Yksinäisyys on suhteellista.
Miettikääpäs oikein tarkkaan ihmiset, jotka valitatte yksinäisyyttänne, oletteko sitä ihan totaallisesti kuitenkaan?
Itse tunnen olevani yksinäinen useinkin, vaikka minulla onkin elämäntoveri, omia aikuisia lapsia ja heidän elämänkumppaninsa, äiti, veljiä perheineen, ja jopa parhain naisystäväkin (tapaamme vain niin harvoin livessä, puhelimitse useinkin), tuttavia, sukulaisia: läheisempiä ja kaukaisempia, naapureita, tuttavia, vanhoja työkavereita, joihin en enää yhteyksissä kenenkään nykyisin; mitä nyt joskus jossain esim. kaupoilla näen harvakseltaan jonkun heistäkin.
Olen naamakirjassakin, mutta se foorumi nyt voidaan rajata pois, koska se on vain virtuaalista yhteydenpitoa, mitä nyt joidenkin kanssa joskus juttelen sielläkin kahden kesken ns. mesettäen.
Haudassa on jo monta läheistä ihmistä.
On päiviä, jolloin en juttele muille kuin omalle aviopuolisolleni.
Televisio ja tämä netti ovat tavallaan "ystäviäni". Huomaan jo eläytyväni esim. BB-talon ihmisten kanssa, jopa naureskelen heidän jutuilleen.
Töissä en ole, ja tuskin näillä näkymin tulen enää olemaankaan, omaan jo niin paljon ajan myöten tulleita sairauksia, etten jaksaisikaan enää töissä olla.
En vaan välillä jaksa oikein mitään. Masentaakin. Liikuntakin on jäännyt vaivojeni myötä hieman taka-alalle, vaikka tiedän, että pieni kävelykierroskin piristää mieltä ja kehoa.
Paikkakuntakin, jossa asun, ei ole minun eikä aviopuolisoni synnyinpaikkakunta - molemmat olemme elämämme varrella asuneet muuallakin. Joskus tulee ajateltua, että "juurettomuuttemme" vuoksi voisimme asua vaikkapa ulkomaillakin.
Olisi edes yksi hyvä naisystävä ihan tässä arkipäivän vietossa mukana (vaatekauppareissuille mentäessä jne.). Ikäkin olisi mukava olla oman ikäluokan kategoriaa eli noin viisikymppinen naiseläjä. En kiistä sitä, että en itse olisi aikoinaan hyljännyt joitakin naisystävyyssuhteitani, onhan niitä ollut tälläkin paikkakunnalla asuessani, mutta itse olen ne vain torpannut, ja sitten ei vaan enää jaksa vuosien päästä ottaa yhteyttä tyyliin: "Alettaisko taasen olemaan kavereita".
Mieheni on kylläkin ihan mukava, ja olemme olleet pitkään avioliitossa, viihdymme kyllä keskenämme, mutta hän on vielä päivätöissä, ja työ vie hänet tästä arjen vietosta pois luotani lukuunottamatta lomia ja viikonloppuja.
Näyttää myös siltä, että työ se on mikä vie voimia muiltakin ihmisiltä.
Tiivistettynä: Tunnen aika-ajoin ns. arkiyksinäisyyttä.
Onko muita samassa tilanteessa olevia?
Miettikääpäs oikein tarkkaan ihmiset, jotka valitatte yksinäisyyttänne, oletteko sitä ihan totaallisesti kuitenkaan?
Itse tunnen olevani yksinäinen useinkin, vaikka minulla onkin elämäntoveri, omia aikuisia lapsia ja heidän elämänkumppaninsa, äiti, veljiä perheineen, ja jopa parhain naisystäväkin (tapaamme vain niin harvoin livessä, puhelimitse useinkin), tuttavia, sukulaisia: läheisempiä ja kaukaisempia, naapureita, tuttavia, vanhoja työkavereita, joihin en enää yhteyksissä kenenkään nykyisin; mitä nyt joskus jossain esim. kaupoilla näen harvakseltaan jonkun heistäkin.
Olen naamakirjassakin, mutta se foorumi nyt voidaan rajata pois, koska se on vain virtuaalista yhteydenpitoa, mitä nyt joidenkin kanssa joskus juttelen sielläkin kahden kesken ns. mesettäen.
Haudassa on jo monta läheistä ihmistä.
On päiviä, jolloin en juttele muille kuin omalle aviopuolisolleni.
Televisio ja tämä netti ovat tavallaan "ystäviäni". Huomaan jo eläytyväni esim. BB-talon ihmisten kanssa, jopa naureskelen heidän jutuilleen.
Töissä en ole, ja tuskin näillä näkymin tulen enää olemaankaan, omaan jo niin paljon ajan myöten tulleita sairauksia, etten jaksaisikaan enää töissä olla.
En vaan välillä jaksa oikein mitään. Masentaakin. Liikuntakin on jäännyt vaivojeni myötä hieman taka-alalle, vaikka tiedän, että pieni kävelykierroskin piristää mieltä ja kehoa.
Paikkakuntakin, jossa asun, ei ole minun eikä aviopuolisoni synnyinpaikkakunta - molemmat olemme elämämme varrella asuneet muuallakin. Joskus tulee ajateltua, että "juurettomuuttemme" vuoksi voisimme asua vaikkapa ulkomaillakin.
Olisi edes yksi hyvä naisystävä ihan tässä arkipäivän vietossa mukana (vaatekauppareissuille mentäessä jne.). Ikäkin olisi mukava olla oman ikäluokan kategoriaa eli noin viisikymppinen naiseläjä. En kiistä sitä, että en itse olisi aikoinaan hyljännyt joitakin naisystävyyssuhteitani, onhan niitä ollut tälläkin paikkakunnalla asuessani, mutta itse olen ne vain torpannut, ja sitten ei vaan enää jaksa vuosien päästä ottaa yhteyttä tyyliin: "Alettaisko taasen olemaan kavereita".
Mieheni on kylläkin ihan mukava, ja olemme olleet pitkään avioliitossa, viihdymme kyllä keskenämme, mutta hän on vielä päivätöissä, ja työ vie hänet tästä arjen vietosta pois luotani lukuunottamatta lomia ja viikonloppuja.
Näyttää myös siltä, että työ se on mikä vie voimia muiltakin ihmisiltä.
Tiivistettynä: Tunnen aika-ajoin ns. arkiyksinäisyyttä.
Onko muita samassa tilanteessa olevia?
Vastaukset 19
Vanhimmat
"Miettikääpäs oikein tarkkaan ihmiset, jotka valitatte yksinäisyyttänne, oletteko sitä ihan totaallisesti kuitenkaan?"
Olemme.
´´Miettikääpäs oikein tarkkaan ihmiset, jotka valitatte yksinäisyyttänne, oletteko sitä ihan totaallisesti kuitenkaan?´´
Moni täällä näkee vain ja ainoastaan ihmisiä töissään, tai pelkästään kaupan kassalla. Oot onnekas, että sulla on aviomies, paljon perhettä ja jopa ystävä. Mulla ei ole kumppania, mulla ei ole ystäviä. Mun sukulaisia nään kerran 1-2 vuodes, en oo niiden kanssa ollenkaa läheinen.
Kaikki mitä mulla on, on mun vanhemmat ja isoveli (kenen kanssa en tuu hyvin juttuun) sekä ihmiset keiden kanssa juttelen vähän koulussa, luokassa.
Oon nuori, mut mul ei oo läheskää yhtä paljon ku sulla. En kuitenkaan tavallaan ole ´´totaalisesti´´ yksin, mutta minulle se tuntuu täydeltä yksinäisyydeltä, että kalenterissa ei ole asian asiaa sovittuna, puhelimessa ei ole soiton soittoa, jos ei opettajaani lasketa mukaan ja että sohvalla istuminen on ainoa asia mitä viikolla juurikaan teen ja vaikka tekisinkin jotakin, teen sen yksin.
Tässä ny ehkä vähä radikaali esimerkki, mutta jos ihmisellä on syöpä, se varjostaa usein hänen koko elämäänsä, on normaalia että sellainen ihminen ajattelee ja on huolissaan paljon aikaa syövästään. Noh, samoin minä tunnen yksinäisyyttä ja se varjostaa elämääni, kävelee mukanani. Minulla ei ole vapaa-ajan elämää, ei ketään kenen kanssa pitää hauskaa, jutella ravintolassa niitä näitä. Päivän ainoat naurutkin tulee televisio-ohjelmista.
"minulla onkin elämäntoveri, omia aikuisia lapsia ja heidän elämänkumppaninsa, äiti, veljiä perheineen, ja jopa parhain naisystäväkin (tapaamme vain niin harvoin livessä, puhelimitse useinkin), tuttavia, sukulaisia: läheisempiä ja kaukaisempia, naapureita, tuttavia, vanhoja työkavereita, joihin en enää yhteyksissä kenenkään nykyisin; mitä nyt joskus jossain esim. kaupoilla näen harvakseltaan jonkun heistäkin.
Olen naamakirjassakin, mutta se foorumi nyt voidaan rajata pois, koska se on vain virtuaalista yhteydenpitoa, mitä nyt joidenkin kanssa joskus juttelen sielläkin kahden kesken ns. mesettäen."
Minullapa EI ole elämäntoveriaveljiänaisystävääsukulaisianaapureitatuttaviatyökavereitavirtuaalikavereita.
Vai tunnet aika-ajoin "arkiyksinäisyyttä". Hahahahaa. Mietipä millaista on,kun ei puhu yhdellekään ihmiselle esim. kolmeen viikkoon. Poisluettuna kaupan kassa, jolle "pakko" sanoa kiitos ja hei.
Mietipä millaista on olla täällä maailmassa ilman ketään, jolle merkitset yhtään mitään... Aika tyhjältä tuntuu, voin sen sinulle valaista.
Niin, meitä on yksinäisiä ja """yksinäisiä""".
Ja jos vielä haluat laajentaa tätä kierrostasi täällä omituisten otusten eläintarhassa, lueppa esim. viestiketju: Jos nyt kuolet, kauanko kestäisi että sinut löydettäisiin.
Anteeksi kauheesti, jos jotenkin olen loukannut oman tilanteeni kertomisella yksinäisyydestäni.
Ymmärrän kyllä sun tilanteesi; ei varmaan olekkaan helppoa sinulla yksinäisyytesi kanssa, mutta toivon täältä jostakin tuntemattomana sinulle tuntematon, yksinäinen, että vielä jokunen päivä et olisi niin YKSIN kuin mitä nyt kerrot olevasi.
Toivon sydämestäni kaikkea hyvää elämääsi; muuten sen verran lohduttaisin sinua yksinäisyydessäsi, että on siinä hyvätkin puolensa, eipähän tule riitoja kenenkään kanssa, ja huokeaksikin elämäsi tulee siinä suhteessa, ettei tarvitse olla ostelemassa kaiken sorttisia lahjoja ystäville, sukulaisille jne.
Oma seurasi on paras seura; niinkin voisi ajatella puolestasi.
Kiitos vinkistä tuosta kyseisestä viestiketjusta.
Ehkä se sinusta tuntuu hyvältä, ettei tarvitsisi riidellä ja ostella lahjoja, mutta yksinäisestä se voisi tuntua siltä, että olisi silloin kiinni elämässä. Yksin ei ole riitoja, mutta tunne, että olet täysin tarpeeton ja arvoton kun et kelpaa kenellekkään. Ja toisaalta se henkinen kasvaminen jää myös noiden riitojen vuoksi tekemättä, tiedän sen itsestäni, sillä en osaa riidellä lainkaan enkä siten myöskään puolustautua kun kehitys on jäänyt osaltani toteutumatta!
Ainoat joiden kanssa keskustelen on vanhemmat ja työkaverit olisin todella onnellinen jos olisi joku jonka kanssa mennä ja tutustua tähän suureen maailmaan, kotona olemisen sijasta!
Niihän se menee....toisinaan nauttii yksinäisyydestä...ja taas toisinaan haluaisi jakaa tunteet toisen ihmisen kanssa.
Itse olen eronnut reilu vuosi sitten...17 vuoden suhteen jälkeen. Edelleen ollaan hyvin puheväleissä. Onhan meillä neljä yhteistä lastakin, joita näen tarvittaessa vaikka joka päivä.
Siis yksinäisyys on minulle semmoinen kompastuskivi. Ajan taksiä öisin ja nukun päivisin ja saan tukahdutettua yksinäisyyden työllä.
Kuitenkin on niitä vapaapäiviä...siis iltoja...yörytmi nääs. Silloin haluaisi että olisi joku jota voisi halata ja vaihtaa ajatuksia...siis ihan tavallista elämää...positiivista energiaa.
Onhan se kiva että on täällä edes samanhenkisiä ihmisiä joille kirjoitella.
t.Yksinäinen taksimies
Niin mut sähän olet sinkkumies jälleen, joten mikset mene vapaillasi taksihommastasi vaikkapa tanssimaan???? Tai jos et vieläkään osaa tanssiaskeleita, niin menisit ensin tanssikurssille ja sen jälkeen etsimään tanssipaikoilta uutta kumppania.
Sitä paitsi taksisuharinahan sä voit hommasi puitteissa kyttiä mahdollisista asiakkaista yksinäistä naista, ja ehdotella treffejä kuskaamisen puitteissa.
Toisekseen et sinäkään ihan yksinäinen ole, koska sulla on noita lapsiakin noinkin monta, ja sanot tapaavasi heitä miltei joka päivä.
Mun lapset ovat jo aikuisia, ja asuvat opiskelupaikkakunnillaan, ja yksi lapsista ulkomailla, ja heillä on omat elämisensä menoineen ja kiireineen, joten tavataan harvoin. Sitten kun ehtivät maailmalta, niin tulevat käymään kylläkin.
Onneksi on tää netti nykyisin kuitenkin, joten voimme lastemme kanssa olla sujuvasti yhteydessä skypen ja mesen kautta.
..."Ainoat joiden kanssa keskustelen on vanhemmat ja työkaverit".....
Siteeraan edellistä: Noniin, siis sullahan on juttukavereita eli mainitsemasi työkaverit, joita mulla taasen ei ole kuin myös vanhempasi, joista mulla ei ole hengissä enää kuin ikivanha äitini. Anoppini on vieläkin ikivanhempi kuin oma äitini, ja anoppia käymme tervehtimässä mieheni kanssa kerran vuodessa, joskus jopa kaksi kertaa. Anoppi nimittäin asuu monien satojen kilometrien päässä.
Sulla on siis ongelmana elämäntoverin puuttuminen.
Mulla ei ole ongelmana tuota em:a, mutta mä alunperin aloittajana puhuinkin tunteesta: YKSINÄISYYS, joka on mulle täyttä totta miltei jokainen arkipäivä.
Nytkin olen ihan konkreettisesti YKSIN tässä koneeni äärellä ja tunnen olevani tällä hetkellä yksinäinen, vaikka tiedostan kyllä, että netin verkossa on tällä samalla sekunnilla miljoonia ihmisiä, ja taatusti samankaltaisessa tolassa kuin mä.
Toivon sullekin, että löytäisit itsellesi rakkaan elämänkumppanin, siten et olisi siltä osinkaan yksinäinen.
Ei millään pahalla, mutta yksinäisempi minä luultavasti olen kuin sinä, sinullahan on miehesi. Olen tällä hetkellä työkohteessa jossa olen lähes koko ajan yksin eli ei siinä kamalasti keskustella ja työtovereita minun lisäkseni on talossa peräti yksi per päivä joten voit vain kuvitella, että ei mitään mukavia rupatteluhetkiä ole kun aamukahvi tauolla, aina ei silloinkaan riippuen kuka on vuorossa. Ja koska he ovat miehiä (olen nainen) ei heitä voi työajan ulkopuolella vaivata, että heidän perhe sopunsa säilyisi eli emme pidä työajan ulkopuolella yhteyttä.
Ei minunkaan vanhempani niin nuoria ole, olenhan itsekin jo keski-ikäinen!
Ja yksinäisyyteni on loputonta kun tulen kotiin ei ole KETÄÄN, no ne vanhempani, mutta en halua heidän seurassaankaan jatkuvasti aikaa viettää.
Sanot, että ongelamani on elämäntoverin puuttuminen, no sekin, mutta enemmän kaipaa ihan ystävää jonka kanssa jakaa ilot ja surut. Mennä vaikka teatteriin tai tehdä jotain muuta mukavaa.
En tiedä miten kuvittelet, että työkaverit voisivat poistaa yksinäisyyden jos itse tunnet yksinäisyyttä, vaikka sinulla on todella läheinen ihminen vierelläsi, eli kumpi meistä lopun perin puhuu yksinäisyydestä?? Toki yksinäisyyttä on monen laista, mutta epäilen, että sinä sentään keskustelet kumppanillesi enemmän kun minä satunnaisesti kerran päivässä aamukahvilla....
Ei millään pahalla, mutta en ymmärrä miksi väheksyt yksinäisyyttäni joka on AITOA!
Heippa vain sinä yksinäinen rouva. Aivan samanlainen yksinäinen rouva olen minäkin. Mies ja perhe on kotona olemassa, mutta usemmiten saan viettää aikaani yksin omassa huoneessani. Siksi notkun täällä 24:n sivuillakin, seuraan TV:stä mm Big Brotheria. Nämä henkilöt miellän kavereikseni, joitten toilailuja on pakko seurata. Onhan tämä säälittävää ja olo yksinäistä. Olen myös 50 ja eläkkeellä, joten jokaiselle päivälle on yritettävä keksiä jotain tähdellistä tekemistä.
Pääasia on kuitenkin, että olen ottanut tavoitteekseni päästä eroon yksinäisyydestäni. Joissain yrityksissäni olen onnistunut, joissain pettynyt. Meni mm 2 vuotta, että kirjoitin omaa blogia viikottain. Kieltämättä blogini oli hauska, mutta petyin kun en saanut vastakaikua, mitä odotin eniten. Karkoittaakseni ikävää ja tylsistymistä ostin mm huvilankin Turkista. Nyt sitten siellä pitää käydä siivomassa ja pesemässä ikkunat joka vuosi. Ensi keväänä taas olen sinne lähdössä laittamaan paikat kuntoon. Olisko ketään, jota kiinnostaisi lähteä mukaani Turkkiin? Voisi olla seuraksi joku yksinäinen, pariskunta tai vaikkapa yksinhuoltaja lastensa kanssa. Ota yhteyttä, jos keväinen matka kiinnostaisi - [email protected]
Kiinnostaisi, mutta olen vähän arka ottamaan näin netin välityksellä kehenkään tuntemattomaan yhteyttä, ja en nyt suoraan sanottuna kaipaa mitään Turkin matkaa siinä mielessä, että ikkunoita pesemään mökillesi - omankin huushollin ikkunain pesu on niin niin "pakkopullaa" joka samperin kevät ja syksy. Selkä vikisee jälkeen akkunasession joka kerta.
Turkissa maakin järisee aika-ajoin, ja vastikään melkolailla.
No itselläni on myös niin etten konkreettisesti ole täysin yksinäinen, mutta yksinäiseltä tuntuu ja lisäihmiset elämään olisivat tervetulleita.
Ihminen on sellainen että tietyn ajan positiivisen muutoksen jälkeen on iloinen, mutta sitten siihen tottuu ja alkaa taas etsiä yhä enemmän elämäänsä. Se on siis tottumuskysymys.
Entä jos miehesi jättäisi sinut ja ne tuttavasi/sukulaisesi eivät enää haluaisi olla kanssasi missään tekemisissä? Sitten jonkun ajan kuluttua saisitkin he takaisin? Osaisit arvostaa asiaa eri tavalla etkä enää tämän surun jälkeen tuntisi oloasi yksinäiseksi? Tai kevyempänä vaihtoehtona jos vertaat itseäsi johonkin vielä yksinäisempään, juttelet esim.netissä jonkun täysin syrjäytyneen kanssa, huomaisit miten hyvin asiat sinulla on?
Yksinäisyydentunteet taitaa kuitenkin kuulua elämään niinkuin muutkin murheet ajoittain.
Mutta toki kannattaa etsiskellä uusia kavereita, aloita vaikka harrastus ja tutkaile olisiko siellä jotain joka haluaisi ystävystyä? Tai etsi netistä. Tee jotain uutaa, vaihda työpaikkaa tms.?
...".toki kannattaa etsiskellä uusia kavereita, aloita vaikka harrastus ja tutkaile olisiko siellä jotain joka haluaisi ystävystyä? Tai etsi netistä. Tee jotain uutaa, vaihda työpaikkaa tms.?"
Kiitos vakiovinkeistä, nuo kyllä tiedostan, mutten saa jotenkin vaan aikaiseksi.Lienenkö sitten jonkin sortin alakuloisuudesta johtuvaa tai sitten se johtuu tästä nykyisestä asuinpaikasta ja näistä tämän kulmakunnan ihmisten yleisestä mentaliteetista; tiedä sitten. Se on se vissiin, kun itse en ole täältä alunperinkään lähtöisin.
"Yksinäisyydentunteet taitaa kuitenkin kuulua elämään niinkuin muutkin murheet ajoittain."
Yllä kirjottamasi on totta. Noinhan se ihmisen tunneskaala liikahtelee, sillä sitten kun saa itsestään irti tai on pakko mennä johonkin, jossa kohtaa ja pääsee seurustelemaan muiden ihmisten kanssa, niin sitten tuntuu elämä taasen niin kivalta ja ei muistakkaan olevansa yleensä arkipäivisin yksikseen kotona. Tunne kestää pitkään vielä kotiuduttuakin jostain "kissanristiäisistäkin" tai matkalta lähelle tai kauas tapaamasta esim. sukulaisiaan tai ystäviään.
Olen keski ikäinen naisihminen ja olen todella yksin. En käy työssä eikä ystäviäkään ole kun olen muualta tänne muuttanut. Mieheni kuoleman jälkeen olen ollut täysin yksin. Vanhemmat kuolleet ajat sitten ja omia lapsiakaan ei ole. Juttelen korkeintaan kerran viikossa jos siskoni soittaa minulle. Itsellä ei ole varaa soitella eikä matkustella. Lähin omaiseni onkin viranomainen. Lisäksi olen sosiaalisten tilanteiden pelkoinen ettei mitkään kerhot ja pitsin nypläys oikein onnistu. Olkaa kiitollisia te joilla on edes yksi live ihminen elämässänne.
..."Olkaa kiitollisia te joilla on edes yksi live ihminen elämässänne."
Siteeraan em:a: Olen kiitollinen, että mulla on elävä aviopuolisoni elämässäni; ja minun ei tarvitse siten "seinien" kanssa "jutella", mutta muutoin kännykkä on lujassa käytössä, ja enempi itse soittelen ystävilleni ja sukulaisilleni kuin mitä he, ja tietäähän sen minkä takia, koska onhan se niin kiva rupatella ja pitkittää puheluita, kun minä soitan heille päin kuin he mulle päin, koska mulle koituu puheluistani maksua, ei vastapuolille.
Soittelesivat joskus itekkiin mulle päin, vaan ei vissiin kiinnosta mun elämä, mutta jos ja kun kuolen, niin takaan ja vannon, että sitten kyllä ollaan kiinnostuneita, ja otetaan osaa ja säälitellään, että voivoivoivvoivoivivivivivivivovivvivi.....tu.
Hei ,missä asustat NM:llä "tyhjä elämä", kerro paikkakunta, niin jos vaikka tutustuttaisiin jne., ensin vaikkapa facebookin kautta tai muulla tavoin?
Täällä taas yksi yksinäinen. Olin ennen onnellinen saadessani ollla yksin en enää. Olen Jumalan oma siis uskova en kuitenkaan ole silleen yksin onhan Jumalani koko ajan läsnä. Kuitenkin olen yksin en tiedä missä vika seurakunnassakaan ei ole oikeastaan ketään mitä kokouksissa käydessä juttelen joidenkin kanssa. Tunnen itseni kaikkien hylkäämäksi.
Haluaisin ystävän jolle saisin kertoa ikvästäni joka kuuntelisi ja välittäisi. Sanoohan Jumalan sanakin ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Eikä Jumala ole tarkoittanut ketään olemaan yksin.
Yksin mutta ei kuitenkaan yksin.
Voihan sitä kokea yksinäisyyttä vaikka on seuraa, kokea itsensä ulkopuoliseksi jostain syystä.
Seuraat Bb-taloa, eläydytkö tapahtumiin niin että kuvvittelet mitä itse siellä toimisit ja mistä juttelisit? Seuraan itsekin sitä mutta toivoisin että olisi myös yli 40v:sta koottu oma Bb.
Tunnen itsekin arkiyksinäisyyttä. Kaipaan lähinnä juttuseuraa, ulkoiluseuraa ja peliseuraa (kortti, lautapelit), että olisi joku jonka luona poiketa silloin tällöin päiväsaikaan, hakea hänet vaikka kävelylle.
Paljon on yksinäisiä ihmisiä. Minäkin olen keski-ikäinen nais immeinen ja ukon kanssa erottu lähes 20 v. sitten, yksi ihanan ärhäkkä tyttö on minulla ja erittäin hyvät välit meillä.Soitellaan päivittäin ja useamman kerran viikossa tulee käymään kahden koirulin kanssa. Mies ystävää en ole harkkinnut vaikka joskus käykin mielessä että kyllä se olisi mukava kun olisi kaveri jonka kanssa keskustella syvällisesti ja lähteä yhdessä pilkille ja kesällä ongelle. Ikä ei ole esteenä saada seurustelu kumppani kun pidän huolta ulkonäöstäni mutta en rohkene, vaan aina pakenen. Nais ystäviäkään ei ole.Minulle ei yksin eläminen ole ollut vaikeaa koskaan, olen sen verran itsenäinen etten halua määräilijää ja komentelijaa saman katon alle. Mies ystävänkin tulisi olla itsevarma, luottavainen/luotettava ja ei mustasukkainen turhantakia.