Oli aivan pakko tulla tänne kirjoittamaan ja saamaan mahdollisesti vertaistukea saman kokeneilta/samassa tilanteessa olevilta ihmisiltä. Välillä minusta tuntuu että olen niin yksin näiden asioiden kanssa kun kenelläkään lähipiirissä (parhailla ystävillä) ei ole vastaavanlaisia tilanteita elämässään eivätkä he siten oikein osaa "eläytyä" näihin fiiliksiin.
Asiathan ovat niin että olen 22-vuotias nainen ja äitini on narsisti. Hän teki lapsuudestani ja nuoruudestani yhtä helvettiä alituisella riitelyllään, syyllistämisellään, itsesäälissä rypemisellä, henkisellä ja fyysisellä väkivallalla (isääni kohtaan fyysistä, ei minua kohtaan), haukkumisella, raivokohtauksilla, itsemurha-uhkailuilla sekä suoranaisilla tappouhkauksilla koko perhettä kohtaan. Lapsena luulin että äiti on nyt vain väsynyt/ärtynyt työasioista ja tavallaan totuin tuohon käytökseen.
Ajattelin että kai tämä on normaalia ja tällaista kai on sitten kaikilla. Nuoruudessani rupesin ymmärtämään että äidilläni on oikeasti vakavia psyykkisiä ongelmia mitä hänellä todella onkin. Yritin kauan pysyä hänen kanssaan ns. väleissä tai että välillämme voisi olla edes jonkinlainen ihmiskontakti vaikkei meillä äiti-tytär suhdetta ole ollut koskaan eikä sellainen ole mitenkään mahdollista. Olen kuitenkin koko ikäni pelännyt häntä ja tuntenut suurta ahdistusta hänen läsnäolostaan, koska milloinkaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Lukioiässä nukuin kaksi viimeistä vuotta kun äiti asui luonamme siten että minulla oli aina oven edessä esteitä (tuoleja, tavaroita jne..) siltä varalta jos äiti oikeasti toteuttaa tappouhkauksensa. Nuorena meinasin myös useaan otteeseen soittaa paikalle poliisit/tehdä rikosilmoituksen äidistäni, mutta en halunnut siihen paperivyyhtiin mikä siitä seuraa. Minua pelotti myös se, että jos minua ei oteta todesta eikä uskota ja näin ollen äitini vain suuttuisi tästä ja siitäkös mitä seuraisi.
Asiathan ovat niin että olen 22-vuotias nainen ja äitini on narsisti. Hän teki lapsuudestani ja nuoruudestani yhtä helvettiä alituisella riitelyllään, syyllistämisellään, itsesäälissä rypemisellä, henkisellä ja fyysisellä väkivallalla (isääni kohtaan fyysistä, ei minua kohtaan), haukkumisella, raivokohtauksilla, itsemurha-uhkailuilla sekä suoranaisilla tappouhkauksilla koko perhettä kohtaan. Lapsena luulin että äiti on nyt vain väsynyt/ärtynyt työasioista ja tavallaan totuin tuohon käytökseen.
Ajattelin että kai tämä on normaalia ja tällaista kai on sitten kaikilla. Nuoruudessani rupesin ymmärtämään että äidilläni on oikeasti vakavia psyykkisiä ongelmia mitä hänellä todella onkin. Yritin kauan pysyä hänen kanssaan ns. väleissä tai että välillämme voisi olla edes jonkinlainen ihmiskontakti vaikkei meillä äiti-tytär suhdetta ole ollut koskaan eikä sellainen ole mitenkään mahdollista. Olen kuitenkin koko ikäni pelännyt häntä ja tuntenut suurta ahdistusta hänen läsnäolostaan, koska milloinkaan ei voi tietää mitä tapahtuu. Lukioiässä nukuin kaksi viimeistä vuotta kun äiti asui luonamme siten että minulla oli aina oven edessä esteitä (tuoleja, tavaroita jne..) siltä varalta jos äiti oikeasti toteuttaa tappouhkauksensa. Nuorena meinasin myös useaan otteeseen soittaa paikalle poliisit/tehdä rikosilmoituksen äidistäni, mutta en halunnut siihen paperivyyhtiin mikä siitä seuraa. Minua pelotti myös se, että jos minua ei oteta todesta eikä uskota ja näin ollen äitini vain suuttuisi tästä ja siitäkös mitä seuraisi.
Vastaukset 11
Vanhimmat
ja jatkuu...
Olen katkaissut välini äitiini n. 2 vuotta sitten totaalisesti. Jonkin aikaa hän tiesi numeroni ja laitoin hänelle silloin tällöin (lähinnä äitienpvnä) viestin, lähinnä siksi että halusin varmistaa ettei hän ehkä sittenkään tee sitä itsemurhaa. Itsemurhalla hän on uhkaillut niin kauan kuin muistan ja sen tiedon kanssa on ollut vaikea elää, koska täten hän on pitänyt perhettämme ikään kuin varpaillaan että "ette sitten varmasti hylkää minua vaikka minä tekisin mitä tahansa teille". Lopulta tilanne meni kuitenkin siihen, että äiti pisti minulle hyvin häiritseviä uhkailevia viestejä tai kun hän soitti hän rupesi kertomaan minulle valheita isästäni (jonka kanssa olen hyvissä väleissä..). Anteeksiantamiselleni ja ymmärrykselleni oli viimein tullut raja.
Nyt olen siis vaihtanut numeroni salaiseen numeroon, jota hänellä ei ole. Olen estänyt hänen sähköpostinsa eikä hän tiedä tarkalleen missä asun. Tämä on ollut ainoa keino irroittaa hänet minun elämästäni.
Voisin jokseenkin yrittää selvitä äitini jättämistä arvista ja traumoista ellei hän edelleen olisi sekoittamassa isäni elämää. He ovat edelleen virallisesti naimisissa ja nyt ilmeisesti riitelevät omaisuusasioista ja erosta. Tiedän että äitini tavoite on nöyryyttää isää ja vaikeuttaa hänen elämäänsä kaikin mahdollisin tavoin. Mitä kauemmin eroprosessi kestää, sitä tyytyväisempi äitini on. Hän on aina ollut riippuvainen isästäni enkä edes kuvittele että hän jättäisi isän mielellään rauhaan ikinä. Todennäköisesti hän haluaa siis taistella loppuelämänsä isäni kanssa erinäisistä asioista, koska eihän hänellä muutakaan tekemistä ole. Isäni on hyväsydäminen ja kärsivällinen ihminen joka ymmärsi sen ihmisen oikkuja 27 vuotta. Hän haluaisi yrittää sovitella omaisuus asiat jotta meille lapsille (minulle, siskolle ja veljelle) jäisi jokin perintö. Olen sanonut isälleni etten välitä perinnöstä tai rahasta vaan siitä että hän eläisi tässä ja nyt, rauhassa. Ja että me kaikki saisimme elää rauhassa. Minun on vaikea tavata myös isääni sillä pelkään välillä että hän alkaa puhua tästä aiheesta, joka on minulle vaikea. Haluaisin elää elämääni täysillä ja päästä jo eteenpäin siitä ihmisestä. Minua ahdistaa ajatus siitä että vanhempani tulevat taistelemaan omaisuusasioistaan/eroasioistaan seuraavat 10 vuotta, jonka aikana minun on aivan mahdotonta olla isäänkään paljon yhteydessä oman jaksamiseni kannalta. Minua ahdistaa ja itkettää todella paljon koko ajan ja elämä on yhtä selviämistä vain. Minua ahdistaa myös jos minut yritetään saada jotenkin osalliseksi siinä eroasiassa. isäni on jo pyytänyt minulta todistusta oikeudessa jos sinne asti mennään. En halua elää olla vanhempieni välien selvittelijä joka olin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Haluan oikeuden omaan elämään ja siihen etteivät he enää pilaisi kaikkia tekemisiäni omilla ongelmillaan ja jatkuvalla tappelullaan. Rakastan isääni paljon ja olen hänelle paljosta velkaa, mutta minun on mahdotonta olla asiassa mukana.
Onko kenelläkään mitään vastaavaa kokemusta/neuvoja eteenpäin menemiseen? En tahtoisi luovuttaa ja siksi haen apua eri lähteistä. Olisi mukava tietää etten ole ainoa vaan että meitä on täällä moneksi ja me kaikki voidaan auttaa toisiamme selviytymään.
Haluaisin myös omalla tarinallani auttaa niitä ihmisiä jotka painivat vastaavien tilanteiden kanssa. Et ole yksin. Myös minä olen täällä ja porskutan eteenpäin joka god damn päivä tavalla tai toisella! Tehdään se yhdessä. Haluaisin myös valaa uskoa sinuun joka tunnet ettet selviä tästä. Minun 22 vuotiseen elämääni on mahtunut paljon paljon traumaattista ja vaikeaa asiaa, mutta väitän että nämä kaikki kokemukset ovat muovanneet minusta ihmisen joka osaa arvostaa vähäisiäkin asioita ja jolla on taito puhua vaikeistakin asioista suoraan. Ota vaikeutesi vastaan sellaisena kuin ne tulevat, hyväksy ne, ja muuta kaikki oppimasi taidoiksesi ja hyödyiksesi!
Tänään taitaa olla palstalla vähän nahistelupäivä. Toivottavasti myöhemmin tulee vastauksia sinunkin aloitukseesi.
Hienoa nähdä uskosi tulevaisuuteen ja eteenpäin porskuttamiseen vaikeista elämänkokemuksista huolimatta!
Ovatko sisaruksesi sinua nuorempia? Voivatko he osaltaan sanoa isällenne, että rahaa tärkeämpää on mahdollisuus jatkaa elämää eteenpäin?
Ei ole kokemusta kuvailemastasi asiasta, vain parisuhteesta narsistin kanssa. Toivottavasti saat vastauksia ja aiheesta tulee keskustelua. Tiedät jo varmaankin, että netissä on myös narsistien uhrit info, missä on myös narsistien lapset osio. Siellä on "porttikielto" narsisteille siis sikäli paljon tarkemmin moderoitu kuin tämä palsta.
Siellä narsisteja kuten on todistettu
Ohimennen, vastaus sinulle.. Minulla on siis 24 vuotias isosisko ja 20 vuotias pikkuveli. Olemme kaikki sanoneet isällemme juuri näin, mutta ilmeisesti asiat ovat niin vaikeita että niistä ei ihan hetkessä eteenpäin mennä... =/ Toivottavasti keskustelua tosiaan syntyy, muuten on aika orpo olo.
"Minun 22 vuotiseen elämääni on mahtunut paljon paljon traumaattista ja vaikeaa asiaa, mutta väitän että nämä kaikki kokemukset ovat muovanneet minusta ihmisen joka osaa arvostaa vähäisiäkin asioita ja jolla on taito puhua vaikeistakin asioista suoraan. Ota vaikeutesi vastaan sellaisena kuin ne tulevat, hyväksy ne, ja muuta kaikki oppimasi taidoiksesi ja hyödyiksesi!"
Minulla ei ole itsellä vastaavaa kokemusta, mutta täytyy sanoa että on tuntuma että olet oikella tiellä. Joskus samassa tilanteessa olleet ovat kertoneet, kuinka välien katkaisu on ollut ainoa keino ja oman elämän järjestäminen uudelleen ilman narsisti vanhempaa. Tuolta löytyy joitakin otsikoita, jos linkki toimii..
http://beta.eniro.fi/internethaku?cx=002105613349098704025:bl4tjxlk4ny...
Ei suoraan toiminut. kirjoita hakukenttään narsisti äiti , niin jotain tulee.
http://www.vau.fi/Perhe/Vanhemmuus/Narsisti-vanhempana/
http://www.anittaoertel.net/index.php?option=com_content&view=article&id...
Toivottavsati tulee lisää kommentteja. tsemppiä sinulle :)
Tsemppiä aloittajalle! On kyllä kokemusta narsistiäidistä mutta rakastan häntä siitä huolimatta, olen jopa alkanut ymmärtää häntä.
Enpä oikein osaa muuta sanoa..
Rankka tarina AP!
Vaikuttaa siltä että olet joutunut kannattelemaan kohtuuttomasti vanhempiesi parisuhdetta koko nuoruutesi. Itsemurhauhkailut ovat raakaa hallinnan yritystä ja sinun rajojesi loukkaamista. Sellaista tekee riippuvainen ihminen häiriötilassa.
Palstalla on vilahdellut vastaavia tarinoita, mieleeni tulee nim. -tytär-, ja muitakin jos viitsit kaivella aiempia ketjuja. Toivon että saat samoinkokeneilta kommentteja!
Sitten, jos tykkäät lukea kirjallisuutta niin narsistisen äidin ja tyttären tarina (hyvin parantavaa tekstiä) löytyy kirjasta 'Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä'. Tein siitä luettuani aloituksenkin nimellä 'Karyl McBride.n kirja', se löytyy arkistosta sivulta...hetkinen...4, on siirtymässä sivulle 5.
Hienoa että jaksat kaiken kokemasi jälkeen olla positiivinen! :)
Trapped In the Mirror on kirja aikuisille narsistin tai narsistien lapsille.
Kiitos kaikille kommenteistanne! Mukava kuitenkin huomata että ihmisiä kiinnostaa ottaa jotenkin kantaa. En tietenkään toivoisi kenellekään vastaavaa, mutta vertaistuki on aina tarpeellista koska silloin todella ymmärtää mistä toinen puhuu. Kyllä, positiivisuus on avaintekijä aina näissä jutuissa. Ei "paskaa lapsuutta" tai geeniperimää voi rueta syyttämään elämänsä kulusta. Rankkaa on ja rankkoja tunteita ei kannata blokata (trust me, tiedän kokemuksesta..), mutta hyväksyntä auttaa myös siinä asiassa. Toisinaan minulle tulee sellaisia hetkiä että en todellakaan toivoisi olevani kukaan muu. Ja toisinaan mietin että entä jos minun elämässä ei olisi mitään näitä ongelmia/haasteita..? kuinka tylsää se sitten olisi! Jos oikeasti suurin mietinnän aiheeni olisi minkä väriset verhot ostan olohuoneeseen.. :P Kiitos vielä kerran! Toivottavasti keskustelua tulee lisääkin..