osastolla kilpailu

Itse en ole ollut syömishäiriöihin erikoistuneella osastolla, mutta ainakin ihan normaalilla psykiatrisella osastolla kaikki tavallaan kilpailivat keskenään. Mitään ylimääräistä oli tosi vaikea syödä, kun muut anorektikot tuntuivat olevan kiinnostuneita enemmän muiden syömisistä kuin omistaan. Lopulta siinä itselläkin tuli sellainen "en syö juustoa kun anorektikkotyttö x:kään ei joudu syömään!!1". Tyhmää, mutta helposti tarttuvaa se vertailu neljän seinän sisällä.

Olen myös oikeasti sitä mieltä, että vaikeasti syömishäiriöiset eivät kovin paljoa hyödy toisistaan sairaalahoidossa. Toisten kapinointi ("hyi en syö, rasvaa"), vaikeudet ja ulkomuoto saa vain ahdistumaan enemmän ja enemmän. Vaikea yrittää parantua, kun ympärillä on tusina sairaita muistuttamassa siitä, miten margariinit pyyhitään lautasliinaan ja perunat tungetaan taskuun.

Vertaistukiryhmässä en ole käynyt koskaan, niistä vaikeampi sanoa mitään. Olettaisin kuitenkin, että vertaistukiryhmän paineet ei ole niin suuret kuin osastohoidossa. Osastolla kuitenkin ollaan tiiviimmin ja yhteiset ruokailut triggeröivät ehkä eniten. Vertaistukiryhmissä vain keskustellaan julkisesti, eikä siellä tietääkseni puhuta painoista, laihdutuista kiloista ym.

Ja sama kilpailu jatkuu koulussa. Meidän koulussa on ainakin kymmeniä anorektikkoja ja koko ajan vertaillaan, kuka on paras anorektikko. Toooodella sairasta ja tyhmää.

Itse en ole ollut syömishäiriöön keskittyvällä osastolla, olen ollut vain yleispsykiatrisella, jossa sh-kiintiö oli 2 potilasta kerrallaan. Kilpailua ei tullut, kun oltiin toistemme tukena parantumiseen. Toki sekin vaikutti, että oltiin kummatkin osastolla vapaaehtoisesti eli kummaltakin löytyi halua parantua. Varmaan vaikeampi tilanne olisi ollut jos siellä olisi ollut joku pakkohoidoswsa, joka ei olisi halunnut parantua..

kilpailua on varmasti ainakin osasto-olosuhteissa. Itse olen ollut kerran hyksin sh-osasto nelosella ja kerran lapinlahdessa sekä 2 kertaa akuuttipsykiatrisella. huomattavasti helpompaa oli olla akuuttipsykiatrisella, vaikka sielläkin muutama syömishäiriöinen oli.

vain lievästi alipainoisena bulimikkona tunsin itseni valtavaksi muihin verrattuna ja oman painon nostaminen tuntui siinä porukassa järjettömältä. ei muuten mitään, mutta ne ruokailuhetket olivat kamalia, se haudanhiljaisuus, toisten lautasten ja syömistapojen tuijottaminen, korvien ja silmien sulkeminen itkuraivareille ja ruoan piilottelulle. en kuitenkaan lähtenyt itse mukaan noihin juttuihin, mutta en ymmärtänyt sitä, mitä kuntouttavaa on istua ja odottaa, että kaikki ovat syöneet.