Mieheni sairastaa vakavaa masennusta, ja tätä on jatkunut nyt jo kauan. Tuntuu etten kerta kaikkiaan jaksa tätä enää.
Olemme olleet yhdessä 7 vuotta, joista naimisissa reilu 3. Meillä on 2,5v lapsi. Mieheni sairastui jossain suhteemme puolivälissä, sairastanut nyt ehkä 4, pian 5 vuotta. Aluksi se vaikutti työstressiltä, pitkäänkin. Ajattelin, että hän kärsii kaamosmasennusta, on väsynyt töistä tai niiden hakemisesta, että on milloin mistäkin syystä allapäin, mutta kyllä se siitä paranee, kun saa levätä ja olla . Pyrin tukemaan häntä ja kannustamaan miten osasin. Sitten pikkuhiljaa tilanne on muuttunut pahemmaksi.
Tulin raskaaksi yllättäen, minä ehdottomasti halusin pitää lapsen. Puolisokin halusi, vaikka hän koki ettei pysty huolehtimaan lapsesta koko ajan huononevan tilansa takia. Hän siis tiedosti olonsa, muttei kokenut, että asialle tarvitsisi tehdä mitään. Ehdottelin hänelle lääkärissä käymistä tai lääkityksen harkitsemista, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti. Raskauden aikana hän halusi erota, ja sanoin että se sopii, mutta hänen täytyy tehdä pysyvä päätös. Sanoin, että toivon meidän pysyvän yhdessä, mutten voi pakottaa häntä. Hän kuitenki päätti jäädä. Lapsen synnyttyä tilanne riistäytyi käsistä täysin. Hän nukkui käytännössä koko vauvavuoden. Heräsi syömään, kävi hoitamassa tietyt työjutut, ja palasi sänkyyn. Nukkui vuorokauden kerralla. Minun ajatukseni olivat vauvassa ja kodinhoidossa, en jaksanut paijata häntä kaiken muun lisäksi, hänkin varmasti on kokenut jääneensä yksin.
Vauvavuoden jälkeen palasin töihin. Hoidin sekä lapsen että työn, lisäksi suuren osan kodinhoidosta. Hänen tehtävänsä olivat minimaaliset. Hän nukkui. Ammattiavusta puhuttaessa hän raivostui ja kieltäytyi. (onneksi ei ole ikinä ollut väkivaltainen, aikä juo) Hän sanoi, että minä, vaimo, en auta häntä ja siksi hänen olonsa ei parane. Että jos minä olisin empaattinen ja tukeva, hänellä ei olisi paha olla.
Rakastin häntä todella paljon, mutta olin myös todella yksinäinen. Aloitin keskustelusuhteen netissä erään tutun miehen kanssa, sain tukea ja ymmärrystä, sekä huomiota, josta olin jäänyt paitsi jo parin vuoden ajan. Mieheni ei ole pystynyt huomioimaan minua sairautensa takaa. Keskustelusuhteeni selvisi, tämä oli kova pala miehelleni, ymmärrettävästi. Tämä avasi myös uudenlaisen keskusteluväylän välillemme, ja puhuimme suhteemme tilasta paljon. Teimme lupaukset suhteemme parantamiseksi. Silti hän ei hakenut mitään apua tilaansa, vaikka lupasin auttaa.
Mutta pian tilanne paheni niin, että hän uhkasi itsemurhalla. Soitin kauhuissani lääkäreille, ja hän sai nopeasti kriisiapua. Sain hänet menemään sinne sanomalla, että lähden lapsen kanssa välittömästi ellei hän mene. Mies sai lääkityksen ja tilanne parani muutamassa kuukaudessa huomattavasti. Tilanne vakautui. Elimme ensimmäistä kertaa perhe-elämää, joka muistutti edes etäisesti normaalia. Ajattelimme, että pian saamme elämämme takaisin ja voimme olla onnelliset. Tilanne on heittelehtinyt edestakaisin.
Viime talvena huomasin kuinka väsynyt olen. Vastuuseen, kodinhoitoon, taloudellisen vastuun kantamiseen, miehen perässä vetämiseen, lapsenhoidolliseen vastuuseen, yksinäisyyteen, kaikkeen. Tuntuu etten jaksa enää elää depression kanssa. Mies johon rakastuin on kadonnut sairauden alle, en tunne häntä enää.
Tällä hetkellä tilanne on tämä: isän ja lapsen suhde on mallillaan. Mies osallistuu kotitöihin ja lapsenhoitoon. Lääkitys hänellä ok, mutta ei ota keskusteluapua, välttelee lääkäreitä. Edelleen saa väsymyskohtauksia jolloin nukkuu päiväkausia. Ei pysty tekemään töitä 100% mutta jonkin verran. Suhteemme on kuin kämppisten, hän ei halua läheisyyttä eikä seksiä, ei pidä minua hyvänä eikä jaksa kuunnella minua: ei myöskään puhu itse. Enää kaikki vastuu ei ole minulla, mutta en ole ollut onnellinen aikoihin. Olen väsynyt ja huomaan tuntevani katkeruutta viime vuosia ajatellessani. Koen, että miehen sairaus pilaa elämämme. Samalla on huono omatunto, koska en pysty tai enää JAKSA tukea häntä niin kuin hän tarvitsisi. En enää tunne edes empatiaa, minua vain ärsyttää hänen ikuisesti jatkuva tilansa ja haluttomuutensa pyrkiä siitä pois. Toisaalta ero ajatuksena pelottaa, enkä haluaisi tehdä sitä lapsellemme tai hänelle. Kuitenkin on sellainen olo, että tukehdun ja lakkaan olemasta oma itseni, olen vain joku, joka asuu täällä, tuon ihmiskuoren kanssa.
En tiedä mitä tehdä.
Olemme olleet yhdessä 7 vuotta, joista naimisissa reilu 3. Meillä on 2,5v lapsi. Mieheni sairastui jossain suhteemme puolivälissä, sairastanut nyt ehkä 4, pian 5 vuotta. Aluksi se vaikutti työstressiltä, pitkäänkin. Ajattelin, että hän kärsii kaamosmasennusta, on väsynyt töistä tai niiden hakemisesta, että on milloin mistäkin syystä allapäin, mutta kyllä se siitä paranee, kun saa levätä ja olla . Pyrin tukemaan häntä ja kannustamaan miten osasin. Sitten pikkuhiljaa tilanne on muuttunut pahemmaksi.
Tulin raskaaksi yllättäen, minä ehdottomasti halusin pitää lapsen. Puolisokin halusi, vaikka hän koki ettei pysty huolehtimaan lapsesta koko ajan huononevan tilansa takia. Hän siis tiedosti olonsa, muttei kokenut, että asialle tarvitsisi tehdä mitään. Ehdottelin hänelle lääkärissä käymistä tai lääkityksen harkitsemista, mutta hän kieltäytyi ehdottomasti. Raskauden aikana hän halusi erota, ja sanoin että se sopii, mutta hänen täytyy tehdä pysyvä päätös. Sanoin, että toivon meidän pysyvän yhdessä, mutten voi pakottaa häntä. Hän kuitenki päätti jäädä. Lapsen synnyttyä tilanne riistäytyi käsistä täysin. Hän nukkui käytännössä koko vauvavuoden. Heräsi syömään, kävi hoitamassa tietyt työjutut, ja palasi sänkyyn. Nukkui vuorokauden kerralla. Minun ajatukseni olivat vauvassa ja kodinhoidossa, en jaksanut paijata häntä kaiken muun lisäksi, hänkin varmasti on kokenut jääneensä yksin.
Vauvavuoden jälkeen palasin töihin. Hoidin sekä lapsen että työn, lisäksi suuren osan kodinhoidosta. Hänen tehtävänsä olivat minimaaliset. Hän nukkui. Ammattiavusta puhuttaessa hän raivostui ja kieltäytyi. (onneksi ei ole ikinä ollut väkivaltainen, aikä juo) Hän sanoi, että minä, vaimo, en auta häntä ja siksi hänen olonsa ei parane. Että jos minä olisin empaattinen ja tukeva, hänellä ei olisi paha olla.
Rakastin häntä todella paljon, mutta olin myös todella yksinäinen. Aloitin keskustelusuhteen netissä erään tutun miehen kanssa, sain tukea ja ymmärrystä, sekä huomiota, josta olin jäänyt paitsi jo parin vuoden ajan. Mieheni ei ole pystynyt huomioimaan minua sairautensa takaa. Keskustelusuhteeni selvisi, tämä oli kova pala miehelleni, ymmärrettävästi. Tämä avasi myös uudenlaisen keskusteluväylän välillemme, ja puhuimme suhteemme tilasta paljon. Teimme lupaukset suhteemme parantamiseksi. Silti hän ei hakenut mitään apua tilaansa, vaikka lupasin auttaa.
Mutta pian tilanne paheni niin, että hän uhkasi itsemurhalla. Soitin kauhuissani lääkäreille, ja hän sai nopeasti kriisiapua. Sain hänet menemään sinne sanomalla, että lähden lapsen kanssa välittömästi ellei hän mene. Mies sai lääkityksen ja tilanne parani muutamassa kuukaudessa huomattavasti. Tilanne vakautui. Elimme ensimmäistä kertaa perhe-elämää, joka muistutti edes etäisesti normaalia. Ajattelimme, että pian saamme elämämme takaisin ja voimme olla onnelliset. Tilanne on heittelehtinyt edestakaisin.
Viime talvena huomasin kuinka väsynyt olen. Vastuuseen, kodinhoitoon, taloudellisen vastuun kantamiseen, miehen perässä vetämiseen, lapsenhoidolliseen vastuuseen, yksinäisyyteen, kaikkeen. Tuntuu etten jaksa enää elää depression kanssa. Mies johon rakastuin on kadonnut sairauden alle, en tunne häntä enää.
Tällä hetkellä tilanne on tämä: isän ja lapsen suhde on mallillaan. Mies osallistuu kotitöihin ja lapsenhoitoon. Lääkitys hänellä ok, mutta ei ota keskusteluapua, välttelee lääkäreitä. Edelleen saa väsymyskohtauksia jolloin nukkuu päiväkausia. Ei pysty tekemään töitä 100% mutta jonkin verran. Suhteemme on kuin kämppisten, hän ei halua läheisyyttä eikä seksiä, ei pidä minua hyvänä eikä jaksa kuunnella minua: ei myöskään puhu itse. Enää kaikki vastuu ei ole minulla, mutta en ole ollut onnellinen aikoihin. Olen väsynyt ja huomaan tuntevani katkeruutta viime vuosia ajatellessani. Koen, että miehen sairaus pilaa elämämme. Samalla on huono omatunto, koska en pysty tai enää JAKSA tukea häntä niin kuin hän tarvitsisi. En enää tunne edes empatiaa, minua vain ärsyttää hänen ikuisesti jatkuva tilansa ja haluttomuutensa pyrkiä siitä pois. Toisaalta ero ajatuksena pelottaa, enkä haluaisi tehdä sitä lapsellemme tai hänelle. Kuitenkin on sellainen olo, että tukehdun ja lakkaan olemasta oma itseni, olen vain joku, joka asuu täällä, tuon ihmiskuoren kanssa.
En tiedä mitä tehdä.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Itse olin 14 vuotta naimisissa miehen kanssa, jolla on maanis-depressiivinen sairaus - ne vuodet olivat yhtä vuoristorataa. Tilanne meni siihen, että kaikki pyöri hänen ympärillään. Sairaalajaksojakin siihen mahtui - oli todella vaikeaa saada mies sairaalaan, kun oli maaninen vaihe menossa. Lääkitys piti ajoittain tilanteen hallinnassa, mutta sairas on sairas.
Masennuksen ollessa päällä mies vain makasi sohvalla - arkea pyöritin minä,
olin käytännössä naimisissa oleva yksinhuoltaja sanan varsinaisessa merkityksessä. Tällaisen ihmisen kanssa yhdessä eläminen oli kuin kivirekeä olisi vetänyt koko ajan perässään - sitä se myös oli.
Mies ei voinut sairaudelleen mitään, mutta pitikö siitä koko perheen kärsiä?
Onneksi tajusin ajoissa, että ellen tee tilanteelle jotain, niin koko perhe sairastuu, minä ja lapset. Ja ihmisellä on vain yksi elämä - tuollainen elämä on itsensä ja oman elämänsä uhraamista sairaalle ihmiselle.
Ero oli vaikea ja kituinen, mutta tänä päivänä meillä on asialliset ja ystävälliset välit. Itse pyrin siihen tietoisesti ja onnistuinkin siinä.
Vastapuoli syytti minua pitkään, että hänet on hyljätty, mutta minulla ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin erota - muuten olisimme tuhoutuneet.
Lapsetkin totesivat erottuamme, että oli parempi niin,
kotona pystyi jälleen hengittämään vapaasti ja ei tarvinnut pelätä, mitähän
seuraavaksi taas tapahtuu - isän puolelta.
Äitinikin totesi pitemmän ajan kuluttua erosta, että olen kuin uudelleen nahkani luonut - minä palasin takaisin omaksi itsekseni.
Mutta kaikki tuo kokemani on opettanut minua arvostamaan kaikkea sitä hyvää, mitä elämä on minulle antanut myöhemmin.
Kaikella on tarkoituksensa - oli tuollakin elämänjaksolla - vaikkakin se oli raskasta ja kovaakin.
Toivon sinulle voimia ja rohkeutta ottaa elämä omiin käsiisi siinä mielessä, että ratkaisu on sinun. Ei se tule olemaan helppoa, mutta usko minua, sinä
selviät! Puhun kokemuksesta. Tarinassasi on paljon samaa kuin mitä itse olen joutunut kokemaan.
Paistaa se päivä risukasaakin - näin sanoin aina itselleni vaikeina hetkinä
ja on myös paistanut. Niin se tulee paistamaan myös sinulle - älä luovuta, vaikka voimasi ovat jo vähissä - hae myös keskusteluapua itsellesi ammattilaisen luota. Itse kävin vaikeimpina aikoina tällaisessa terapiassa ja
sain sieltä apua - sanoinkin terapeutille, että hänen luonaan minulla on paikka, jonne saan tulla itkemään.
Toivon sinulle ja perheellesi kaikkea hyvää ja enkelten suojelusta.
Toisaalta avaioliitto on juuri vastuuottamista toisesta niin kauan kuin kuolema erottaa. Jospa et eroa vaan yrität keksiä itsellesi erilaisia henkiteikiä: naiystäviä, harrastuksia ym.
Masennus on pitkä ja piinallinen sairaus, eikä siinä vierellä eläminen ole helppoa. Olette kuitenkin ohittaneet pohjan. Tyypillistä on, että puoliso uupuu sitten, kun itse masentunut alkaa toipua, koska puolison uupuminen on "mahdollista" vasta sitten.
Terapia auttaisi miestä toipumaan nopeammin ja estäisi uutta masentumista. Voisitko vaatia suhteenne jatkamisen ehdoksi, että miehesi menee terapiaan? Jonkinlainen terapia olisi varmasti avuksi sinulle itsellesikin, koska olet aika loppu toisen tukemiseen.
Uskon, että tunnelin päässä on valoa teidänkin suhteessa!
Haluatko oikeasti viettää monta vuotta vielä tämän miehen kanssa. Voit rakastaa häntä kuinka paljon tahansa, mutta masennuksesta parantuminen kestää.
Ei ole minusta reilua että menetät oman elämäsi, mutta koska olen itse masentunut tiedän kuinka vaikeaa on vain olla kiinnostunut.
Älä päätä vielä. OTTAKAA AIKALISÄ. Vietä muutama kuukausi itseksesi mietiskellen ja katso haluaako miehesi sinut takaisin.
Mutta nyt on kyse SINUSTA! Ei miehestäsi tai lapsistasi. Lapset selviävät erosta. Et voi jäädä velvollisuuden tunteesta elämään miehesi rinnalla. On ehkä myös hyvä mennä juttelemaan miehesi kanssa, tai entäpä joku terapia? Pariterapia. En tule tuputtamaan mitään terapioita, mutta ne voivat auttaa ja antaa vastauksia.