Olen kolmekymppinen, koulutettu ja työssäkäyvä sinkkunainen. Ongelmani ovat kamalat tunteenpurkaukset töissä, joiden syntymiseen tarvitaan vain joku pikkuasia. Itken, syyttelen ihmisiä, vihaan itseäni, paiskon ovia ja sanon mitä sattuu. Jälkeenpäin kadun. Päässäni mustenee täysin, enkä voi hallita itseäni enkä tekojani tai esimerkiksi laskea hitaasti kymmeneen. Olen kokeillut masennuslääkkeitä, mutta ne eivät auttaneet. PMS-oireista tuskin voi olla kyse, koska tätä käyttäytymistä ilmenee mihin aikaan kuukaudesta tahansa. Olen käynyt psykologilla, mutta ainakaan vielä en ole saanut mitään apua.
Käyttäydyn näin vain töissä. Ystäväni eivät osaa auttaa minua, koska heidän kanssaan olen aivan eri ihminen, herttainen ja kärsivällinen. Työnantajani ei jaksa kauaa katsella tätä menoa ja itsekin alan olla varsin loppu, koska asia on vuosien mittaan vain pahentunut.
Mielestäni menetän itsehillinnän etenkin kun olen epävarma jostain tai jos minua kohdellaan mielestäni epäoikeudenmukaisesti (Olen pätevä ja ylikoulutettu nainen miesvaltaisella alalla ja joudun siksi välillä paskahommiin.) Jokin aika sitten sain epäsopivaa kohtelua esimieheltäni ja kateelliselta työkaveriltani, mutta asia sovittiin. Silti jatkan samanlaista käyttäytymistä.
Teen työni kunnolla ja olen ahkera.
Onko kohtalotovereita ja onko joku saanut samanlaisiin oireisiin apua?
Käyttäydyn näin vain töissä. Ystäväni eivät osaa auttaa minua, koska heidän kanssaan olen aivan eri ihminen, herttainen ja kärsivällinen. Työnantajani ei jaksa kauaa katsella tätä menoa ja itsekin alan olla varsin loppu, koska asia on vuosien mittaan vain pahentunut.
Mielestäni menetän itsehillinnän etenkin kun olen epävarma jostain tai jos minua kohdellaan mielestäni epäoikeudenmukaisesti (Olen pätevä ja ylikoulutettu nainen miesvaltaisella alalla ja joudun siksi välillä paskahommiin.) Jokin aika sitten sain epäsopivaa kohtelua esimieheltäni ja kateelliselta työkaveriltani, mutta asia sovittiin. Silti jatkan samanlaista käyttäytymistä.
Teen työni kunnolla ja olen ahkera.
Onko kohtalotovereita ja onko joku saanut samanlaisiin oireisiin apua?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Joitain vuosia sitten minulla oli kotona sama ongelma - suutuin ja raivosin lapsilleni pienemmistäkin syistä. Jos kohtaukset olisi videoitu, olisi siinä saanut nauraa. Kävin ongelman vuoksi psykiatrilla. Muutos alkoi siitä, että mistä suutuin "tärkeys" pienennnettiin, tai asian hoidon siirsin miehelleni. Oikeastaan muutuin ihmisenä täysin - väilinpitämättömään suuntaan, enkä enää tiedä oliko se hyvä tai paha asia.
Esim aiemmin, jos kotiimme oli tulossa vieraita, kelasin ostokset ja siivoukset listaan, miten vierailuun pitäisi valmistautua. Nykyään en enää stressaa vieraita, ja mieheni auttaa valmisteluissa.
Tärkeintä on suhtautua eri tavoin - omiin odotuksiin. Pitää kysyä itseltään, " millä tavoin odotukseni ovat kohtuuttoman suuret ? " jos niiden vuoksi joudun raivoamaan.
Oliskohan vikaa sinulla siinä, että " odotat saavasi osaksesi kunnioitusta" muilta työntekijöiltä ? mieti tätä.
Kannattaa tutkia, olisiko sinulla mahdollisesti epävakaa persoonallisuushäiriö joka aiheuttaa vakavia mielialan heilahteluja. Jos tästä ei ole kyse, niin käytöksesi voi enteillä loppuunpalamista (työn kuormittavuus ja vaativuus itseään kohtaan). Tilaan saattaa vaikuttaa myös se, että olet miesvaltaisessa työssä, eikä oikein ole naispuolista "tukijoukkoa".
Eikö sinulle ole diagnosoitu mitään mielenterveysongelmaa aiemmin? Jos ei, niin nyt kannattaa tutkia asia perinpohjin niin saat oikean lääkityksenkin ongelmaan. Epävakaa persoonallisuushäiriöön ei auta pelkästään lääkkeet, myös oikeanlainen, pitkäaikainen terapia.
Kiitos vastauksista!
On totta, että vaadin itseltäni paljon töissä. Työ tuntuu joskus elämän sisällöltä, koska olen sinkku. (Minulla on kuitenkin myös ystäviä ja harrastuksia, joten elämässä on muutakin kuin duuni.) Reagoin ainakin pettymyksiin ja saamiini epämiellyttäviin tehtäviin riehumalla. Loppuunpalanut en kuitenkaan ole, teen ihan normaalia työpäivää.
Minulla on tämän asian yhteydessä diagnosoitu lievä masennus, mutta mielestäni se on pienempi ongelma kuin tämä epätasapainoinen käytökseni.
Psykologin mielestä minulla ei ole epävakaata persoonallisuushäiriötä, pitää kysyä seuraavalla kerralla, että millä hän tämän asian perustelee.
Olen huomannut, että toinen vanhemmistani käyttäytyy ajoittain samalla tavalla kuin minä eli ei hallitse itseään. Itselläni on ollut tämä taipumus lapsesta asti, mutta vasta nyt 25 vuoden paremmalla puolella minusta on tullut sietämätön.
Yksi sana, syklotymia, googleta!!!
sannarr: Kyse ei voi minusta olla syklotymiasta, koska minulla ei ole hypomanisia jaksoja. Olen joko normaali tai sitten masentunut/raivostunut.