Tuli sit aika samaan aikaan avioero ja työttömyys viime vuoden alussa. Jouduin myös muuttamaan omasta kodista, lapseni, 14v. luota. Talo miehen omistuksessa. Tuntuu, että masennus vaan lisääntyy, enkä pääse eteenpäin. Kiireisestä perhe ja työelämästä totaaliseen yksinäisyyteen. Olen tehnyt virheitä ja omat virheet ja huonot ratkaisut painaa. En pysty/ haluu enää yrittää mitään. Eipähän tuu lisää pettymyksiä. Onko kellään samanlaisia kokemuksia?
Avioero ja työttömyys
Menetinkö kaiken
51772
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Voisin luulla, että naiset selviävät tuosta tilanteesta paremmin kuin miehet.
Yleensähän mies lähtee ja nainen jää lasten kans kotiin. Mulla kävi toisin päin. Olen ajatellutkin, että "helppoa" olisi, jos mies ois lähtenyt. Vielä sen miehen menettämisen kestää, mutku joutuu jättää sen lisäksi koti ja lapsi, niin se on hiukka liikaa/ vaikeeta. Lapsen kohdalla, 14v., en ees kyseenalaistanu muuttaako hän mun kans kerrostaloon, tutusta kodista, jossa on pelit ja vehkeet ja kaverit lähellä.
Ei se helppoa ole näin miehenäkään, mutta tuskin sen helpompaa etä-äitinäkään.
Itselläni elämä ex-vaimon kanssa saman katon alla kävi niin hankalaksi, että minun oli pakko lähteä. Suhteessa sain jatkuvasti vähättelyä niskaani ja kuulin aina olevani narsistinen sika jne., mutta olen huomannut, että ei ne miessuhteet näytä exälläni toimivan eron jälkeenkään ja me olimme sentää aika kauan yhdessä. Ikävämpi juttu tietysti lapsillemme, sillä tuskin hekään pystyvät solmimaan pitkäaikaisia suhteita, kun oppivat että puolisot vaihtuvat kotona äidillä tiheään. Ja niitä narsistisia piirteitä löytyy yhtälailla hänestäkin, ehkä enemmänkin kuin itsestäni; mutta mikäpä olen ketään tuomitsemaan.
Nyt sitten kärvistelen suurten elatusmaksujen kanssa vailla tulevaisuutta; rahat eivät riitä perustoimeentuloon mistään luksuksesta puhumattakaan. Työ maistuu sköntsältä ja tulevaisuus on yhtä harmaata kökköä kanssa; lapset ovat ainoa valopilkku ja heidän takia oikeastaan elän.
Erostani on pari vuotta aikaa. Välillä on hieman parempia kausia, mutta nyt ei ole juuri hurraamista. Fyysisesti olen hyvässä kunnossa, eikä monikaan ehkä uskoisi päältäpäin, kuinka romuna olen henkisesti.
Itse näen tämän lähi-/etävanhempi järjestelmän matalapalkkaisille etävanhemmille kohtuuttomine elatusmaksuineen yhtenä suurena syynä miesten syrjäytymiseen. Järjestelmä ei tue millään muotoa yhteishuoltajuutta. Tämä selviää aika nopeasti, jos tutustuu esimerkiksi oikeusministeriön ohjeelliseen julkaisuun (OMJU 2007:2), jonka perusteella elatusmaksujen suuruutta arvioidaan lastenvalvojilla ja oikeuslaitoksessa. Esim. luonapitovähennykset ovat etävanhemmille lähes naurettavat, samoin kuin matkakorvauksissa on suurehkot omavastuut, jolloin matalapalkkainen etävanhempi ei voi tavata lapsiaan kovinkaan usein, jos he muuttavat kauas lähivanhemman kanssa.
Maamme poliittista johtoa tämän syrjäytymisautomaatin purkaminen ei tunnu kiinnostavan vähääkään, sen sijaan rahaa löytyy valtiolta ennemmin vaikkapa Afrikan mangustien orpokotiin, etenkin jos ne ovat seksuaalisesti poikkeavia.
Kyllä joudut kaikenlaisiin paineisiín, jotkut pitävät sinua huonona äitinä jne. Entisen loppu on kuitenkin uuden alku ja muksusikin on aika iso jo. Duunia sun on kuitenkin saatava - eikö meinaa löytyä?
Noku on sellanen fiilis, etten uskalla enää hakee mitään duunii. Eipä tule lisää pettymyksiä, ku ei yritäkään enää mitään