Kirjoitan tämän tännekin...
Ihmettelen välillä miten rankkaa tämä voi olla. Ollaan noin kolmikymppinen pariskunta ja meillä on yksi pieni viisivuotias tyttölapsi. Vaimo on sairastanut masennusta ikänsä, välillä hyviä pitkiä kausia, nyt sitten taas menee huonommin. Ahdistaa kuulemma paljon, eikä se kuulemma johdu perheestään.
Vaimo on saanut tukea parhaasta ystävättärestään, joka on itsekin kamppaillut masennuksen kanssa. Meillä on ollut niin, että kun vaimolla on ollut ahdistusta suuresti, on sitten mennyt itkemään ja keräämään voimia ystävättärensä luokse. Joskus ollut yön tai pari siellä ja piristynyt sitten. Välillä on lähes joka ilta hänen luonaan.
Nyt vaimo on ollut ystävättärensä luona noin viikon yhtäjaksoisesti parantelemassa itseään eikä mitään tietoa ole milloin on tulossa takaisin tai haluaako milloin tulla. Puhuu aina seuraavasta päivästä, mutta sitten on taas paniikkihäiriötä ja ahdistusta yms. eikä palaakaan takaisin. Käynyt pari kertaa viikon aikana käymässä katsomassa minua ja tyttöä, on kuulemma hirveä ikävä ja itkee sitä.
Miten rankkaa tämä voikaan olla puolisolle? Joudun yksin hoitamaan kaikki järjestelyt, lapsen hoitoonviennit ja noudot, kaupassakäynnit, ruoanlaitot, siivoukset, tiskaukset, pyykinpesut yms. perustyöt, joita olen ihan mielelläni hoitanut muutenkin. Mutta ne illat sitten. Miten suuri onkaan se yksinäisyys kun on yksin eikä oma puoliso siinä vieressä, ei ketään kenelle puhua, ei ketään ketä koskettaa. Harvoin saan häntä edes puhelimesta kiinni, ja suuttuu helposti jos kysyn voisiko hän tulla takaisin luoksemme. En voi purkaa omaa sydäntäni hänelle.
Tiedänhän minä ettei tämä ole ikuista vaan palaa varmaan pian takaisin, mutta pelottaa silti. On ennenkin ollut vähän tällaista, että kun on pois pidempään niin ei sitten suuresti "tunnu kiinnostavan" palata takaisin. Tai sitten se vain tuntuu itsestäni siltä. Painotan vielä, että se ahdistus ei tule perheestä, taustalla on tällaista kai aika tyypillistä ahdistusta ja mielenterveysongelmia kun on alkoholistikodista ja tottunut vanhempiensa pahoinpitelemäksi pienenä lapsena.
Pelkään kuitenkin, että tämä ystävättären luona olo vie hänet vähän niinkuin mukanaan eikä oikein haluaisikaan tulla viikkoon-kahteen, kuukauteen, kotiin. On ollut aina vähän sellainen menevä. Taustalla on ilmeisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö, tämä on diagnoosi. Välillä menee lujaa ja jaksaa vaikka mitä, ja nyt on kausi ettei jaksa mitään. Jaksaa silti käydä kaupungilla, elokuvissa, syömässä, ostoksilla ystävättärensä kanssa, ainakin silloin tällöin.
Miten tätä jaksaa? Onko kokemuksia? Mistä saa voimia ja uskoa paremmasta? Onko se tosiaan parempi, että viettää tätä huonompaa kauttaan siellä niin tiiviisti? Miten teillä muilla?
Ihmettelen välillä miten rankkaa tämä voi olla. Ollaan noin kolmikymppinen pariskunta ja meillä on yksi pieni viisivuotias tyttölapsi. Vaimo on sairastanut masennusta ikänsä, välillä hyviä pitkiä kausia, nyt sitten taas menee huonommin. Ahdistaa kuulemma paljon, eikä se kuulemma johdu perheestään.
Vaimo on saanut tukea parhaasta ystävättärestään, joka on itsekin kamppaillut masennuksen kanssa. Meillä on ollut niin, että kun vaimolla on ollut ahdistusta suuresti, on sitten mennyt itkemään ja keräämään voimia ystävättärensä luokse. Joskus ollut yön tai pari siellä ja piristynyt sitten. Välillä on lähes joka ilta hänen luonaan.
Nyt vaimo on ollut ystävättärensä luona noin viikon yhtäjaksoisesti parantelemassa itseään eikä mitään tietoa ole milloin on tulossa takaisin tai haluaako milloin tulla. Puhuu aina seuraavasta päivästä, mutta sitten on taas paniikkihäiriötä ja ahdistusta yms. eikä palaakaan takaisin. Käynyt pari kertaa viikon aikana käymässä katsomassa minua ja tyttöä, on kuulemma hirveä ikävä ja itkee sitä.
Miten rankkaa tämä voikaan olla puolisolle? Joudun yksin hoitamaan kaikki järjestelyt, lapsen hoitoonviennit ja noudot, kaupassakäynnit, ruoanlaitot, siivoukset, tiskaukset, pyykinpesut yms. perustyöt, joita olen ihan mielelläni hoitanut muutenkin. Mutta ne illat sitten. Miten suuri onkaan se yksinäisyys kun on yksin eikä oma puoliso siinä vieressä, ei ketään kenelle puhua, ei ketään ketä koskettaa. Harvoin saan häntä edes puhelimesta kiinni, ja suuttuu helposti jos kysyn voisiko hän tulla takaisin luoksemme. En voi purkaa omaa sydäntäni hänelle.
Tiedänhän minä ettei tämä ole ikuista vaan palaa varmaan pian takaisin, mutta pelottaa silti. On ennenkin ollut vähän tällaista, että kun on pois pidempään niin ei sitten suuresti "tunnu kiinnostavan" palata takaisin. Tai sitten se vain tuntuu itsestäni siltä. Painotan vielä, että se ahdistus ei tule perheestä, taustalla on tällaista kai aika tyypillistä ahdistusta ja mielenterveysongelmia kun on alkoholistikodista ja tottunut vanhempiensa pahoinpitelemäksi pienenä lapsena.
Pelkään kuitenkin, että tämä ystävättären luona olo vie hänet vähän niinkuin mukanaan eikä oikein haluaisikaan tulla viikkoon-kahteen, kuukauteen, kotiin. On ollut aina vähän sellainen menevä. Taustalla on ilmeisesti kaksisuuntainen mielialahäiriö, tämä on diagnoosi. Välillä menee lujaa ja jaksaa vaikka mitä, ja nyt on kausi ettei jaksa mitään. Jaksaa silti käydä kaupungilla, elokuvissa, syömässä, ostoksilla ystävättärensä kanssa, ainakin silloin tällöin.
Miten tätä jaksaa? Onko kokemuksia? Mistä saa voimia ja uskoa paremmasta? Onko se tosiaan parempi, että viettää tätä huonompaa kauttaan siellä niin tiiviisti? Miten teillä muilla?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ota selvää tästä "ystävättärestä".
Luulen , että kyseessä on ihan miesystävä.
Täytyy kyllä myöntää että samat kellot alkoi minullakin soittamaan. Oletko sata varma ettei tämä ystävätär valehtele vaimosi puolesta. Tai mikä suhde heillä on keskennään... Todella outo juttu kuitenkin. Kuka äiti vain häipyy naisystävänsä luokse huilaamaan. Jospa heidän suhteensa on enemmän kuin teidät....
Kuinka siitä nyt kukaan voi olla sataprosenttisen varma? Enhän minä siitä edes voisi saada mitään tietoa, jos nyt minulle valehdeltaisiin. Jos nyt tuollaisia kuvioita alkaisin miettimään niin itsehän siinä hulluksi tulisi.
Kyseessä on nainen, perhetuttu. Siitä olen varma.
Tietysti ainahan on mahdollista, että jotain teerenpeliä puoliso pelailee jonkun miehen kanssa tämän ystävättären tietäessä, mutta en ymmärrä miksi tämä ystävätär haluaisi suojella puolisoani sellaisessa tilanteessa varsinkin kun on minunkin ystäväni ja lapsen kummi.
Voihan vaimollasi olla herkkiä hetkiä myös naispuoleisen ystävättärensä kanssa.
Onko vaimosi työelämässä? Ei varmaankaan, jos kulkee kaupungilla - vai kuinka?
Varmaan tässä sairaudessa on erilaisia "muotoja", sisareni, jolla on tuo diagnoosi, pysyi kyllä kotonaan oli hänellä masennus tai ei ja hän hoiti lapsensa mallikelpoisesti. Parisuhdetta mikä tahansa sairaus rassaa kyllä.
Väkisin tulee miettineeksi olisiko sittenkin jotain taustalla sellaista, mikä liittyy perheeseen - miten ihmeessä voi äiti olla erossa lapsestaan noin pitkiä aikoja? Eikä ole mitään järkeä siinäkään, että jättää miehensä yksikseen tai miten voi olla erossa hänestä noin vain.
Olisiko paikallaan kuitenkin turvautua sellaisiin tukitoimiin, jotka voisivat avata perheen ongelmia? Ongelmastahan on kysymys. Perheneuvola esimerkiksi olisi hyvä tai mikä tahansa paikka, missä voisit keskustella asiasta jonkun kanssa, jos vaimosi ei suostu keskustelemaan eikä edes näe mitään ongelmaa.
Koeta kestää!
Moikka luin kirjeesi ja tässä mietin sitä että onko tämä ystävä asiantuntija ja osaako hän hoitaa ja auttaa vaimoasi? Ehkä ei koska hän siellä majailee ja miten yleensä päiväkausia joku uhraa ajastaan vähän outoa on.Teinä hakisin teraupetin tai otatte yhteyttä ammatti auttajiin koska myös sinä ja lapsi tarvitsette apua ei näin hoideta perheasioita oletko kysynyt ystävältä mitä hän puhuu perheestä ja mikä kiikastaa kun ei voi kotona olla Istukaa pöysän ääreen ja jutelkaa ja vaimo hoitoon on lääkkeitä ja muitakin konsteja minun miehelle ulkoilu ja työ oli parasta ja sosiaalinen seura ystävät ja perhe se pelasti lääkkeet sai heittää pois niistä tuli paha olo ja pelko tiloja .Hae hyvä mies apua itsellesi voimia sinulle ja perheellesi
Meillä on jo apua, siitä ei ole hätää. On iso suku, vanhemmat, sisarukset ja muut tukitoimet käytössä. Vaimo (avokki vielä) on siis hyvin itkuinen ollut siellä ystävättärellään ja aivan loppu, sitten välillä saa lääkkeistään hetkeksi voimia, jota menee pian taas ohitse. On siis avohoidossa eli hoidon piirissä.
Kuinka jaksat? Sinun täytyy olla todellakin kiltti ihminen, jos annat vaimosi olla ystävättären luona jopa viikkoja. Minusta hän pakenee vastuuta, jättäen sinun hoidettavaksi kaiken, hän on kuitenkin aikuinen ihminen, jolla on myös lapsi, vastuu pitäisi ottaa vaikka on huono kausi. Hän suorastaan käyttää kiltteytesi hyväksi.
Minulla herää myös epäilys, onko hän todellakin naisystävänsä luona. Hän ei ole niin huonossa kunnossa kuin antaa sinun ymmärtää jos hän jaksaa kulkea kaupungilla ja kahviloissa.
Seurustelin muutama vuosi sitten bipo miehen kanssa, tiedän mistä puhun, tiedän että hän käytti sairauttaan hyväksi monesti kun jätti minua pulaan, hänellä ei ollut vastuuta, vastaus oli aina, no en tiedä miksi tein näin, voin vaan niin huonosti. Minua suututtaa että bipo piiloutuu sairautensa taakse.
Sinuna asettaisin hänelle rajat, jos haluat vielä jatkaa hänen kanssaan. Sanot hänelle että hän pysyy kotona vaikka kuinka huonosti voisi, te olette hänen perhettä.
Itse en jaksanut sitä vuoristorataa mitä elämä bipon kanssa on. Olen niin onnellinen että sain itseni revittyä irti siitä suhteesta, vasta suhteen loputtua tajusin kuinka sairaassa suhteessa todellisuudessa olin elänyt. Niin kauan kun suhteessa on, sitä ei huomaa kuinka voimat hiljalleen haihtuvat ja oma minäkuva muuttuu. Olen suhteen päätyttyä joutunut rakentamaan osan elämästäni uudestaan, niin paljon voimaa se vei.
Olen aikoinaan myös eronnut terveestä miehestä, joten tiedän eron, terveestä ihmisestä eroaminen koskee myös, mutta siitä ei voi edes puhua samana päivänä.
Toivon sinulle voimia, ja mieti todellakin tarkkaan, jaksatko jatkaa vuodesta toiseen hänen kanssaan, olet vielä nuori, haluatko että tämä epävakaus seuraa sinua ikuisesti, hän ei nimittäin muutu, sairaus on läsnä lopun elämää.
Miksi yleistät, että bipo piiloutuu sairautensa taakse? Itse pidän erittäin hyvin lapsistani huolta. Tässä tapauksessa sitä isukkia ei näy mailla eikä halmeilla, koska häntä ei kiinnosta. Älkää tehkö täällä palstalla bipoista hirvioitä, koska niitä löytyy ihan terveissäkin ihmisissä. Tiedän hyvin monta miestä, jotka eivät kanna lapsistaan minkäänlaista vastuuta. Meitä on hyvin monta bipoa, jotka elävät tasapainoista elämää ilman mitään vuoristorataa. Sairaudessa on eri asteita, muistakaa se.
Olen varmaan kiltti sitten, mutta jos minä vaadin häntä tulemaan takaisin niin hän saa heti kohtauksen ja lopettaa yhteydenpidon ainakin päiväksi. Tämän takia olen alkanutkin miettiä, ettei ehkä sittenkään kannata mennä naimisiin asti. Onneksi itsellä on tukiverkko kunnossa.
Noo, kommentoin nyt, koska itsekin kärsin ainakin vaikeasta masennuksesta ja tapaan avokkisi lailla eristäytyä tietyistä ihmisistä tai ihan kaikista aina välillä, viimeksi viime viikolla. Asun yksin, joten se on minulle helppoa, mutta tavallaan myös ymmärrän vaimosi tarvetta eristäytyä normielämästään ja taantua vallattomampaan, vapaampaan elämään ystävättärensä luo.
Minulla nämä eristäytymiset menevät ohi melko nopeasti, yleensä suunnilleen viikossa, ja sitten saattaa alkaa hyperaktiivinen kausi, taas vähäksi aikaa.
No mikä oli pointtini? Se, että jos ei itse ole kokenut samaa, niin ei voikaan ymmärtää. Et ole huono ihminen, koska kaipaat häntä ja turhaudut. Varmasti hänellekin tulee syyllinen olo poissaoloistaan, sitä masennus teettää. Masentuneelta ei välttämättä kannata alkaa vaatia paljoa, sillä pahoina kausina jo se sängystä ylösnouseminen on tuskaa.
Mutta se sairaus saattaa tosiaankin olla mukana koko elämän, joten jos on todellakin liian turhauttavaa, ja varmaan lapsellekin epämukavaa äidin poissaolo, niin voisithan toki uudelleenharkita suhdettannekin.
Miehelläni kaksisuuntainen.Minä saan tukea psyk.polilta,missä miestäni hoidetaan.Kannattaa sinunkin kysyä,koska tuki käynnit on puolisolle.
Itse toivon välillä,että hän lähtisi jonnekkin muutamaksi päiväksi,vaan ei.Meillä puolisoni "roikkuu"tavallaan minussa.Ja tiedäkö,että se on varmaan yhtä ahdistavaa,kun sinulla yksin olo.Koska kuitenkin meillä,minä hoidan kaiken yksin.Hän on ihan sivusta seuraava.Tämä on todella kammottava sairaus.Voimat ei aina meinaa riittää.Ja normaalia perhe elämää kaksisuuntaisen kanssa,ei tule.
Ei tule normaalia perhe-elämää kaksisuuntaisen kanssa? Ihan normaalia elämää minä ainakin vietän perheeni kanssa. Kaksisuuntaisesta huolimatta hoidan osuuteni vallan mainiosti. Tai paremminkin hoidan kaiken tässä perheessä. Eli jos et viitsisi yleistää. Kirjoitinkin tästä jo tuossa yhdessä kohtaa.
Anteeksi jos loukkasin.Hienoa että voit noin hyvin.Vaan muotoja monia.Ja meillä ei sairas osallistu pahemmin mihinkään.Tälläkin hetkellä syö paljon rauhoittavaa ahdistuksen vuoksi.Ja ne lääkkeet vie vielä ememmän toimintakykyä.
Luepa ap.tuo ketju "En kestä "ystävää"...
Eipä se mitään. Ymmärrän kyllä, että sinulla on toisenlaisia kokemuksia. En vaan oikein pidä yleistämisestä, kun meitä on useampikin, jotka voivat aivan hyvin. En oikein ymmärrä, että miksi olen saanut totuuden sanomisesta miinuksia viestini perään? Eikö ihmiset kestä sitä, että jotkut bipot voivat hyvin? Pitäisikö minun haukkua bipoja ja sitten saisin plussaa vai? Ihmeellistä käytöstä aikuisilta ihmisiltä. Anteeksi vaan kamalasti, että voin ihan hyvin ja hoidan omat asiani kunnialla.
ap
itse kaksisuuntaista sairastava, olen muuttunut kyyniseksi. en usko, että sulla tai vaimollasi on kyse viattomasta ystävättärestä.
tuntuu, että olet herkkäuskoinen, sori.
terapia, sairaalajaksot on tähän kuuluvia. älä ole sinisilmäinen.
Tapsa