Tämä kirjoitus on sekoitus masennusta, paniikkia, ahdistusta, ihmissuhdevaikeuksia, luottamisen vaikeutta, selviytymistä ja joka kerta maa kuitenkin katoaa jalkojen alta –enkö minä ikinä parane?
Olen tyttönen kolmenkympin tienoilla. Tämän pitäisi kai olla sitä parasta aikaa elämässä kun ollaan vakiinnuttu, työelämässä ja ehkä taloa rakentamassa ja perhettä perustamassa..
Pieni tyttönen olin kun vanhemmat erosivat. Matkustin kahden kodin väliä ja en oikein kuulunut kumpaankaan kotiin. Yritin valtavasti kuulua johonkin perheeseen ja löytää paikkani vanhempien uusien puolisoiden ja lasten keskeltä. Ehkä jollain tavalla löysinkin, aina välillä ja sitten taas en. Minulla on ollut pienestä tyttösestä lähtien valtavan paha olla koko ajan. Toki jossain määrin lapsen lailla joskus elämästä nautinkin, mutta koko ajan niskaan on hengittänyt jonkinlainen huonommuuden tunne, arkuus siitä että olenko rakastettu.
Minua on koko elämäni kalvanut yksin jäämisen pelko. Varmaan se lähti siitä kun jäin aika yksikseni vanhempien eron jälkeen kun pieni olin. Ja koska minulla on aina ollut paha olla, en ole oikein viihtynyt koskaan ikäisteni seurassa, tuntuu että olen ollut niin kipsissä ettei minua ole kiinnostanut asiat joita ikäiseni aina ovat tehneet. Vaikka kuitenkin jos joku toinen katsoisi elämääni sivusta, voisi ehkä sanoa, että olen kuitenkin jossain määrin tehnyt tai ainakin ”ollut tekevinäni” niitä normaaleita ikäisteni asioita.
Olen hyvin varhaisnuoresta saakka käynyt säännöllisesti aina terapiassa ja diagnoosi on heilunut masennuksen, paniikkihäiriön ja ahdistuneisuushäiriön ja itsetuhoisuuden välillä ja lääkitystäkin on kokeiltu.
Tuo paha olo on ollut sisälläni ja aika pitkälti olen sen peittänytkin. Olen aika hyvin aina esittänyt että kaikki on hyvin ja olen leikkinyt jotain kilttiä tyttöä. En kovin paljon uskaltanut osoittaa tunteita edes murrosikäisenä, pelkäsin kai että menetän senkin viimeisen perheen/johonkin kuulumisen tunteen jos osoitan mieltäni tms.
jatkuu..
Olen tyttönen kolmenkympin tienoilla. Tämän pitäisi kai olla sitä parasta aikaa elämässä kun ollaan vakiinnuttu, työelämässä ja ehkä taloa rakentamassa ja perhettä perustamassa..
Pieni tyttönen olin kun vanhemmat erosivat. Matkustin kahden kodin väliä ja en oikein kuulunut kumpaankaan kotiin. Yritin valtavasti kuulua johonkin perheeseen ja löytää paikkani vanhempien uusien puolisoiden ja lasten keskeltä. Ehkä jollain tavalla löysinkin, aina välillä ja sitten taas en. Minulla on ollut pienestä tyttösestä lähtien valtavan paha olla koko ajan. Toki jossain määrin lapsen lailla joskus elämästä nautinkin, mutta koko ajan niskaan on hengittänyt jonkinlainen huonommuuden tunne, arkuus siitä että olenko rakastettu.
Minua on koko elämäni kalvanut yksin jäämisen pelko. Varmaan se lähti siitä kun jäin aika yksikseni vanhempien eron jälkeen kun pieni olin. Ja koska minulla on aina ollut paha olla, en ole oikein viihtynyt koskaan ikäisteni seurassa, tuntuu että olen ollut niin kipsissä ettei minua ole kiinnostanut asiat joita ikäiseni aina ovat tehneet. Vaikka kuitenkin jos joku toinen katsoisi elämääni sivusta, voisi ehkä sanoa, että olen kuitenkin jossain määrin tehnyt tai ainakin ”ollut tekevinäni” niitä normaaleita ikäisteni asioita.
Olen hyvin varhaisnuoresta saakka käynyt säännöllisesti aina terapiassa ja diagnoosi on heilunut masennuksen, paniikkihäiriön ja ahdistuneisuushäiriön ja itsetuhoisuuden välillä ja lääkitystäkin on kokeiltu.
Tuo paha olo on ollut sisälläni ja aika pitkälti olen sen peittänytkin. Olen aika hyvin aina esittänyt että kaikki on hyvin ja olen leikkinyt jotain kilttiä tyttöä. En kovin paljon uskaltanut osoittaa tunteita edes murrosikäisenä, pelkäsin kai että menetän senkin viimeisen perheen/johonkin kuulumisen tunteen jos osoitan mieltäni tms.
jatkuu..
Vastaukset 10
Vanhimmat
jatkoa..
Minä en ole koskaan tiennyt mitä haluaisin tehdä työkseni. Miten olisin voinut sitä kunnolla tietääkään, koska aina on ollut paha olo ja olen ollut turvaton ja olen tasapainoillut mielentasapainon kanssa, enkä oikein tuntenut itseäni, miten voisin tietää mitä työtä haluaisin tehdä... Ja vaikka en tiennyt, niin hakeuduin kuitenkin sosiaaliselle alalle ja sitä työtä tein joitain vuosia, mutta se oli erittäin haasteellista, koska koko ajan oli itsellä vaikeaa, enkä meinannut pysyä järjissäni.
Minulla kai oli jonkinlainen haavemainen unelma ja uskomus, että ehkä joskus löydän elämänkumppanin, jonka kanssa voisin saavuttaa turvallisuuden tunteen ja tietäisin olevani rakastettu ja hyväksytty ja että ehkä minä sen myötä saisin mielentasapainon ja pystyisin joskus saamaan lapsiakin ja rakastaa heitä ja antaa heille elämän, jota itse en koskaan saanut. Minä löysinkin ihmisen elämääni..mutta se käänsi lopulta elämäni täysin päälaelleen, koska tämä ihminen ei pystynyt ymmärtämään elämänhistoriaani ja masennusta, eikä hän itsekään pystynyt puhumaan asioista. Minä olen muutenkin epävarma ja herkkä ja jos toinen vihoittelee pystymättä kertomaan syystä ja keskustelemaan mahdollisista ratkaisuista, niin epävarmuus kalvoi minut niin rikki että itsetuhoaikeet valtasivat silloisen elämäni ja se suhde oli siinä. Minä olin koko siihenastisen elämäni tuntenut olevani jotenkin huono ja ei-rakastettu ja en kestänyt enää että joku johon olin rakastunut, heitti minut pois kuin roskan, etten merkinnyt edes sen vertaa, että hän olisi ollut valmis yrittämään tai puhumaan asioista ja tunteista.
Silloin kun hän heitti minut pois kuin roskan, silloin leimahti kaikki muutkin ihmissuhdeasiat. Jotain minun sisimmässäni repesi. Olin koko elämäni yrittänyt kuulua johonkin, yrittää löytää paikkani ja yrittää tuntea tai edes uskottelemaan olevani arvokas ja rakastettu. Ja kun yritin vihdoin rakastaa ja olla lähellä, niin minut heitettiinkin pois kuin roskan. Se vain oli liikaa. Mä en kestänyt enää sellaista halveksuntaa. Sen jälkeen masennuin erittäin pahasti ja lähestulkoon opettelin uudelleen kävelemään, syömään jne.. Lääkehoito auttoi jonkin verran sekä masennukseen, että paniikkiin ja ahdistukseen. Mutta ihmissuhteissani oli tapahtunut peruuttamaton muutos ja minussa itsessäni myös. Minusta tuli kärsimätön ihmissuhteissa.. jos joku osoitti minut tai jonkun tekemiseni vähäpätöiseksi tai moitti jostain (niin ihmissuhteissa kuin työelämässä) en kestänyt yhtään kritiikkiä ja hyökkäsin vastaan vihamielisyydellä ja katkeruudella. Minun suustanikin tuli ulos niin pahoja sanoja, että tuntuu kyllä ihan kauhealta. Mietin mitä tapahtui sille herkälle ihmiselle, joka oli koko elämänsä yrittämällä yrittänyt tuntea itsensä rakastetuksi ja halusi uskoa että kaikki järjestyy, että joskus vielä on hyvä olla.. Mutta viimeisinkin usko siihen vietiin ja se oli liikaa.
Sen jälkeen en ole kyennyt luomaan kovin syviä ihmissuhteita. Tuttavia kyllä on, mutta kukaan ei tunne minua oikeasti. Minulla ei ole ketään, joka johon voisin turvautua hädän hetkellä.
jatkuu..
jatkoa...
Joskus olen pohdiskellut sitä, että johtuuko nämä minun mielenterveysongelmat siitä että mulla oli vaikeat perheolosuhteet vai onko mun mieli ollut oikeasti sairas jo alusta (geeneistä) lähtien? Lääkitys helpotti jonkun verran masennusta, paniikkia ja ahdistusta. Kohtaukset eivät tulleet niin voimakkaana ja pystyin esittämään suhtkoht normaalia tuolla ihmisten keskellä, töissä jne. Lääkkeiden käyttö alkoi tuntua turhauttavalta, koska loppupeleissä kuitenkin taustalla kalvoi se, ettei mun elämällä ole tarkoitusta jos elän vain yksinäni. Minä halusin perheen, minä halusin rakastaa ja olla rakastettu. Mutta lopulta huomasin, etten tiedä voiko täällä maan päällä edes olla sellaista ihmistä joka minua ymmärtäisi. Että voisiko edes olla sellaista ihmistä joka epävarman, ehkä jo valmiiksi luottamattoman katseenkin takaa näkisi että minä haluaisin rakastaa ja olla rakastettu.
Lapsuudenperheeni (tai toinen niistä perheistä) ei ymmärrä yhtään näitä minun ongelmia. Niitten mielestä se että koin lapsena turvattomuudentunnetta, pitäisi nyt aikuisena pystyä ihan vain ajatuksen voimalla päättämään, että se on mennyttä ja nyt kun on aikuinen niin pitää ottaa vaan asiat asioina. Että pitää hyväksyä että mennyt on mennyttä. Minä olen yrittänyt selittää että se turvattomuudentunne mikä jo lapsena syntyi, se on tunnereaktio mikä laukeaa yhä vieläkin, vaikka kuinka olen aikuinen. Minulla on huono itsetunto, en tiedä opinko koskaan luottamaan siihen että olisin ihan arvokas hyvä ihminen, vaikka löytäisinkin jonkun joka minua lähestulkoon ymmärtäisi ja rakastaisi.
Tajusin noin vuosi sitten, että mieleni taitaa olla oikeasti sairas. Tajusin etten kykene löytämään ihmissuhteita ja rakkautta. Olin aina kokenut olevani yksin mutta nyt tunsin olevani vielä enemmän yksin kun ajattelin että tässä tämä minun elämäni nyt sitten on, yksin joka yö. Samalla alkoi jonkinlainen kuolemanpelkokin- minä kuolenkin yksin sitten joskus. Lopetin puolisen vuotta sitten lääkityksenkin, koska lääkkeiden käyttö tuntui merkityksettömältä, koska joka tapauksessa on paha olla ja elämälläni ei ole suuntaa, minä en kulje mitään tavoitetta kohti, minä kuljen yksin, en käsi kädessä kenenkään kanssa. Lääkkeiden lopetuksen myötä paniikki ja ahdistuskohtaukset ovat voimistuneet. Itsetuhoisat ajatukset ovat jokapäiväistä, yöt ovat aina pahimpia. En oikein tiedä mikä siinä on, että juuri yöllä kaikki mielen kummajaiset heräävät eloon. Joka ilta kun alkaa pimentyä ja kaduilla hiljenee ja ihmiset menevät koteihinsa ja nukkumaan, minä ajattelen kauhulla, että EI, TAAS YÖ! Pelkään sitä, että haluisin tehdä itselleni jotain. Minä joskus ajattelin että koska mulla ei ole tulevaisuutta ja mä elän yksinäisyydessä loppuelämäni, niin ehkä voisin käyttää elämäni sitten muiden hyödyksi ja perustaa jonkun ”kotipaikan” minne voisi tulla sellaiset ihmiset jotka pelkäävät kuollakseen yksinäisyyttä ja voisivat tulla sinne toisten seuraan aina kun yksinäisyys pelottaa ja ei pysty nukkumaan yksin kotinsa hiljaisuudessa. Mulla ainakin yksin oleminen pahentaa itsetuhoisia ajatuksia ja asiat suurentuvat päässä kun niitä liian yksin ja hiljaisuudessa pyörittelee. Mäkin olisin aina välillä tarvinnut sellaisen ”kotipaikan” minne mennä yöksi kun oikein pahalta tuntuu. Mä en mitään sairaalahoitoa halua, siellä tuntisin olevani vielä enemmän sairas kuin olenkaan ja sieltä paluu normaaliin elämään olisi vielä hankalampaa. Ja mä kuitenkin vielä toistaiseksi roikun sen verran kiinni yhteiskunnan raameissa, jopa niin hyvin että mut tuolla ihmisten keskuudessa vielä luetaan suhtkohtnormaaliksi ja monet yllättyvät kuullessaan että mulla on ongelmia ;)
Mä en oikeestaan edes tiedä miksi mä tänne kirjotin. Varmaan mua kiinnosti nähdä onks kohtalotovereita, miten muut ovat työstäneet lapsuudesta asti muodostunutta rikkinäistä minuutta? Ja onko joku joka on ollut mieleltään sairas, pystynyt ns.parantumaan ja rakentamaan vielä ehjän minuuden ja hyviä ihmissuhteita?
Tosi hyvin olet osannut ilmaista kaikki tunteesi ja kokemuksesi! Tuossa kirjoituksessa jollain lailla oli hirveän paljon sellaisia asioita, joita minäkin olen tuntenut/kokenut, minä en osaa noin hyvin ja selkeästi pukea kokemaani sanoiksi.
Minullakin on aina ollut jotenkin paha olla, en ole viihtynyt enkä osannut tulla toimeen ikäisteni kanssa. Minäkin olen pahan oloni peittänyt ja ollut aina kiltti. Minulla on ihan sama juttu, että en ole koskaan oikein tiennyt mitä todella haluan tehdä työkseni. Olen kokenut itseni niin turvattomaksi ja väsyneeksi, että ei jaksa enää muuta ja silti kuitenkin on pitänyt koko ajan esittää. Se on niin rankkaa ja väsyttävää, että tuntuu, että sekoaa. Minustakin tuntuu, että kukaan ei voi ymmärtää minua! Minunkin vaikea hyväksyä/kokea itseni arvokkaaksi. Minäkin haluaisin tulla rakastetuksi ja rakastaa jotakuta, joka ymmärtäisi minua todella. Minullekin yö on usein kaikkein kauheinta aikaa, silloin kaikki karmeudet ja pelot ja todellisuus nousevat hyvin vahvasti esille, pelkää, että sekoaa ja kokee itsensä niin avuttomaksi.
Mulla on myös rikkinäinen minuus..jotenkin olen aina tuntenut,että joku
asia puuttuu,kai se on vaan se perusturvallisuuden tunne?On turvaton olo,koen masennusta,ahdistusta,paniikkia,..Olen oikeastaan koko ikäni tuntenut
olevani jollain tapaa turvaton. Olen liian epäitsenäinen,ujo,tunnen
muiden hylkivän minua.Tunnen,ettei mua ole luotu mihinkään,
työelämä,opiskelut tuottaa vaikeuksia.Olen liian epäilevä itseäni kohtaan,
pelkään mokaamista..teen asioita väärin jne..olen ollut hirvittävän
masentunut tämän takia. Koitan opiskella ja saada itseäni kasaan.
Pelkään,että joudun työstämään elämääni melko paljon.
Tarvitsisin hyviä ihmissuhteita,jossa kokisin olevani hyväksytty.
Kuinka olet selvinnyt tähän mennessä?ja onko sulla terapia auttanut?
En osaa sanoa missä määrin terapia on auttanut.. Silloin nuoruuteni alkuvuosina meni varmaan pari vuotta siihen kun ajattelin ettei sitä psykiatria varmaan oikeesti kiinnosta et se tekee vaan työtään, mut varmaan sitten tajusin että kyllä sitä oikeesti kiinnostaa koska jatkoin aina vain samalla psykiatrilla yli 10vuotta=) Mun oli vaikee puhua silloin tosi nuorena, mut silti se psykiatrilla käynti toi turvallisuutta, se oli kuitenki ainaki yks asia joka oli pysyvä mun elämässä ja se oli tavallaan yks rutiini. Mitä aikuisemmaksi tulin, sitä enemmän terapia auttoi. Lopetin terapian keväällä koska kelan tuki loppui. Se on yksityinen psykiatri eikä mulla ole varaa käydä siellä 70e/kerta. Ja toisaalta en halua enää uudelle terapeutille, haluisin käydå tolla samalla kun se on tuntenut mut varhaisnuoresta asti ja se ymmärtää mua=)
Mulla myös..oon aina etsiny (ja tuun aina etsimään) TURVALLISUUTTA suhteista..ja aina ne suhteet päättyy, koska musta ei ole suhteeseen.
Yöt..tai no jo se, että tulee ilta..se on ihan kauheeta. Tunnen kuinka kurkkua alkaa enemmän kuristaa ja hengitys alkaa olemaan tuskallista..rintalastaa painaa kovaa..ihan kuin joku haluisi sieltä pois..ahdistus valtaa mielen!!! Kauheeta, paniikki! Joskus saan itkettyä kunnon itkut, se helpottaa vähän oloa.Sen raskaimman olon/kohtauksen.
Se kun ei tiedä miten päin olla ja mitä tehdä..mikään ei auta.
Nytkin viikonlopuksi menin äitini luokse (hänen miehensä on poissa joten voin mennä sinne) , en niinkään viihdy täällä, mutta parempi täällä kuin kotona yksin.
Olen jo 26 vuotias ja pyörin näin äitin helmoissa..tai noh, itseasiassa kuka vaan olisi tervetullut seuraani iltaisin..kuhan ei tarvitsisi olla yksin. Sen verran pahat paniikit iskee muutoin ja silloinkin, mutta paniikki on lievempi, kun en ole yksin :/
Mutta monestihan sitä kuitenkin on yksin..iltaisin meinaa.
Perhettä olen haalinut itselleni nuorempana...kaksi lasta. Vielä melko pieniä. Ja tää kauheeta, kasvattaa kahta ihanaa lasta kun itse niin pelokas ja rikki..rakastan heitä todella paljon, mutta pelottaa, että oma sairauteni on vain pahittteeksi minun lapsilleni. Ahdistus pysyy "kurissa" lasten aikana ihan ok (ei todellakaan poissa), mutta kun lapset menevät nukkumaan..se alkaa. Pelkään jopa itseäni..se olo, se tunne..pahaolla, se on niin vahva.
Terapiaa ei vielä aloitettu.psykologiajat vasta aloitettu. Lääkkeitä en syö, vaikka sitä yrittävät mulle laittaa..nyt alkanut miettimään, että pitäisikö aloittaa, auttaisiko näihin ahdistuksiin? en tiedä. En haluisi lääkkeitä enää. mutta sit taas, jos siitä saisi vähäisenkin avun niin sekin olisi hyvä..en kestä enää niiä pahoja kohtauksia, kun tuntuu että kuolen siihen paikkaan :(
Miten voit?
Miten olet selvinnyt ne ahdistuskohtaukset ilta/öisin?
Täällä ainakin olisi vertaistukea nähtävästi tähän mennessä jo kaksin kappalein :) Kirjotin itekin tänne palstalle "ahdistunut pelkääjä" nimimerkillä pari pv sitten.
VOIMIA :)
"Rikkinäinen minuus", mulla on samantyyppisiä ajatuksia, olen sinua kyllä jonkin verran vanhempi, mutta koko ikäni olen näitä asioita miettinyt. Jos annat sp-osoitteesi, niin voisin kirjoitella siihen, jos kaipaat "juttuseuraa".
Minäkin olin lääkkeitä vastaan vuosikausia kunnes sitten paniikki, masennus ja ahdistus meni niin pahaksi että päätin kokeilla lääkettä kun ei ollut enää mitään menetettävääkään. Kun aloitin lääkityksen, nukuin varmaan pari viikkoo putkeen, nukuin pois sitä väsymystä, miten kovilla olin ollu henkisesti ja fyysisesti ongelmieni kanssa. Lääkkeet ei vieny masennusta ja ongelmia pois, mutta ne ehkä lievensi niitä fyysisiä oireita, esim. en joutunut enää niin kauheaan paniikkiin, kurkkua ei ahdistanut eikä tuntunut enää ettei henki kulje. Kun aloin tajuta että se kauhea olo ei enää valtaa, uskalsin paremmin lähteä ihmisten ilmoillekin ja töissä pärjäsin juuri ja juuri. Ja masennus ei mennyt ihan niin pohjaan asti lääkityksen takia, toki se masennus on osa itse, ei lääkkeet sitä parantanu pois, mutta fyysisesti se ei vieny mua ihan loppuun enää. Käytin lääkkeitä useita vuosia, mutta keväällä lopetin ne, koska lopetin myös rankan työn niin ajattelin että nyt olisi sopiva aika kokeilla että pärjäisinkö ilman lääkitystä kun ei ole liian rankkaa työtä. Elämäni on aikamoista jojoilua, välillä pärjään ihan hyvin mutta välillä koko maailma heilahtaa. Siitä ehkä hyvä kuvaus olisi sellainen, että toisinaan minusta tuntuu että haluaisin pelastaa koko maailman yksinäisetä ja ahdistuneet, auttaa heitä ja toisinaan on aikoja että olen itse niin loppu ja ahdistunut etten tiedä miten selviän yöstä ja seuraavaan päivään... Nyt viimeiset pari kuukautta minut on pelastanut kiire.. haalin vähän liikaa töitä ja en ole ehtinyt edes masentua kun on ollut niin kiire=) mutta kohtapuoleen ne kiireet loppuu ja en tiedä uskallanko edes ajatella miten sitten kun ei ole kiirettä...
Taisin vastata väärän kirjoituksen alle eli tarkoitus oli vastata yhtä ylempään, mutta jospa tästä joku selvän ottaisi...=)
Anteeks on ollu kauhee kiire, enkä oo muutenkaa käyny tääl vähää aikaa ku ei heti kukaa vastannu ni aattelin että ei tätä mun kirjotusta kukaa ikinä löydä täältä ja tavallaa unohdin että kirjotin tänne. Nyt tulin kurkkaa ja täällä olikin monta kirjotusta ;) Vastaaan aivan varmasti mut voi mennä tässä jokunen päivä ennenku kerkeen vastaamaan ajatuksen kans=)