Ikävöin yhä ensirakkauttani. Hän on edelleen kauneinta, ihaninta ja suloisinta koko maailmassa mitä tiedän. Minun ensirakkauteni oli järisyttävä ja kokonaisvaltainen tunne. Voiko iloon pakahtua? ...muistan useinkin pidelleeni häntä lähelläni, molempien kyynelehtien puhtaasta hellyydestä ja onnesta.
Olin tuolloin vajaa 20-vuotias ja suhde oli verrattaen lyhyt, vajaat 3 vuotta. Toki aika tuntui pidemmälle silloin. Erostamme on kulunut aikaa jo n.15 vuotta, mutta ajattelen häntä yhä lähes päivittäin. Aikoinaan ero johtui minusta, yhden yön hairahduksesta, elämäni suurimmasta virheestä. Pyyysin anteeksi niin kuin vain ikinä pystyin, olen niin pahoillani vieläkin. Toki eron jälkeen tapasimme, sillointällöin. Muistan kun rakastelimme molemmat itkien, molemmat tietäen, että tämä on viimeinen kerta hellyyttä toisillemme. Aikaa myötä tapasimme harvemmin. Kirjoittelimme kyllä toisillemme pitkiä kirjeitä. Tuntui siltä, että kumpi tahansa oli aivan siinä rajalla ojentaa kätensä ja pyytää toisen takaisin syliinsä loppuelämäkseen.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Minä pelkäsin omia mustasukkaisuuden tunteita(olimme jo tässä välissä tapailleet muita) ja kykeneväisyyttäni käsittelemään niitä. Tietysti myös aikaisempi tekoni hävetti älyttömästi. Hän lähti ulkomaille ja löysi sitten toisen miehen, jonka kanssa elää ilmeisen onnellista perhe-elämää nykyään. Emme kai ikinä oikeasti kunnolla hyvästelleet toisiamme. Itsekin olen tänä päivänä naimisissa, täytyihän minunkin jatkaa eteenpäin ja yrittää edelleen.
Mutta.
Minä ikävöin häntä lähestulkoon joka päivä. Välillä ikävän tunne on niin pakahduttava, että en tiedä mitenpäin olla. Olen itkenyt pienen lammen edestä kyyneleitä. Itkenyt yksin asian kanssa, josta en voi oikein kenellekkään edes puhua. Rakkauden tunne tai määrä häntä kohtaan ei ole muuttunut, vaikka aikaa erostamme on kulunut jo puolet koko elämästäni. Jos vain olisin ollut hieman kypsempi, ...jos olisimme olleet muutaman vuoden vanhempia tavatesamme. jos,jos,jos.
Olin hänen kanssaan niin onnellinen. Minulle oli silloin täysi yllätys, että ihminen voi tuntea sellaista onneen sekoittunutta musertavan ihanaa rakkauden ja ilon tunnetta. Sitä tunnetta en ole ikinä eromme jälkeen tuntenut. Näen aika usein unia entisestä rakkaudestani, unia jossa kaikki on ennallaan. Herääminen tuntuu aivan hirveältä - saada Hänet hetkeksi takaisin vain siksi, jotta seuraavassa hetkessä mikään ei ollutkaan totta. Niin kamalalta ja säälittävältä kuin se kuulostaakin, niin kuitenkin ne unet ovat minulle ne onnen hetket tänä päivänä. Silloin saan Hänet vielä pieneksi hetkeksi, jonka aavistuksen aikaa luulen olevan ikuista.
Sitten, niinkuin aina, herään. ...Onnen kyyneleet vaihtuu suruun ja aivan kuin väritkin haalistuisi. Sitten jatkan elämääni niinkuin aina ennenkin. Hymyillein ulospäin, mutta ikuinen ikävä sisälläni. Sydän vereslihalla, suuri kohta tyhjyyttä ammottaen.
Olin tuolloin vajaa 20-vuotias ja suhde oli verrattaen lyhyt, vajaat 3 vuotta. Toki aika tuntui pidemmälle silloin. Erostamme on kulunut aikaa jo n.15 vuotta, mutta ajattelen häntä yhä lähes päivittäin. Aikoinaan ero johtui minusta, yhden yön hairahduksesta, elämäni suurimmasta virheestä. Pyyysin anteeksi niin kuin vain ikinä pystyin, olen niin pahoillani vieläkin. Toki eron jälkeen tapasimme, sillointällöin. Muistan kun rakastelimme molemmat itkien, molemmat tietäen, että tämä on viimeinen kerta hellyyttä toisillemme. Aikaa myötä tapasimme harvemmin. Kirjoittelimme kyllä toisillemme pitkiä kirjeitä. Tuntui siltä, että kumpi tahansa oli aivan siinä rajalla ojentaa kätensä ja pyytää toisen takaisin syliinsä loppuelämäkseen.
Näin ei kuitenkaan käynyt. Minä pelkäsin omia mustasukkaisuuden tunteita(olimme jo tässä välissä tapailleet muita) ja kykeneväisyyttäni käsittelemään niitä. Tietysti myös aikaisempi tekoni hävetti älyttömästi. Hän lähti ulkomaille ja löysi sitten toisen miehen, jonka kanssa elää ilmeisen onnellista perhe-elämää nykyään. Emme kai ikinä oikeasti kunnolla hyvästelleet toisiamme. Itsekin olen tänä päivänä naimisissa, täytyihän minunkin jatkaa eteenpäin ja yrittää edelleen.
Mutta.
Minä ikävöin häntä lähestulkoon joka päivä. Välillä ikävän tunne on niin pakahduttava, että en tiedä mitenpäin olla. Olen itkenyt pienen lammen edestä kyyneleitä. Itkenyt yksin asian kanssa, josta en voi oikein kenellekkään edes puhua. Rakkauden tunne tai määrä häntä kohtaan ei ole muuttunut, vaikka aikaa erostamme on kulunut jo puolet koko elämästäni. Jos vain olisin ollut hieman kypsempi, ...jos olisimme olleet muutaman vuoden vanhempia tavatesamme. jos,jos,jos.
Olin hänen kanssaan niin onnellinen. Minulle oli silloin täysi yllätys, että ihminen voi tuntea sellaista onneen sekoittunutta musertavan ihanaa rakkauden ja ilon tunnetta. Sitä tunnetta en ole ikinä eromme jälkeen tuntenut. Näen aika usein unia entisestä rakkaudestani, unia jossa kaikki on ennallaan. Herääminen tuntuu aivan hirveältä - saada Hänet hetkeksi takaisin vain siksi, jotta seuraavassa hetkessä mikään ei ollutkaan totta. Niin kamalalta ja säälittävältä kuin se kuulostaakin, niin kuitenkin ne unet ovat minulle ne onnen hetket tänä päivänä. Silloin saan Hänet vielä pieneksi hetkeksi, jonka aavistuksen aikaa luulen olevan ikuista.
Sitten, niinkuin aina, herään. ...Onnen kyyneleet vaihtuu suruun ja aivan kuin väritkin haalistuisi. Sitten jatkan elämääni niinkuin aina ennenkin. Hymyillein ulospäin, mutta ikuinen ikävä sisälläni. Sydän vereslihalla, suuri kohta tyhjyyttä ammottaen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.