjoitellut parille sposti kaverille, siitä suuri kiitos kuuluu eräälle tytölle joka täysin vastoin kaikkia odotuksiani otti minuun yhteyttä juuri täällä keskustelu palstalla. Hän kasvatti minua jälleen ihmisenä ja sain sen verran roskeutta että jätin ilmoituksen eräälle kirjeenvaihto palstalle, nyt kirjoittelen kolmelle tytölle/naiselle miltei joka päivä... tämä ensimmäinen kirjekaverinikin oli tyttö.. en tiedä onko sillä väliä, mutta ainakin hyvä aasinsilta siihen etten ole ikinä seurustellut... Tai no seurustelu on aivan liian suuri sana, hyvä jos olen koskenut vastakkaista sukupuolta, en ole ikinä suudellut, en halannut, en edes pitänyt kädestä... Mutta aikaisemmin siihen on ollut syy, kun olin niin ujo ja hiljainen, nyt en ole ujo, ehkä ihan hitusen, mutta hiljainen olen... tai no turha sitä nyt yksin on ääntä pitää... Kuitenkin vuosien varrella olen kasvanut ihmisenä aivan älyttömästi, en ole enää se sama kaveri joka olin ehkä sanotaan vielä viisi vuotta sitten. Minulla on ihna hyvät sosiaaliset taidot, mutta minulla on paha tapa sulkea itseni ympäröivältä maailmalta, en näyä ulos päin enää juuri mitään. Joku voi ajatella että olen tylsistynyt vaikka todella viihtyisin hänen seurassaan, nykyään hymyilen todella harvoin... komiikka saa minut nauramaan, muuten naama pysyy aika lujasti perus suupielet hiukan alaspäin lukemilla. Ja kaikki muukin tuntemukset olen sulkenut sisälleni, en suutu, en pahoita mieltäni... itkin kun koirani kuoli mutta en enää kun tuttuni menehtyi syöpään.

Liika järjellistäminen tuhoaa ihmisen sisältä, minulle on tapahtumassa juuri näin, liikaa yritän hallita tekemisiäni ja olemustani, jotta muut eivät näkisi heikkouksiani... tai jotteiä muut näkisi minua lainkaan.
Haluaisin olle enemmän tunteella mukana, haluaisin itkeä ja nauraa. Halata jotain ja tuntea että todella välitän. Herätä aamulla ja tuntea kerrankin olevansa onnellinen.
En osaa hemmotella itseäni, en osaa tehdä itseni onnelliseksi. Koska ajattelen että kyllä minä pärjään vähemmälläkin, ei ole väliä vaikken imoroisi kuukausiin, ei ole väliä vaikka tiskit kasaantuisivat, ei ole väliä vaikka söisin nugetteja ja nuudeleita puoli vuotta, koska kyllä minä pärjäisin sillä.
Mutta jos tässä rinnalla olisi joku minulla olisi jokin syy huolehtia kodistani ja itsestäni, joku syy ostaa kaupasta jotain parempaa ja kaikista tärkein huolehtia hänestä joka rinnallani olisi.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä