Elikkäs mulla olis noin kuukausi jäljellä töitä ennen äitiysvapaille jäämistä. Vointi on ihan kohtalainen, mitä nyt meinaan nukahtaa tähän päätteen ääreen ja keskittymiskyky mitä ilmeisimmin harhailee. ;) Kesyä istumatyötä enimmäkseen siis. Mutta kovasti ois hommaa vielä tässä marraskuulle. Työni on projektiluontoista eli pitäs vaan urakoida tietyt hommat kasaan, mitään sijaista ei oo, ei tuu, eikä tilata. Minkä nyt jätän tekemättä niin sen löydän edestäni sitten joskus aikaisintaan vuoden päästä, plus pomojen paheksuvat katseet, niin ainakin pelkään. On nimittäin esitetty toivomuksia näistä asioista, mitä vielä pitäis ehtiä tehdä.
Kyselenkin nyt teiltä muilta, joilla kenties on samantyyppinen työn luonne, että painatteko loppuun asti niska limassa, vai pitäiskö tässä jo olla sallivampi itselleen? Sanoa vaan jo tässä vaiheessa pomolle, että ei onnistu, en oikeastaan edes halua kaiken sen onnistuvan jos se tietää ylipitkiä päiviä tai ainakin kovaa stressiä. Uusia asioitakin pitäis tässä vielä ottaa haltuun viimeisillä voimillaan. Ehkä pystyisin hoitamaan kaiken, mutta en vaan jaksaisi suorittaa nyt enää ihan koko ajan. Mutta onko miespuolisella pomolla ja lapsettomilla kollegoilla, joilla lisäksi pitkä kokemus tästä työstä, ymmärrystä mulle, jos menen tätä asiaa heille itkemään...?Vaikka tosi mukavia muuten ovatkin. Vai pitäskö tässä vaan tehdä, tehdä ja tehdä. On tästä jonkun verran jo juteltukin, sävy on ollut vähän sellainen "jos mitenkään vaan jaksat ja ehdit, niin olishan se hyvä". Miten jaksaminen ja ehtiminen määritellään? Normaalisti varmaan voikin venyä kuukaudeksi sinne äärirajoilleen, mutta entäs loppuraskaudessa?
Olen kyllä ihan oikeasti tosi kova stressaamaankin, uskallan väittää että kaikkien noiden hommien ottaminen haltuun tässä kohtaa ei varmasti tee hyvää vauvallekaan. Kaikista mieluiten vaan tekisin perusjutut ja yhden asian kerrallaan hyvin valmiiksi, että vois sitten sen puolesta jäädä hyvillä mielin pois töistä kun sen aika on. Tämä toinen tapa johtaa pahimmillaan siihen, että mikään ei tule valmiiksi mutta itse olen rättipoikki.
En kyllä muutenkaan rakasta työtäni, joten jos ihan rehellisiä ollaan, suunnanmuutos äippäloman jälkeen voisi muutenkin olla paikallaan... mutta ei tässä nyt uskalla eikä halua polttaa siltoja takanaan kuitenkaan.
Monet kerrat olen ollut kateellinen samassa tilanteessa olevalle ystävälleni, jonka työ on täysin toisenlaista: fyysisempää ja raskaana ollessa siten uuvuttavampaa ja riskialttiimpaa, mutta jotenkin niin selkeää. Tietyt työvuorot, päivässä on tietyt hommat, seuraavana päivänä odottaa uudet ja kun jäät kotiin, niin sijainen hoitaa hommasi ja työpaikka odottaa paluutasi aikanaan. Hyvät puolensa tässä minunkin hommassa, mm. se että tarvittaessa voi ottaa löysemminkin, mutta kun koko ajan päässä takoo, että pitäis vielä se ja se ja se ja se tehdä. Eikä työ todellakaan ole nyt päällimmäisenä mielessä, en edes halua päästää sitä päällimmäiseksi vaan nauttia odotuksesta, ehtiä laittaa vauvalle kotia valmiiksi ja levätäkin vielä.
Tulipahan vuodatus. Mutta kertoilkaahan kokemuksia, erityisesti siis mammat jotka ois samantyyppisessä työssä. Kai meitä muitakin löytyy, joiden pää kiehuu milloin missäkin projektissa?
Kyselenkin nyt teiltä muilta, joilla kenties on samantyyppinen työn luonne, että painatteko loppuun asti niska limassa, vai pitäiskö tässä jo olla sallivampi itselleen? Sanoa vaan jo tässä vaiheessa pomolle, että ei onnistu, en oikeastaan edes halua kaiken sen onnistuvan jos se tietää ylipitkiä päiviä tai ainakin kovaa stressiä. Uusia asioitakin pitäis tässä vielä ottaa haltuun viimeisillä voimillaan. Ehkä pystyisin hoitamaan kaiken, mutta en vaan jaksaisi suorittaa nyt enää ihan koko ajan. Mutta onko miespuolisella pomolla ja lapsettomilla kollegoilla, joilla lisäksi pitkä kokemus tästä työstä, ymmärrystä mulle, jos menen tätä asiaa heille itkemään...?Vaikka tosi mukavia muuten ovatkin. Vai pitäskö tässä vaan tehdä, tehdä ja tehdä. On tästä jonkun verran jo juteltukin, sävy on ollut vähän sellainen "jos mitenkään vaan jaksat ja ehdit, niin olishan se hyvä". Miten jaksaminen ja ehtiminen määritellään? Normaalisti varmaan voikin venyä kuukaudeksi sinne äärirajoilleen, mutta entäs loppuraskaudessa?
Olen kyllä ihan oikeasti tosi kova stressaamaankin, uskallan väittää että kaikkien noiden hommien ottaminen haltuun tässä kohtaa ei varmasti tee hyvää vauvallekaan. Kaikista mieluiten vaan tekisin perusjutut ja yhden asian kerrallaan hyvin valmiiksi, että vois sitten sen puolesta jäädä hyvillä mielin pois töistä kun sen aika on. Tämä toinen tapa johtaa pahimmillaan siihen, että mikään ei tule valmiiksi mutta itse olen rättipoikki.
En kyllä muutenkaan rakasta työtäni, joten jos ihan rehellisiä ollaan, suunnanmuutos äippäloman jälkeen voisi muutenkin olla paikallaan... mutta ei tässä nyt uskalla eikä halua polttaa siltoja takanaan kuitenkaan.
Monet kerrat olen ollut kateellinen samassa tilanteessa olevalle ystävälleni, jonka työ on täysin toisenlaista: fyysisempää ja raskaana ollessa siten uuvuttavampaa ja riskialttiimpaa, mutta jotenkin niin selkeää. Tietyt työvuorot, päivässä on tietyt hommat, seuraavana päivänä odottaa uudet ja kun jäät kotiin, niin sijainen hoitaa hommasi ja työpaikka odottaa paluutasi aikanaan. Hyvät puolensa tässä minunkin hommassa, mm. se että tarvittaessa voi ottaa löysemminkin, mutta kun koko ajan päässä takoo, että pitäis vielä se ja se ja se ja se tehdä. Eikä työ todellakaan ole nyt päällimmäisenä mielessä, en edes halua päästää sitä päällimmäiseksi vaan nauttia odotuksesta, ehtiä laittaa vauvalle kotia valmiiksi ja levätäkin vielä.
Tulipahan vuodatus. Mutta kertoilkaahan kokemuksia, erityisesti siis mammat jotka ois samantyyppisessä työssä. Kai meitä muitakin löytyy, joiden pää kiehuu milloin missäkin projektissa?
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.