Onko bipojen kumppanien vaikea ymmärtää sitä, että kyseessä on SAIRAUS, JOTA EMME OLE ITSE VALINNEET. Bipo-häiriö on mielenterveyden sairaus, joka saa ihmisen käyttäytymään tietyillä tavoilla. Ei se ole vapaaehtoinen valinta. Jos tietynlainen käyttäytyminen olisi oma valinta, se ei olisi oire.
En halua olla masentunut tai ärtyisä. En todellakaan. Hypomania voisi olla kivakin välillä, jos ei tarvitsisi pelätä, että se riistäytyy hallinnasta. En halua loukata läheisiäni, mutta jos on paha olla, voi paha olo olla niin valtava, että sitä ei kestä. Sitten tulee sanottua tai tehtyä jotakin, joka ei ole tervettä tai aiheellistakaan. Sairaus hallitsee, en minä. Asioita voi ihan oikeasti ja aidosti katua jälkeenpäin, sitten kun sairauskohtaus on ohi. Korjata tehtyjä ei aina voi, eikä kaikki haluakaan. Mutta se on luonteesta kiinni, ei sairaudesta.
Maniatilassa ihminen ei ole vastuussa teoistaan. Piste. Hänen omaa persoonallisuuttaan ei vain ole. Sairaus puhuu ja tekee. Jälkikäteen voi häpeän määrä ylittää kestokyvyn, jolloin on helpompi mitätöidä tehty. Mutta tämä on luonteesta kiinni. Jos ei hävetä, sairaus on päällä. Normaali terve ihminen kyllä ymmärtääkseni häpeää ja katuu.
Täällä olevien bipojen kumppanien kärsimyksiä en toki väheksy. Mutta miksi ihmeessä te syyllistätte? Emme me tahallamme loukkaa. Sitäpaitsi - k*sipäisyys ei ole sairauden oire, vaan luonteenpiirre. Luulen että k*sipäitä löytyy määrällisesti enemmän ns. normaalien joukosta kuin bipojen. "Terveet" k*sipäät eivät välitä aiheuttamastaan pahasta, bipot sentään yleensä yrittävät käyttäytyä hyvin ja korjata asioita SILLOIN KUN ovat terveitä.
Ja ei, te terveet ette voi koskaan ymmärtää mitä tämä on. Sitä pahan olon määrää, minkä sairaus aiheuttaa meille. Tai sitä ärtymystä, joka peittää kaiken alleen. Itsekkäästi vaan säälittelette itseänne. Teillä on mahdollisuus päästä pois bipo-helvetistä. Meillä ei ole vaihtoehtoja.
En halua olla masentunut tai ärtyisä. En todellakaan. Hypomania voisi olla kivakin välillä, jos ei tarvitsisi pelätä, että se riistäytyy hallinnasta. En halua loukata läheisiäni, mutta jos on paha olla, voi paha olo olla niin valtava, että sitä ei kestä. Sitten tulee sanottua tai tehtyä jotakin, joka ei ole tervettä tai aiheellistakaan. Sairaus hallitsee, en minä. Asioita voi ihan oikeasti ja aidosti katua jälkeenpäin, sitten kun sairauskohtaus on ohi. Korjata tehtyjä ei aina voi, eikä kaikki haluakaan. Mutta se on luonteesta kiinni, ei sairaudesta.
Maniatilassa ihminen ei ole vastuussa teoistaan. Piste. Hänen omaa persoonallisuuttaan ei vain ole. Sairaus puhuu ja tekee. Jälkikäteen voi häpeän määrä ylittää kestokyvyn, jolloin on helpompi mitätöidä tehty. Mutta tämä on luonteesta kiinni. Jos ei hävetä, sairaus on päällä. Normaali terve ihminen kyllä ymmärtääkseni häpeää ja katuu.
Täällä olevien bipojen kumppanien kärsimyksiä en toki väheksy. Mutta miksi ihmeessä te syyllistätte? Emme me tahallamme loukkaa. Sitäpaitsi - k*sipäisyys ei ole sairauden oire, vaan luonteenpiirre. Luulen että k*sipäitä löytyy määrällisesti enemmän ns. normaalien joukosta kuin bipojen. "Terveet" k*sipäät eivät välitä aiheuttamastaan pahasta, bipot sentään yleensä yrittävät käyttäytyä hyvin ja korjata asioita SILLOIN KUN ovat terveitä.
Ja ei, te terveet ette voi koskaan ymmärtää mitä tämä on. Sitä pahan olon määrää, minkä sairaus aiheuttaa meille. Tai sitä ärtymystä, joka peittää kaiken alleen. Itsekkäästi vaan säälittelette itseänne. Teillä on mahdollisuus päästä pois bipo-helvetistä. Meillä ei ole vaihtoehtoja.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Hyvä kirjoitus täytyy sanoa. Meillä on mahdollisuus päästä pois bipo-helvetistä, teillä ei sitä mahdollisuutta ole...
Mitäs tässä sitten kitisen ja valitan...teillä on paljon paskempi tilanne juuri tuon takia kun mulla...
Sairautta ette toki ole valinneet.
Mutta muita valintoja sairauden tiedostaen voi tehdä. Kuten sen, että jos lääkitys ei ole hallinnassa, niin mieluummin elää avosuhteessa kuin hankkii perhettä ja laittaa koko perheen kärsimään kun mania iskee.
Jos on avosuhteessa tai aviossa mutta ei lapsia, niin sentään vaan yksi ihminen kärsii, eli puoliso. Toisekseen jos moni bipo tiedostaisi sairautensa paremmin, he eivät pakonomaisesti hyppisi ihmisten kanssa parisuhteisiin ja särje heitä vuosien jälkeen kiitoksena suuresta työstä yhteisen parisuhteen ja elämän rakentamiseksi.
Jos sairaus kerran heikentää kykyä olla rakentaa pysyvää suhdetta, niin harkintaa voisi toki käyttää. Kukaan ei voi särkyä siitä jos kertoo sairaudestaan avoimesti ja/tai on vaan suhteessa jossa sanoo suoraan ettei tästä mitään vakavempaa ole suunniteltu. Tietääpähän molemmat missä mennään.
Pahin asia on kun bipo kieltää itse sairautensa ja kuvittelee pystyvänsä suhteeseen, vakuuttaa toisenkin että kykenee ja sitten jättää kuin nallin kalliolle. Jos se olisi riittävästi, mutta yleensä bipo vielä repii toisen sielun hajalle henkisellä väkivallalla, vähän niinkuin huippuna jäävuoren päälle.
idiootti. sitä sairautta ei ole vältt. vielä todettu ku vasta esim eron jälkeen eikä ennen suhdetta ja lapsia!!! ja tää maailma on vaan tällanen, kaikki ei voi mennä aina hyvin tai normaalisti. kaikkee paskaa löytyy vaikka ei olis mtn sairautta. ja kaikilla on oikeus olla suhteessa, ei tartte alkaa taas syyttelemään. jotkut vois oppia.
Mahdatko itse olla täysin terve, kun tuollaista paskaa latelet? Jokaisella meillä on oikeus hankkia lapsia tai mennä naimisiin. Itse en ole koskaan jättänyt ketään niin kuin nallia kalliolle. En myöskään hypi suhteesta toiseen, enkä mene suhteeseen helpolla. Olen 4 vuotta sitten viimeksi seurustellut. Sen jälkeen en ole edes harrastanut seksiä kenenkään kanssa. Joten älä tule tänne jauhamaan paskaa, että kaikki bipot olisivat tuollaisia. Ei minulla ainakaan sairaus ole heikentänyt kykyä rakentaa pysyvää suhdetta. Monilla ns. normaaleilla ihmisillä tuntuu olevan nykypäivinä aivan yhtä vaikeaa olla suhteessa, kuin mitä joillakin bipoilla. Suurin osa ihmisistä pettää ja pomppii suhteesta toiseen. Ovatko suurin osa ihmisistä kaksisuuntaisia kenties? Helvetin yleistävät idiootit. Meinasin käskeä käyttämään järkeänne, mutta ilmeisesti sitä ei ole. Ja sitä henkistä väkivaltaa käyttää hyvin moni ihminen, ei yksin bipot. Sitten vielä ihmetellään, miksi bipot reagoivat aggressiivisesti näihin juttuihin. Katsokaa peiliin!
Käsittääkseni bipojen puolisot eivät ole ainakaan aina väittäneet täälläkään, että se bipojen kusipäinen käytös ei olisi sairauden oire. Se mikä ottaa hattuun, on se, että jotkut bipot vähättelee sitä kusipäisyyttään vielä manian jälkeenkin ja syyllistää puolisoaan. Voi olla bipolle helpompi niin, mutta se on aika helvetin raskasta puolisolle.
Bipoa olisi paljon helpompi ymmärtää, jos he myöntäisivät, että sairaus aiheuttaa sen mitä aiheuttaa. Mutta kun ei myönnetä ja syytetään puolisoa tai vähätellään aivan hirveitä tekoja, niin siinä bipon puolisonkin pinna palaa. Jos vain vois sanoa, että on vaan niin raskas ja vit**mainen sairaus, niin sit sais myötätuntoakin helpommin. Usein täällä lukee, että ei mun bipo yhtään haittaa mua, mulla oli hirvee puoliso joka sitä ja tätä ja tota. Ja silleen sit perustellaan esimerkiksi aivan tyypillinen maniakäytös. Miks ei vain voi sanoa, että mania aiheutti, ei tarvii syyllistää mitään muuta kuin sitä maniaa.
Vittumainen sairaushan tää on! Ehkä ennen diagnoosia syytinkin exääni monesta jutusta, jotka oli minun sairauden syytä. Mutta tosiaan mulla oikeesti oli hirvee puoliso... Ei tämä sairaus sulje pois sitä, että toinenkin voi toimia väärin. Ja myötätunto ihan vieras käsitys mulle edellisessä suhteessa, kun ekan kerran hain apua ja sain vakavan masennusdiagnoosin aluksi. Exä kommentit oli vaan, että hän muuttaa pois, koska masennus ei ole sairaus ja että jos kerta on niin paska olla niin hänestä voin saman tien tappaa itteni. OIKEINKO? Plus sitten, että exä oli väkivaltanen. Lopulta sain sitten tämän bipodiagnoosin. Oikeet lääkkeet ja voimia lähtee pois suhteesta. Haittaako tää sairaus? Totta helvetissä, kokoajan joutuu miettimään, että oonko nyt oikeesti onnellinen vai onko hypo tulossa. Jaksanko nyt varmasti tehdä ton jutun loppuun? Onko mun tunteet aitoja vai sairaus? Romahdanko? Ja oon oikeesti kiitollinen noista lääkkeistä ja koska on ollut kohta puol vuotta hyvä olla ilman ylilyöntejä, niin alkaa pikku hiljaa uskoa siihen normaalin elämän mahdollisuuteen.
Kas kun ette ehdota pakkosterilisaatiota, joka oli takavuosina kovinkin suosittu tapa torjua vammaisten lisääntymistä.
Moni bipo on saanut diagnoosin vasta sen jälkeen, kun on mennyt naimisiin ja saanut lapsia. Mä olen ihan h-tin pahoillani siitä, etten nuorena tiennyt sairastuvani aikuisena bipo-häiriöön enkä tajunnut sitä, että tulen olemaan taakka niin perheelleni, työnantajille kuin yhteiskunnallekin. Täällä olevan lynkkaushengen perusteella olisi pitänyt ymmärtää itse lopettaa tämä turha ja muita häiritsevä elämä ajoissa.
Kummastakohan on ollut lapsille enemmän vahinkoa: juoposta työnarkomaani-isästä, joka ei koskaan ollut henkisesti läsnä (ns. henkisesti terve vanhempi), vai bipo-äidistä, joka on suurimman osan aikaa ollut kunnossa kiitos hyvän lääkityksen. Miksi ihmeessä olen lapsille se rakkaampi vanhempi kun mies kerran on "terve"?
Myös esim. alkoholismiin voi liittyä geneettinen alttius sairastua. Sinne samaan pakkosterilisaatiojonoon hekin? Voi lapsiparkojani, heillä ei liene mitään mahdollisuutta terveeseen ja onnelliseen elämään.
Herätkää nyt, kyllä bipon puolisokin voi olla vaikea, sairas tai häiriintynyt ja käytöksellään aiheuttaa/pahentaa bipon oirehtimista ja sitä kautta vaikuttaa omaansa ja koko perheen hyvinvointiin. Kuten kaikki täällä tiedämme hyvin, negatiiviset asiat vaikuttavat ja usein laukaisevat sairausjakson. Kun impulssi siihen tulee puolisolta, silloin voi ihan aiheestakin syyttää häntä. En ole vielä tuttavapiirissäni törmännyt yhteenkään pariskuntaan, jonka elämä olisi koko ajan auvoisaa. Bipo reagoi asioihin normaalia voimakkaammin ja puoliso kyllä tietää sen. Turha selitellä. Kun provosoidaan, on helppo provosoitua vaikka ei pitäisi.
Sairaudentunnottomuus kuuluu tautiin. Kiva kun syytätte tästäkin tietoisena valintana. On myös kovin inhimillistä toivoa (ja kuvitella) olevansa terve. Sairauteen kuuluu usein jaksoja, jolloin hoitotasapaino on hyvä. Kun muutos siihen tulee, sitä ei välttämättä itse huomaa ennenkuin ollaan jo suossa kaulaa myöten - jos aina silloinkaan :( Lääkityksen laiminlyöminen ei missään tapauksessa ole hyväksyttävää, mutta joskus ei omaa tilaansa vain ymmärrä tai pysty hyväksymään.
Impulsiivinen käytös on sairauden oire. Ikävää, että se usein johtaa vieraaseen sänkyyn tai tuhlailuun. Itsekurin puute on kyllä tuttua monelle ns. terveellekin. Syömistä ei liene aina helppo kontrolloida - ainakin ylipainoisia on paljon. Tupakanpolton lopettaminenkin on kuulemma vaikeaa... Valintojen teko kurinalaisesti ei aina ole helppoa terveillekään.
Bipo-häiriöstä on saatavissa niin paljon tietoa, kun vaan jaksaa omaksua. Jos/kun puoliso sairastuu, terveellä on aina vaihtoehtoja: voi yrittää pelastaa itsensä ja lähteä tai jäädä. Oireiden ei pitäisi olla yllätyksiä sen jälkeen, kun sairaus on nimetty. Jäämällä suhteeseen hyväksyy sen, että asiat eivät ole kuten ennen. Suhde bipon kanssa voi oikeasti olla myös ihan onnellinen. Asenne ratkaisee.
Bipous itsessään ei tee kenestäkään ilkeää. Paha olo tosin näkyy oloa vastaavana käytöksenä, mutta se on sairautta. Jos ihminen on k*sipää, on hän sitä oli sairas tai ei. Terveetkin selittelevät tekemisiään parhain päin ja haluavat unohtaa mokailunsa.
Päätän vanhaan viisauteen: Jos et pidä kengänjäljistä naamallasi, nouse ylös lattialta.
Niin, kysymyksessä on sairaus, ja järkyttävä sellainen. Olet oikeassa siinä, te ette ole valinneet sen itsellenne, elämä bipon kanssa on kuitenkin helvettiä, yhtä vuoristorataa. Minä yritin yli viisi vuotta olla se rakastava ja ymmärtäväinen puoliso, mitä sain vastineeksi? Valehtelua, ihan ihme selityksiä, miksi oli häipynyt jonnekin, esim. merelle, kun olimme sopineet, että vietämme viikonloppua yhdessä, jatkuva tinttailua, pahempi kuin pikkulapsi, mustasukkaisuutta, katkeruutta ym.
Se on myös totta, että teillä on erilainen perusluonne. Luultavasti minun ex:llä oli myös hankala perusluonne, joku kirjoitti, että bipot esim. ei harrasta mykkäkoulua, se oli taas ex:äni bravuuri.
Oliko hänessä hyviä puolia? Olihan niitä, rakastuinhan häneen, mutta hyvin nopeasti ne hyvät puolet hävisivät, oli hän toki "joskus oma itsensä", mutta silloin en osannut nauttia, odotin vain koska taas räjähtää. Hän kuitenkin koukutti minua niinkin pitkäksi ajaksi, kuin viideksi vuodeksi.
Olen kyllä miettinyt onko hänessä enemmän narsistisia piirteitä kun mitä nyt bipo sairauteen muutenkin kuuluu.
Onneksi minulla oli vaihtoehto, lähdin, mutta sekin oli tosi pitkä prosessi, hän ei millään uskonut, että olin jättänyt hänet. Hän rupesi käymään psykologilla siinä vaiheessa, ja sitten hetken päästä otti taas yhteyttä, nyt oli kuulemma käynyt traumat läpi ja oli "kunnossa", Otanko nyt takaisin? No en ottanut, olen kurkkua myöten täynnä hänen selityksiä, en jaksa seurata hänen epävakautta enää.
Hän ei edes suostu syömään lääkkeitä, kun ei pidä niistä ja niiden sivuvaikutuksista.
Hän ei kertonut suhteemme aikana mitä häntä vaivaa, vasta kun suhde oli päättynyt aikoja sitten, hän myönsi, että hän on sairas. Nyt kun hän on menettänyt minua, hän olisi valmis tekemään mitä tahansa saadakseen minua takaisin. Miksi hän ei ollut siihen valmis suhteemme aikana? Koska hän kuvittelu, että kestän mitä tahansa ja annan anteeksi kaiken. Bipo pystyy murtamaan toisen ihmisen täysin. Vastaavaa sairautta ei ole olemassa, sen takia sen on niin järkyttävä. Uskon toki, että vaikeusasteita on monia, ja myös sen, että hallitsette sen eri lailla, mutta hoitamattomana se on
tuhoava, pelottava ja karmea.
Olisin niin toivonut, että hän olisi myöntänyt sairautensa suhteemme aikana, ja että hän olisi suostunut lääkitykseen. Onhan se mahdollisuus olemassa, että suhteemme silloin olisi toiminut ihan eri lailla. Kertokaa hyvät Bipot sairaudestanne jo suhteen alussa, koska se ei ikinä johda hyvään, jos yritätte peittää sitä, kumppanilla on oikeus tietää mihin soppaan on kätensä pistämässä. Vastarakastuneena suhtautuu asioihin eri lailla, minäkin olisin varmaan toiminut eri lailla, jos olisin tiennyt mitä vastaan taistelen. Nyt kun olen päässyt hänestä irti, en ole enää halukas pistämään itseni likoon, en jaksa enää tukea, en halua olla yhteydessä häneen.
En sääli itseni, päinvastoin, olen onnellinen, olen tehnyt elmäni paras päätös, olen vapaa.
Saahan sitä sairaudeksikin sanoa jos haluaa. Te vaikutatte kyllä minusta tunne elämältänne melkoisen alikehittyneiltä. Lääkkeet ei varmastikkaan auta asiaa yhtään. Se on vähän kuin alistumista että sanoo sen olevan sairaus ja popsii pillereitä sitten. Eiköhän tuokin "sairaus" oo hoidettavissa ihan henkisellä kasvulla. Harmi vaan että harvalla tässä meidän turhan kiireisessä suoritusyhteiskunnassa on aikaa sellaiselle. Persoonallisuuden muuttaminen kun ei ole mikään helppo homma.
252525, et tiedä yhtään mistä puhut. Ota asioista selvää ennenkuin kirjoitat tuollaista p-kaa. Kaltaisesi ihmiset ovat juuri niitä, joita kukaan ei kaipaa lähelleen ja jotka alunperin saivat tämänkin kirjoitusketjun aikaan. Toivon todella, että ymmärrät pysyä kaukana bipoista meidän takiamme. Oikeasti, vieläkö tässä yhteiskunnassa on noin asioista pihalla olevia ihmisiä, jotka vielä kehtaavat esitellä oman tietämättömyytensä julkisesti?
Yksinkertaistettua rautalankatietoa sinulle: Bipo-häiriön syy on aivojen kemiassa, joka ei toimi samoin kuin terveillä, ja joka aiheuttaa taudille tyypillisiä oireita. Hyvä vertauskohta voisi olla vaikkapa sokeritauti. Siinä samoin kehon erittämien aineiden taso ei ole normaali, lääkkeitä on pakko syödä. Laitetaan kaikki sokeritautiset, kilpirauhasen vajaatoiminnosta kärsivät, parkinsonin tautilaiset yms. lista on loputon, kaikki henkisen kasvun kurssille. Mihin ihmeeseen me enää lääkkeitä tarvitaan jos sairaudet pystytään voittamaan ehdottamallasi tavalla??? Eikä kaikkea pystytä edes lääkkeillä parantamaan: oireita voidaan helpottaa, elämänlaatua parantaa ja elinikää pidentää.
Minun henkinen tasoni on vuosien terapiassa käyntien ja itsetutkiskelun ja opiskelun jäljiltä varmaan korkeampi kuin sinulla. Olen oikeasti tehnyt paljon työtä sen eteen, että voin elää suunnilleen normaalia elämää ja käyttäytyä suurimman osan aikaa terveen tavalla. Lääkkeet vaimentavat oireita, en kai niitä muuten söisi. Rahalle on kyllä parempaakin käyttöä.
Terapia ei pyri persoonallisuuden muuttamiseen, vaan tähtää siihen, että ihminen ymmärtää oman käyttäytymisensä syyt ja seuraukset ja antaa keinoja elämänhallintaan. Tästä hyötyy sekä terapiassa käyvä että hänen läheisensä. Mutta itse sairautta se ei valitettavasti poista. Toivon vain, että terapia olisi useammalle mahdollista. Yhteiskunnan resurssit tässä ovat todella vajavaiset. Omalla rahalla terapiaa ei monikaan pysty järjestämään.
Bipo-ihmisissä on paljon luovan ammatin harjoittajia. Tuomme tähän maailmaan myös paljon kauneutta ja hyvää. Eivät kaikki oireet ole negatiivisia. Valitettavasti tuo luovuus on myös raskasta ja vaatii usein veronsa voimien huvettua. Väsymys ja masennus kulkevat käsi kädessä.
No mulla ainakin toimii lääkkeet. Tunneelämältä alikehittyneitä just... Kiitos nauruista. Mä tosiaan haluisin tietää, miten tunteet liittyy siihen esim. ettei saa unta, ei vaan väsytä... Pyörit sängyssä monta tuntia ja ajatukset menee tuhatta ja sataa. Siihen, kun tulee tekoja, jotka saa päässä aikaan se, että mun on nyt vaan pakko tehdä noin. Pakko siivota yötä päivää. Tai miten saat tunteilla pois sen sitä seuraavan väsymyksen, pahan olon. Sen, että oot vaan ihan loppu! Ja miks en söis lääkkeitä, kun kerran niiden avulla pystyn käymään koulua normaalisti, saan nukuttua, ja jaksan tehdä normaalilla tavalla kotihommat. Ja tosiaan "persoonallisuus" muuttui kyllä, mut ainoastaan lääkkeitten ja hoidon avulla.
No mun mielestä nuo voi ihan hyvinkin liittyä tunteisiin nuo vaivat. Tietynlaiset tunteet ruokkii tietynlaisia ajatuksia jotka taas ruokkii lisää tunteita. tuo että on pakko tehdä jotain ja just tietyllä tavalla niin eikö se just oo se TUNNE että on tehtävä niin tai näin. Ymmärrän kyllä ettei se oo helppoa sellaisen mielen rauhoittaminen esim nukkumaan mentäessä. Eikö siihenkin vois auttaa vaikkapa meditaatio. Tietoinen mielen rauhoittaminen, ja sitten nukkumaan. Ootko kokeillu koskaan?
Ymmärrän myös sen että saattaa olla sellainen halu asettua just uhrin asemaan, nostaa kädet pystyyn, pilleriä naamaan ja jatkaa entiseen malliin elämistä, jos on paljon hommiakin hoidettavana. Mulla itellä on vaan sellanen tunne, että kaikki sairaudet on pohjimmiltaan henkisiä ja ne ois hyvä ihan kaikkien kannalta pyrkiä ratkaiseen. Nimenomaan RATKAISTA, riks raks noidankehä(tunteetajatuksetteot) poikki alkamalla tietoisesti tarkkailemaan mieltä. Ei se ole niin vaikeaa kun alkuun pääsee.
Hyvähän se on jos lääkkeillä saa oireet pois, mutta turhan monilla niistä on sitten muita ikäviä sivuvaikutuksia, eikä ne sitä sairautta poista. Pitää kaivaa ongelman juuret esiin. No joo, nämä mun neuvot kuulostaa varmasti ihan naurettavilta kun ei oo kaikilla resursseja eikä aikaakaan alkaa syvällisemmin kaiveleen, mutta mitä useampi siinä onnistuu niin se on aina helpompaa sitten muillekkin. Niin se tietoisuus kehittyy.
Se on tämä meidän yhteiskunta mikä ei millään tavalla yritä edistää ihmisten henkistä kasvua, vaan näyttää siltä että ihmisistä halutaan enemmänkin robotteja kuin ihmisiä. Tuotantokoneita. Lääkkeet sopii siihen tarkoitukseen kuin nyrkki silmään.
"Saahan sitä sairaudeksikin sanoa jos haluaa. Te vaikutatte kyllä minusta tunne elämältänne melkoisen alikehittyneiltä. Lääkkeet ei varmastikkaan auta asiaa yhtään. Se on vähän kuin alistumista että sanoo sen olevan sairaus ja popsii pillereitä sitten. Eiköhän tuokin "sairaus" oo hoidettavissa ihan henkisellä kasvulla."
Tässä taas hyvä esimerkki siitä että ei kannata puhu asioista joista ei tiedä. Nimittäin kaksisuuntainen mielialahäiriö on sairaus ja jos ei ota lääkettä, ei saa nukuttua, persoonallisuus muuttuu tiuhaan tahtiin, mania kaudet lisääntyy jne.. Mutta kun ottaa lääkettä pystyy elämään normaalia elämää.
Itselläni ei tätä sairautta ole mutta kihlatullani kylläkin. Ja rakastan häntä siitä huolimatta. Hän ottaa lääkkeen iltaisin ja aamuisin ja pystyy elämään ihan nomraalia elämää. Nykyään sairaus puhkeaa hänellä noin 3 kuukauden välein ja kestää kahdesta viiteen päivään. Silloin miehelläni on pakottava tarve olla koko ajan menossa eikä hän pysty olemaan paikallaan. Silloin hänen on annettava mennä esimerkiksi kavereidensa luokse. Mutta ihan normaalia arkea vietämme ja nytkin on kulunut monta monta kuukautta ilman yhtäkään oiretta, kiitos lääkkeiden ja tasapainoisen elämän :) Joten ei kannata sanoa että lääkkeet eivät olisi vastaus ongelmaan sillä kyllä ne tässä tapauksessa ovat.
Väitätkö ettei kukaan ole koskaan milloinkaan täysin parantunut tuosta sairaudesta ? Väität varmaan sauraavaksi ettei sellaisilla ihmisillä edes oo oikeasti ollu bipoa..
Ne kaverit saattaa olla naispuolisia. Kannattais ehkä käydä sukupuolitautitesteissä.
Ei tästä sauraudesta parannuta... Se vaan on fakta. Ja se, että olisi tunne elämältä jotenkin alikehittynyt, niin miten sä selität sen, että ei ole koko aikaa sellainen. Ja kaikki rentoutumisjutut ei todellakaan toimi, silloin kun hypo karkaa käsistä. Yksinkertaisesti kun ei ole keskittymiskykyä, olo on kuin duracell pupulla. Ja vaikka onnistus nukahtamaan, niin sitä herää ihan pienimpäänkin ääneen.
Sairaudesta joku harva sanoo parantuneensa. En tiedä, onko totta vai ei. Voi olla mahdollista, että elimistö pystyy joskus korjaamaan virhetilan? Selittämättömiä asioita voi tapahtua? Voi myös olla, että diagnoosi on ollut virheellinen.
Itselläni oli vuosia sitten hetken kaikki asiat hyvin: talous oli kunnossa, hyvä työpaikka ja perhe-elämä tasaista. Olin ilman lääkitystä muutaman vuoden ja elämä sujui. Tähän tasapainoon tuli muutos, ja sairaus puhkesi uudestaan. Olinko välillä terve vai vain oireeton?
Kaksisuuntaisesta ei parannuta ja viel vähemmin jollakin henkisellä kasvulla. Sen kanssa voi hyvinkin oppia elämään, mutta parantavaa tästä hoitoa ei ole olemassa. Ja yleensä bibot ovat älyllisesti, taiteellisesti ym erittäin lahjakkaita. Ihan vaan tiedoksi.
Kyllä väitän ettei tästä sairaudesta koskaan parannuta. Mutta on totta että se helpottaa iän myötä. Varsinkin kun muistaa elää tasapainoista elämää, nukkua hyvin ja noudattaa säännöllistä elämänrytmiä. Viimeksi miehelleäni laukesi mania kun muutimme uudelle paikkakunnalle, eli stressi, jännitys ja elämänmuutokset ovat vaikuttavia tekijöitä tässä sairaudessa. Mutta nyt kun olemme taas viettäneet normaalia arkea, ei mitään merkkejä sairaudesta ole näkynyt. Ja maniavaiheet kestävät nykyään todella lyhyen aikaa (ennen yli viikon, nyt n. 3 päivää) ja niitä tulee todella harvoin. Ja mieheni ottaa todella mielellään lääkkeensä, koska hän tahtoo elää normaalia elämää. Ja olen todella onnellinen tämänhetkiseen tilanteeseemme. Mutta jos joku väittää että lääkkeet eivät ole ratkaisu tai että olisi tunne elämältään jotenki alikehittynyt niin antaa mennä vaan sillä minä mieheni puolisona tiedän totuuden.
Tiedän monia ihmisiä jotka ovat väkivaltaisia, juoppoja, pettäjiä jne joilla EI OLE bipoa. Mieheni taas ei juo, ei ole väkivaltainen, eikä ikinä pettäisi minua vaikka hänellä onkin bipo. Joten se mitä yritän tässä sanoa on se että älkää ihmiset yleistäkö. Jokainen on silti erilainen olipa joku sairaus tai ei.
ja piti vielä sanomani että mieheni on erittäin taitava rakennusmies ja työssään pidetty ;) että ihan normaalia se bipon elämäkin voi olla, uskokaa tai älkää :)
252525:lle tiedoksi. Kysymyksessä on vakava, parantumaton sairaus. Se periytyy eli kulkee geeneissä, kaikilla se ei kuitenkaan puhkea, mutta jos on geeniperimän saanut, niin sairaus puhkeaa usein murrosiässä tai nuorena aikuisena.
Sairauteen on tehokkaita lääkkeitä (ainakin useimmilla), mutta niillä on sivuvaikutuksensa ja siksi kaikki eivät halua niitä syödä. Sairaus on myös vaikea diagnosoida ja siksi moni jää ilman oikeaa hoitoa. Tuon hoitamattomuuden seuraukset voivat olla karmeat.
Pojallani diagnosoitiin lievä masennus. (Minusta ei näyttänyt lievältä, nukkui vaan, ei syönyt, ei puhunut, ei hymyillyt, ei mitään). Ei määrätty lääkitystä tähän "lievään masennukseen" nuorelle. No, se masennusjakso meni sitten ohi. Elämään tuli myöhemmin vauhtia aika reippaasti. Ajattelin että se kuuluu 18-vuotiaan elämään. Vauhtijakso sitten kääntyi tyttöystävän jätettyä syväksi masennukseksi, mikä päättyi pari päivän kuluessa itsemurhaan.
Myöhemmin selvisi, että kiltti reipas tupakoimaton fiksu lukiolainen oli laittanut monta tonnia rahaa menemään yhden syksyn aikana - kaikki rahansa. Oli kokeilut huumausaineita, oli alkanut tupakoimaan. Oli useampi lyhyt suhde takana. Koulu ei ollut sujunut, koska ei osannut yhtään keskittyä (koska ei nukkunut juuri yhtään). Vaikuttaa aika lailla hypomanilta, otettuani tästä jälkikäteen tästä sairaudesta selvää.
Sitten kuulin että isänsä suvussa oli jo aiemmin tapahtunut kolme itsemurhaa. (Ja isä on alkoholisti, olemme eronneet vuosia sitten).
Joo, siis elämä varmaan voi olla normaalia, jos on lääkitys tasapainossa, mutta jos lääkitystä ei ole (tai edes diagnoosia) voi olla että elämä loppuu aika lyhyeen. :(
Enkelin äiti, voin vain arvailla tuntemuksiasi, tarinasi on juuri se pahin mahdollinen. Hoitamattoman nuoren aivan turha kuoleminen. Se minusta tekee tästä taudista niin julman on juuri se ettei se ole helposti diagnosoitavissa. Ja kun se sitten saa, asiaa voidaan jopa piilotetaan mahdollisemman hyvin ( tosin ymmärrän kyllä tämänkin). Hyvässä lykyssä koko suvun voimin.
Surullinen tarina ja syvät osanottoni sinulle ja perheellesi.
Enkelin äiti, lämmin osanotto myös minulta. Oma murrosikäiseni on juuri nyt sellainen, miten kuvailit pojallasi mahdollisesti ollutta hypomaanista käyttäytymistä.
"Kaksisuuntainen mielialahäiriö on krooninen sairaus joka johtuu litium alkuaineen puutteesta aivoissa. Litium säätelee mielialojen vaihtumista."
Sanoi eräs kirja. Jokatapauksessa aivoista puuttuu välittäjä aine/aineita.
Minä olen varmasti aiheuttanut pahaa mieltä lähipiirilleni tai lähinnä perheelleni. Olisin joka tapauksessa kiitollinen jos äitiäni yhtään kiinnostaisi mitä minä oikeastaan käyn läpi enkä vain olisi "mennyt vähästä rikki".
Sitähän minä. Olen niin vähästä mennyt rikki että tuskailen tässä omassa harhaisessa todellisuudessani. Silti minä ymmärsin hankkia apua ihan yksin.
T. 20v elinikäiseen sairauteen tuomittu.