Romahdus pisteessä

ahdistunut kirjoitti:

Olen 16vuotias tyttö ja olen oikeasti romahduksen partaalla. Ennen minulla oli paljon kavereita, mutta nyt kun ammattikoulut alkoi porukat jakautui jälleen kahtia. Minulla on yksi todella hyvä ystävä jolle voin kertoa kaiken, mutta en viitsi joka päivä puhua omista ongelmistani, koska pelkään että hän lopulta kyllästyy siihen ja hylkää minut. Minusta kuitenkin tuntuu todella pahalta, koska olen yli puolet elämästäni saanu kuulla joka ikinen viikonloppu että äitini on huora yms. ja viime aikoina isäni on myös alkanut minua satuttamaan oikein urakalla, mutta henkisesti. Kaikki alkoi siitä kun aloin vuosi sitten seurustelemaan ulkomaalaisen kanssa eikä isäni ole hyväksynyt sitä. Taas kerran viiko vklp isäni oli aivan humalassa (niinkuin jo viimeisten 9 vuoden aikana muutenkin) ja arvasin että taas tulisi tappelu seurustelustani. Isä ensin alkoi valittamaan kuinka äitini oli huora yms. sitten hän alkoi haukkumaan minua kuinka koko kaupunki nauraa minulle koska seurustelen ulkomaalaisen kanssa, sekä että kaverini ovat minun kanssa vain siksi että ne jaksavat odottaa milloin meille tulee ero, että olen huoran penikka ja huora niinkuin äitinikin yms. niitä oli niin paljon etten edes jaksa kirjoittaa niitä. Lopulta lähdin kävelemään isäni luota koska en vain jaksanut enään. Keiken lisäksi poikakaverini on ollut kotimaassaan nyt yli kuukauden, mutta palaa viikonpäästä, minusta se tuntuu niin pitkältä ajalta ja olo tuntuu vielä kurjemmalta kun hän ei ole nyt vierelläni. Äitini haukkuu isääni, ja isäni haukkuu äitiäni minulle. En jaksa enään kuunnella sitä !!! Lisäksi kahdella muulla kaverillani meni välit poikki totaalisesti ja molemmat puhuvat toisistaan pahaa minulle, enkä tiedä miten suhtaudun asiaan, se asia ahdistaa ihan hirveästi. mutta en tiedä miten sanoisin että en halua kuulla asiasta, ilman että he loukaantuisivat. Ja sitten minua viellä ahdistaa yksi asia; minulta leikattiin kesällä kasvain ja sen mukana toinen munasarjani, ja nyt toisessakin munasarjassa on vikaa -> sekin joudutaan leikkaamaan pois. Ensinnäkin hermoilen lääkärikäyntejä ja tunnen oloni erittäin ahdistuneeksi joka paikassa. Lisäksi mieltäni painaa se, että miten lapsirakas ja lapsia haluava kumppanini suhtautuu asiaan, kun en voi saada ikinä ns. "omia lapsia". Pelkään todella että hän hylkää minut lopullisesti. En todellakaan mitä minun pitäisi tehdä. En kuitenkaan ikinä pystyisi satuttamaan itseäni, mutta haluttaisi vain paeta jonnekkin maan rakoon eikä puhua kenellekään.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä