Ajattelin kirjoittaa omia mietteitäni masennuksesta heräämisestä ja omakohtaisesta kokemuksesta, miten näen ja koen ajatuksia nyt, kun vihdoinkin tunnen näkeväni itseni, maailman ja masennukseni eri tavalla.
Minulla ei ollut mikään hyvä lapsuus, minulle lapsena annettiin perheessä kaikista vähiten huomiota ja rakkautta, minulla oli vain huonoja kavereita jotka loppujen lopuksi tekivät aina jotain pahaa minun kusannuksella. Olin koulukiusattu, isäni oli alkoholisti ja äitini narkkari. Sairastuin masennukseen jo hyvin nuoressa iässä, mutta hoitoa ja lääkitystä aloin saamaan vasta noin 20v ikäisenä. Olen sairastanut myös masennusta ja anoreksiaa, sekä ollut reilusti ylipainoinen.
Olen ollut siis masentunut jo yli kymmenen vuotta, siitä hoidoissa jo lähemmäs seitsemän vuotta. Olen ollut pohjalla, niin pohjalla että itsemurhaa on 'yritetty' huonoin tuloksin ja jolloin itsemurha oli jokapäivainen ajatus ja poispääseminen tästä maailmasta oli kuin se tärkein asia omassa mielessäni. Kaikki oli vain paskaa, mikä lopulta muuttui siihen, ettei enää mikään tuntunu hyvältä. Olin turta sisältäpäin, en tuntenut surua tai onnellisuutta, en yhtikäs mitään.
Eräänä päivänä tuntui että heräsin, että kuin havahduin kaikkien niiden masennuslääkkeiden ja terapiakäyntien jälkeen elämääni ja siihen missä oli, mitä ajattelin, ketä syytin tästä kaikesta.
Olin vihainen vanhemmilleni, jotka välittivät enemmän omista riippuvuuksiistaan kuin minusta, jotka osoittivat enemmän huomiota niille sisaruksilleni, jotka menestyivät paremmin elämässä. Olin vihainen kiusaajilleni, jotka kiusasivat minua aina ensimmäisestä koulupäivästä lähtien siihen viimeiseen päivään, kunnes en enää pystynyt käymään koulussa. Syytin heitä kaikkia siitä etten tuntenut olevani rakastettu tai hyväksytty, siitä että minulla on nyt täysin nolla itsetunto, etten hyväksy omaa itseäni, etten näe itseäni kauniina, vaikka minulle muuta sanotaan. Syytän entisiä kavereitani siitä, etteivät he olleet luottamukseni arvoisia, miten nykyään en pysty enää luottamaan muihin ihmisiin, koska pelkään, että minua taas käytetään hyväksi ja puukotetaan selkään.
Minulla ei ollut mikään hyvä lapsuus, minulle lapsena annettiin perheessä kaikista vähiten huomiota ja rakkautta, minulla oli vain huonoja kavereita jotka loppujen lopuksi tekivät aina jotain pahaa minun kusannuksella. Olin koulukiusattu, isäni oli alkoholisti ja äitini narkkari. Sairastuin masennukseen jo hyvin nuoressa iässä, mutta hoitoa ja lääkitystä aloin saamaan vasta noin 20v ikäisenä. Olen sairastanut myös masennusta ja anoreksiaa, sekä ollut reilusti ylipainoinen.
Olen ollut siis masentunut jo yli kymmenen vuotta, siitä hoidoissa jo lähemmäs seitsemän vuotta. Olen ollut pohjalla, niin pohjalla että itsemurhaa on 'yritetty' huonoin tuloksin ja jolloin itsemurha oli jokapäivainen ajatus ja poispääseminen tästä maailmasta oli kuin se tärkein asia omassa mielessäni. Kaikki oli vain paskaa, mikä lopulta muuttui siihen, ettei enää mikään tuntunu hyvältä. Olin turta sisältäpäin, en tuntenut surua tai onnellisuutta, en yhtikäs mitään.
Eräänä päivänä tuntui että heräsin, että kuin havahduin kaikkien niiden masennuslääkkeiden ja terapiakäyntien jälkeen elämääni ja siihen missä oli, mitä ajattelin, ketä syytin tästä kaikesta.
Olin vihainen vanhemmilleni, jotka välittivät enemmän omista riippuvuuksiistaan kuin minusta, jotka osoittivat enemmän huomiota niille sisaruksilleni, jotka menestyivät paremmin elämässä. Olin vihainen kiusaajilleni, jotka kiusasivat minua aina ensimmäisestä koulupäivästä lähtien siihen viimeiseen päivään, kunnes en enää pystynyt käymään koulussa. Syytin heitä kaikkia siitä etten tuntenut olevani rakastettu tai hyväksytty, siitä että minulla on nyt täysin nolla itsetunto, etten hyväksy omaa itseäni, etten näe itseäni kauniina, vaikka minulle muuta sanotaan. Syytän entisiä kavereitani siitä, etteivät he olleet luottamukseni arvoisia, miten nykyään en pysty enää luottamaan muihin ihmisiin, koska pelkään, että minua taas käytetään hyväksi ja puukotetaan selkään.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mutta kuka näistä on olemassa? Ei kukaan.
Kaikki nämä ihmiset, joihin tunnen suurta vihaa ja pettymystä, ovat menneisyydessäni. Toki, he ovat yhä elossa, mutta eivät he ole enää niitä samoja ihmisiä, kuin silloin vuosia sitten. Me kaikki teemme virheitä, minä myös, mutta en minäkään ole enää se pelokas tyttö siellä koulun penkillä, joka ei uskaltanut sanoa takaisin niille kiusaajille, miksi luulen että ne kiusaajani olisivat yhä sellaisia, kuin he nuorina olivat?
En tunne että minun kuuluisi antaa heille anteeksi. en niille lapsille, jotka kiusasivat, mutta alkaa ymmärtämään, että ei asiat ole niin mustavalkoisia. Myös heille on voinut käydä jotakin, mikä on ajanut heidät tekemään niinkuin he ovat tehneet. Ei se ole tottakai oikein, eikä kiusaaminen ja haukkuminen ole koskaan oikein, mutta miksi olen niin takertunut siihen menneisyyteen, jota ei oikeasti ole edes olemassa enään, eikä niitä ihmisiä ole olemassa. He ovat kasvaneet, muuttuneet niistä ajoista. Niinkuin minäkin.
Myöskin vanhemmistani olen alkanut ymmärtämään, että hekin tekevät virheitä, heilläkin on oma huono menneisyytensä mikä on johtanut heidät tekemään valintoja mitä he ovat tehneet. Yhä sanon sitä, ettei se tarkoita että he olisivat oikeutettuja tekemään mitä tekivät, etten minä tuntenut oloani rakastetuksi, mutta ei sitä voi muuttaa enää ja eivät hekään ole enää samoja ihmisiä kuin silloin. Tottakai isäni käyttää yhä liikaa alkoholia eikä näytä tunteitaan millään tavalla, mutta miksi minä syytän häntä siitä niin kamalasti?
Kaikkeen tälläiseen havahtuminen on helpottanut masennustani yllättävän paljon, kun olen alkanut kuin jollain tavalla hyväksymään sitä mitä on tapahtunut ja päästämään siitä irti. Eivät ne masennuslääkkeet auttaneet minua ajattelemaan näitä asioita, vaan minun itseni tulee herätä siitä masennuksesta.
Ei, en ole kuitenkaan vielä parantunut, olen yhä masentunut, mutta en niin pahasti kuin ennen.
Olen myös yrittänyt kohdata näitä menneisyyden haamujani, soitin eräälle vanhalle tuttavalleni, sille, jota vihasin niin pitkää ja syytin siitä etten osannut luottaa enää kehenkään. Olin sen myös kertonut hänelle vuosia sitten, nyt soitin vain kertoakseni, ettei se ollut hänen syytään.
Se helpotti, enemmän kuin osasinkaan arvata, että lopetin sen toisen syyttämisen.
Nyt se on minusta kiinni milloin alan luottamaan ihmisiin. Vaikka varmasti tulen vielä ajattelemaan vanhoilla tavoilla, miten en voi luottaa, koska miten minua on kohdeltu, mutta uskon, että pääsen siitäkin yli näiden ajatuksien jälkeen.
Sama koskee myös oman itseni näkemistä, sitä miten olen aina pitänyt itseäni rumana. Ei siihen auta muu, kuin oma suhtautumiseni, vaikka se tekeekin yhä vaikeaa, kun menneisyydessä tuntui, ettei kukaan hyväksynyt.
Minä elän kuitenkin tässä hetkessä, enkä ole se sama ihminen joka oli menneisyydessä. Varmasti tulen tapaamaan vielä vääränlaisia ihmisiä elämässäni, mutta voin oppia niistä näkemään maailmaa uudessa valossa, kuten nyt, en syyttämään muita siitä mitä minulle on tapahtunut.