Minulle tehtiin sektio noin puoli vuotta sitten ja saimme esikoisemme. Sektio oli suunniteltu vauvan perätilan vuoksi. Heti kun saimme sairaalassa tiedon siitä että sektio on turvallisempi vaihtoehto tulin surulliseksi, mutta olo helpotti pikkuhiljaa. Leikkauksessa kaikki meni hyvin, paranin suhteellisen nopeasti ja lapsi on terve. Nyt olen kuitenkin alkanut tuntemaan jonkinlaista alemmuuden tunnetta, kun ystäväni ja sukulaiseni saavat lapsia ja puhuvat synnytyksestä, sen kestosta, niistä kivuista joita se tuotti ja siitä miten mies on tukenut vieressä. Itse olisin halunnut kokea synnytyksen ja nämä kommentit siitä miten minä en voi tietää synnytyksen tuskia satuttavat. Tunnen että miehellänikin on jäänyt ne kokemukset kokematta. Tunnen itseni huonoksi ihmiseksi sillä olen kateellinen ystävälleni joka sai muutama viikko sitten ensimmäisen lapsensa. Hänellä oli siis normaali alatiesynnytys. Olen kertonut miehelleni ajatuksistani, mutta hän ei tunnu ymmärtävän, sanoo vain että ole onnellinen muiden puolesta. Näinhän sen pitäisi olla ja olenkin onnellinen siitä että kaikki on mennyt hänellä hyvin, mutta kun ystäväni puhuu synnytyksestään ja sanoo lopuksi: "mutta ethän sä voi sitä tietää", on itku kurkussa. Olenkin muutamaan otteeseen jo alkanut itkemään yksikseni kun olen asioita ajatellut. Ehkä saan itsekin kokea synnytyksen jos vielä toisen lapsen saamme, mutta pelkään että nämä ajatukset eivät katoa koskaan...
Oli pakko päästä avautumaan ja kirjoittamaan ajatuksia ylös (:
Oli pakko päästä avautumaan ja kirjoittamaan ajatuksia ylös (:
Vastaukset 23
Vanhimmat
Tuttu tunne. Koin olevani jotenkin "huonompi naisena" kun kroppani ei kyennyt synnyttämään, vaikka tiedänkin ajatuksen olevan järjetön. Sit sain vielä vettä myllyyn, kun täysimetyskään ei mielettömästä yrittämisestä huolimatta onnistunut, ja rinnat verta vuotaen syötin yöllä itkua tyrskien vauvalle korvikemaitoa. Vaikka järki sanoi, ettei sekään tehnyt minusta huonompaa äitiä, niin tunnetta ei voinut niin vain syrjäyttää. Jos kroppani ei kerran voi synnyttää eikä imettää kunnolla, niin mikä äiti minä sit muka oon!!
Mutta. Sit päätin, että jos en voi olla erityisen hyvä synnyttäjä enkä erityisen hyvä imettäjä niin olen sitten erityisen hyvä hoivaaja ja kasvattaja. Se ratkaisee lapsen tulevaisuuden kannalta enemmän kuin synnytystapa tai imetys!
Toivon, että saadaan vielä joskus lapsia, mutta tiedän, että minä en tule koskaan synnyttämään alateitse. Harmi, mut minkäs teet. Yritän vaan muistuttaa, että on niitä tärkeämpiäkin asioita.
Ai niin muuten: Sektiolla synnyttäneiltä jää usein se vauvan syntymään liittyvä oksitosiinimyräkkä väliin, ei ehkä tulekaan sitä ylitsevuotavaa onnea ja autuutta ja rakkauden tunnetta ihan biologisista syistä, ja jos ei tiedä että kyse on vain hormoneista, niin voisi kai tuostakin kantaa syyllisyyttä. Onneksi tiesin!
Mä luulen, että kyse on enemmänkin ympäristön paineista. Monet meistä alateitse synnyttäneistä ikään kuin aliarvioin sektiolla synnyttäneitä. Lisäksi ihmisellä on kova tarve olla samanlainen kuin muutkin.
Musta on alatiesynnytystä ja sen tuomaa "onnea" hehkutetaan ihan liikaa. Ei se synnytyskipu kenestäkään hyvää äitiä tee ja aika monet kiintyvät vauvaansa pikkuhiljaa. Se nyt ei ole tällä hetkellä kovin trendikästä puhua sellaisesta, vaan kaiken pitää olla suurta tunnetta
Varmasti olette aivan loistavia äitejä!
Molemmat kokeneena voin sanoa,että hienoa että lapseni sai syntyä terveenä,joskus se sektio on pakkohomma.Ja luulenpa ,että on naisia jotka ovat saaneet sellaiset kauhukokemukset alatiesyynytyksestä,että jälkikäteen olisivat ihan mielihyvin ja ilman omantunnontuskia ottaneet vastaan sen sektion.
Molemmat tavat myös kokeneena, mielestäni siinä alatiesynnytyksessä ole mitään hienoa eikä mahtavaa. Kokemus oli kaikkiaan järkyttävä ja hirveä, onneksi toinen lapsi tuli sektiolla ulos.
Itse ainakin puhun paljon mieluummin tästä sektio-kokemuksesta kuin alatiesynnytyksestä. ensimmäistä lasta en kyennyt edes imettämään, vaikka oli alakautta syntynyt, mutta tämän sektiolapsen kanssa imetys sujui tosi hyvin ja korvikkeita ei tarvittu ollenkaan.
Molemmat lapset kuitenkin ihan yhtä rakkaita, vaikka toisen kanssa jouduinkin kokemaan elämäni hirveimmän kokemuksen, mutta eihän se lapsen syy ollut.
Surullista että tunnet noin :( Olen itse synnyttänyt "normaalisti" mutta en todellakaan ajattele että se tekisi minusta paremman äidin tai että olisin jotenkin enemmän äiti. Ihmiset osaa olla ajattelemattomia kun lopuksi sanotaan että ethän sä tiedä miltä se tuntuu, mut ethän sä sille mitään voi!
Koitahan nyt kuitenkin nauttia lapsestasi ja äitiydestäsi, olet varmasti loistava äiti :) yritä antaa puheiden mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta suoraan ulos! on silti varmaan helpommin sanottu kun tehty. Harmittaa sun puolesta..
Olen myös synnyttänyt sektiolla 4kk sitten (kiirreellinen sektio huonojen napavirtausten takia). En koe että olen vähemmän äiti tai "huono" synnyttäjä. Mä siinä yleensä tokaisen etten tiedä mitään synnytyskivuista :) Enkä tiedäkään enkä välitäkään tietää. Mä näen joka päivä sektioarven ja se on kaunis koska sieltä tuli ihana poikani ja muistuttaa.
Aluksi minua harmitti ettei isä saanut olla paikalla ja kaikki meni niin nopeasti ja piti odottaa seuraavaan päivään että sain nähdä vauvani muttei enää, olen vain iloinen että hänellä on kaikki hyvin.
Jotkut ehkä ajattelee ettei sektiolla synnyttäminen ole taistelua ja oikeaa synnyttämistä! Kuitenkin me molemmat tiedämme että yhtä rankkaa on sektiohaavan kanssa pienen vauvan hoitaminen ja meiltä on leikattu kuitenkin vatsa auki mikä ei ole mikään pieni toimenpide. Ja voin sanoa että itse en toivo itselleni mitään kipua ja synnytyspolttoja ja voisin ilomielin synnyttää ilman niitä.
Jos alateitse synnyttänyt potkii sinua maanrakoon koska olen sektioäiti niin hän pönkittää sillä omaa egoaan koska salaa on sinulle kateellinen kun pääsit niin "helpolla". Pääasiahan on että sait rakkaan vauvasi
Minun ei koskaan pitänyt saada lasta, endometrioosi oli valloittanut munatorvet. Kun ihme kuitenkin tapahtui, ei siinä haitannut perätilan takia tehty sektio mitään,olin ihan oikea äiti kuitenkin.
Sektiohaavaan pääsi sairaalassa bakteeri, jota sitten hoidettiin 3 kk antibiooteilla, suurin osa suonensisäisillä. Lapsi kärsi koliikista ja haisi rikille,ja päätin lopettaa suosiolla imettämisen,vaikka lääkärit sanoivat ettei lapsi kärsi lääkkeistä. Kuinka ollakaan, vauva alkoi nukkumaan 8 tunnin yöunet 2 kk:n vanhana.
Minä en myöskään oikein koskaan osannut olla hiekkalaatikolla tai osallistua lapsen leikkeihin sillä taidolla,kuin esimerkiksi lapsen isä.
Pelkäsin kylvettää vauvaa yksin,etten vain lipsauta häntä käsistäni..
Kaikki mahdollinen,josta olisin voinut ajatella olevani huono äiti. Mutta turhaan olisin vellonut epäonnistumisen aalloissa ja käyttänyt aikani hukkaan,kun saatoin nauttia omasta lapsestani :D
Tietenkin nautin äitiydestä ja rakastan lastani yli kaiken, alusta asti. Muistan kun mieheni puhui minulle ystävänsä kokemuksista synnytyssalissa sanoin hänelle että en halua kuulla. Itselleni tuli niin paha mieli siitä että olisi tehnyt mieli ruveta itkemään siinä paikassa.En koe kuitenkaan olevani lapselleni huonompi äiti kuin alateitse synnyttäneet, tunnen vain suurta surua siitä että en itse ole päässyt kokemaan sitä.
Ehkä tämä kateuskin alateitse synnyttäneille joskus helpottaa (:
Minunkin on pakko sanoa mielipiteeni...
Puhutte kaikki niin kuin ei sektiolla synnyttäneet olisi kokeneet kipuja... Tämähän ei todellakaan aina pidä paikkaansa! Paljon riippuu siitä miten sektioon on ensinnäkin päädytty...onko suunniteltu, kiireinen vaiko hätäsektio. Ja miten synnytys on sitä ennen ollut käynnissä.
Synnytyskivuthan eivät tule vain siitä hetkestä, jolloin lapsi pullahtaa maailmaan. Itselläni esim. synnytys käynnistettiin, koska olin jo pitkälti yliajalla. Silloin jo varoiteltiin, että mitä kauemmin käynnistys kestää niin myös kivut saattavat paheta. Useimmiten (pitkittyneessä) käynnistyksessä kivut ovat PALJON voimakkaampia kuin itsellään alkavassa.
Minun synnytykseni kesti kaiken kaikkiaan yli 20 tuntia, joita edelsi kaksi käynnistyspäivää. Ja voin taata, että kyllä tuntui ihan oikeata synnytyskipua., vaikkakin loppujen lopuksi jouduinkin hätäsektioon.
En koe, että olisin huonompi äiti tai kokenut vähemmän kipua kuin alateitse synnyttäneet. Päinvastoin lääkärien arvion mukaan kiputaso nousi aika hurjaksi. Tietenkään en ole kokenut itse ponnistusvaihetta, mutta en sen takia katso olleeni millään lailla huonompi synnyttäjä-
Tsemppiä kaikille sektion läpi käyneille, on syy siihen sitten ollut mikä vain!
Ja tietysti tsemit myös alateitse synnyttäneille, samanarvoisia olemme kaikki!
Mulla on täysin samanlaisia tuntemuksia kuin ap:llä. Olen "katkera" etten koskaan voinut synnyttää alateitse, eli en ole koskaan synnyttänyt. Molemmat lapseni siis leikattiin ja enempää lapsia emme voi tehdä. En koe olevani mitenkään vähemmän äiti lapsilleni, mutta omasta äitiydentunteestani puuttuu jotain oleellista. Se, etten ole koskaan synnyttänyt. Varmasti tähän joku vastaa sektion olevan myös synnytys (ja onhan se, kai..), mutta minä tunnen näin. Omat synnytykseni eivät ole koskaan edes alkaneet (leikkaukset ovat olleet n. 1 kk ennen laskettua aikaa), en ole koskaan tuntenut supistuksia, jne. Olen kateellinen muiden äitien synnytysjutuille. Mutta tietenkään nämä ajatukset eivät vello päässäni joka hetki ja olen suunnattoman onnellinen lapsistani. Naisena jäin vain jotain vaille.
Juuri näin tunnen itsekin. En myöskään tuntenut supistuksia tai kokenut sitä jännityksen tunnetta siitä koska sairaalaan pitää lähteä. En itsekään ajattele näitä asioita koko ajan, mutta välillä kun ystävät puhuvat synnytyksestään, en voi olla ajattelematta että en itse ole saanut sitä kokea ja katkeroidun...
Se on vain synnytystapa. Miksi sitä murehdit? Pieni juttu, vain tapa saada lapsi pihalle. Keskity elämään mielekkäällä tavalla. Nauti parisuhteesta, ystävistä, työstä, harrastuksista yms. Ne ovat sitä elämää jota elät!
"mutta ethän sä voi sitä tietää" kommentoijille voit sanoa, että olihan sulla mahdollisuus sektioon ilman puudutustakin mutta järki onneksi voitti.
Onnittelut sinulle terveestä vauvasta.
Itse pelkäsin jo raskausaikana, että jos vauva onkin perätilassa ja joutuisin sektioon enkä saisi tuntea sitä tuskaa mitä synnyttämiseen kuuluu. Halusin siis kokea kaiken sen ja tehdä "työn" oman lapsen syntymän eteen. Viikolla 36 olin aivan kauhuissani, koska itselläni oli tunne, että vauva on perätilassa. Neuvolassa sanottiin, että kyllä se tuntuu pää alaspäin olevan. Synnytys käynnistyi rv41 vesien menolla, mutta supistuksia ei tullut. Vasta sairaalassa todettiin puolivahingossa lapsen olevankin perätilassa. Tämä tuli siis yllätyksenä vaikka itsellä olikin aiemmin ollut epäilys. Haave alatiesynnytyksestä romuttui, mutta samalla tuli hyvä olo siitä, että onneksi voi synnyttää myös sektiolla, joka oli parempi vaihtoehto kuin alatiesynnytys. Monet ottavat tatuoinnin muistoksi vauvasta, itse sain "tatuoinnin" terveen lapsen syntymästä sairaalassa!:)
siis mitä hittoa, minkä takia joku haluaa tuntea kipua? Ai kun se on luonnollinen tapahtuma, joo mutta onhan se umpisuolen puhkeaminenkin ihan luonnollinen tapahuma, mutta kyllä sekin vaan leikataan pois ja puudutusten/nukutuksen kanssa!
Pitäiskö sitä sitte haluta tuntea myös perheväkivallan kivut ja tuskat, kun on hakattu poskiluut murteille, sairasta!
""mutta kun ystäväni puhuu synnytyksestään ja sanoo lopuksi: "mutta ethän sä voi sitä tietää", "
TE vasta hölmöjä olette! arvatkaa miltä sellaisista naisista tuntuu, jotka eivät ole synnyttäneet lapsia lainkaan?? Mekään ei voida mistään tietää mitään kun meillä ei ole lainkaan lapsia..
voi teitä! hankkikaa muutakin elämää kuin ne mukulanne!
Ja niin kauan kuin kaikilla Afrikan lapsilla ei ole ruokaa niin meidän on pidettävä suu supussa kaikista muista tunteistamme kuin kiitollisuudesta?
just niin
Minä ehkä kyllä suosittelisin näitä "katkeroituneita ja kaateellisia" sektioäitejä hankkimaan ihan ammattiapua. Katkeroituminen ei ole hyvä asia, vaan se on elämää tuhoava. Reippaasti siis vaikka ensin neuvolassa puhumaan tuntemuksista.
Kiitollisuuden tunteesta vielä: itse sain lapseni sektiolla ja todellakin tunteina on ollut sekä onni että suuri kiitollisuus. Vaikkapa vain sata vuotta sitten ilman sektiota olisimme ehkä sekä minä että lapseni kuolleet. Olen siis vain todella kiitollinen, että meitä voitiin auttaa.
Ja olen senkin itselleni nauraen tunnustanut, että en ole huono äiti enkä huono ihminen, mutta en ole kovin kummoinen synnyttäjä. Jos lapseni tai minä olisimme tavalliseen alatiesynnytykseen kuolleet en olisi ainakaan voinut olla sitten hyvä äiti. Asioita kannattaa puida monelta kannalta, ei vain kadehtia toisten kokemuksia. Nekin voivat olla jälkikäteen vähän väritettyjä.
Kyllä sectio on synnytys siinä missä alatiesynnytyskin!
Itse jouduin sectioon(jota pelkäsin kuollakseni), vaikka supistukset jo säännöllisesti tulivatkin. Sectio tehtiin epiduuraalipuudutuksessa, minkä laitto meni pahasti pieleen (lääkäri tökki hermoon, jouduttiin vaihtamaan kokeneempi lääkäri), tärisin koko leikkauksen ajan ja oksensin ja voin pahoin kolme päivää leikkauksen jälkeen. Pystyleikkauksen vuoksi imettäminen sattui helkutisti, kylvettää en voinut lasta ollenkaan. Maito ei noussut kunnolla ollenkaan, joten annoin maidon pullosta yritettyäni imettää aina ensin.
Kaikesta huolimatta koen synnyttäneeni. Minun kokemukseni ja tuskani synnytyksessä vain oli erilainen kun sain lisäksi pelätä lapseni hengen puolesta kun hän meinasi kuolla.
Itse jos saisin valita, synnyttäisin alakautta. Leikkauksessa kun on aina suuremmat riskit. Ikävä kyllä itse en enää saa mahdollisuutta edes kokeilla alatiesynnytystä, mutta se ei tee vähemmäksi sectiosynnytystä.
Nauti äitiydestä, ole onnellinen että lapsesi voi hyvin. Aina ei mene kaikki niin hyvin kuin toivoisi, mutta lopulta pääasia on äidin ja lapsen hyvinvointi.
Hei! Olisin itsekin halunnut synnyttää toisen lapseni normaalisti, mutta kun sairaalassa suositeltiin sektiota, niin eipä siinä uskaltanut olla suostumatta. Minulla on siis molemmat takana päin, suunniteltu sektio ja alatiesynnytys, ja itse kyllä valitsisin mieluummin alatiesynnytyksen, koska siinä on enemmän onnistumisen riemua.
Mutta itselleni tärkeintä oli kuitenkin, että lapsi saatiin terveenä maailmaan. Yleensä sektioon on hyvä syy, ja pari kaveria on epäonnistuneen alatiesynnytyksen jälkeen joutunut hätäsektioon, joten asiaa puntaroidessa lohduttauduin sillä, että suunniteltu sektio on aina parempi kuin se
hätäsektio. Ja se on miljoona kertaa parempi vaihtoehto kuin se, että vauvalle olisi tullut esim. aivovamma synnytyksessä sattuneen hapenpuutteen seurauksena.
kun ystävät puhuvat noita juttuja niin mieti mielessä hiljaa "ainakin mun paikat on jäänyt venymättä piloille" -tyyliin.
itselläni oli esikoisen aikoihin sama juttu, vähän masennus iski sektion jälkeen kun ei saanut kokea normisynnytystä.
sitten tuli kakkonen ja sille pyysinkin suoraan sektion koska olin ajatellut asiat jo puhki ja tajusin ettei minusta vauvat mahdu ulos ja että se on turvallisempaa äidille ja lapselle. lisäksi oli helpotus kun tiesi minä päivänä lapsi syntyy.
tuo masis voi siis kääntyä päinvastaiseksikin. juttele neuvolassa josko heillä ois vaikka depressiohoitaja jolle juttelisit asiasta.
ite synnytin alateiste 13.9.2011 ja mielummin olisin valinnut sektion ja sitä koitinkin saada mutta en saanu kun vauva oli oikein päin yms. Nyt edelleen häntäluu niin kipeä etten voi istua tai kävellä pitkään eli vauvan hoito on vieläkin menee hampaita purren kun on kipuja plus että mulle tehtiin välilihan leikkaus joka ei oo vieläkään parantunut kunnolla ja siitä jouduttiin yks tikki poikkasemaan kun hankas.. :/ Että ei nääkää niin kivoja oo