niin mikä oikein avuksi? Olen vielä suhteellisen nuori ihminen, ja elämää saattaa olla jäljellä jopa 60-80 vuotta, jollen satu sairastumaan vakavasti tai kuole tapaturmaisesti. Taustallani on sangen värikäs lapsuus ja nuoruus - kokemuksia niin elämän nurjalta kuin kauniiltakin puolelta. Päälle kymmenisen vuotta olin hyvin masentunut ja itsemurha-altis, en saanut hoitoa vaan selvisin itsekseni aina päivän kerrallaan.
Ongelmani onkin nykyisin se, että tunnen olevani ns. terve, mutta henkisesti hyvin vanha ja kyllästynyt. Tuntuu siltä, kuin olisin jo "nähnyt kaiken", ilon, rakastumisen, surun, tuskan ja kuoleman. Hetkellisesti koen innostusta vaikkapa uusien asioiden oppimisesta ja ymmärtämisestä, mutta enimmän aikaa kysyn itseltäni : mikä mieli tässä kaikessa on? Ihmiset näpertävät pienen ikänsä pitkälti jonninjoutavia asioita, esimerkiksi käyvät töissä ostaakseen lisää materiaa. Minulle esimerkiksi tavarat ja omaisuus ovat aina olleet suht samantekeviä, eivät niin tavoiteltavia asioita. Olen kai tämän kulutusyhteiskunnan kauhukuva. Toisaalta, en haluaisi elää elämääni toisten siivelläkään. Jotenkin...normaaleiden ihmisten julkituodut haaveet tuntuvat niin samantekeviltä, etten osaa samaistua niihin.
Onko tämä jokin yleinen elämänvaihe, nuoruuteen kuuluvaa kyseenalaistamista? Varmasti muillakin on oltava samansuuntaisia kokemuksia, koska kaikesta yksilöllisyydestä huolimatta me ihmiset olemme niin kovin samanlaisia. Tuntuu vain, ettei tällaista asiaa oikein osaa ottaa puheeksi muiden kanssa, heillä kun ainakin näennäisesti tuntuu olevan "suuria tarkoituksia" elämälleen. Ajatuksia? Neuvoja?
Ongelmani onkin nykyisin se, että tunnen olevani ns. terve, mutta henkisesti hyvin vanha ja kyllästynyt. Tuntuu siltä, kuin olisin jo "nähnyt kaiken", ilon, rakastumisen, surun, tuskan ja kuoleman. Hetkellisesti koen innostusta vaikkapa uusien asioiden oppimisesta ja ymmärtämisestä, mutta enimmän aikaa kysyn itseltäni : mikä mieli tässä kaikessa on? Ihmiset näpertävät pienen ikänsä pitkälti jonninjoutavia asioita, esimerkiksi käyvät töissä ostaakseen lisää materiaa. Minulle esimerkiksi tavarat ja omaisuus ovat aina olleet suht samantekeviä, eivät niin tavoiteltavia asioita. Olen kai tämän kulutusyhteiskunnan kauhukuva. Toisaalta, en haluaisi elää elämääni toisten siivelläkään. Jotenkin...normaaleiden ihmisten julkituodut haaveet tuntuvat niin samantekeviltä, etten osaa samaistua niihin.
Onko tämä jokin yleinen elämänvaihe, nuoruuteen kuuluvaa kyseenalaistamista? Varmasti muillakin on oltava samansuuntaisia kokemuksia, koska kaikesta yksilöllisyydestä huolimatta me ihmiset olemme niin kovin samanlaisia. Tuntuu vain, ettei tällaista asiaa oikein osaa ottaa puheeksi muiden kanssa, heillä kun ainakin näennäisesti tuntuu olevan "suuria tarkoituksia" elämälleen. Ajatuksia? Neuvoja?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla on sama tunne. Koen olevani ikäloppu henkisesti. Kaikkea olen kokenut lyhyen elämän aikana, hyvää ja pahaa. En ole innostunut asioista, joista ikäiseni ovat. En haaveile edes perhe-elämästä. Tahtoisin viettää "mummomaista" elämää kaikessa rauhassa ja kiireettömyydessä itsekseni.
Raha ei motivoi yhtään. Vielä vähemmän työpaikka ikävien ja stressaavien työtovereiden parissa. On minulla hyviäkin kokemuksia työpaikoista ja mukavista ihmisistä, mutta en jaksa kauaa samaa työtä! Tylsistyn kuoliaaksi.
Tykkään oma-alotteisesti oppia uusia asioita, mutta kotona. Omaksi huviksi. Pidän myös päivän rutiineista, kuten kokkailusta. Joskus innostun maalailemaan. Sopisin siinä mielessä kotirouvaksi, mutta en tahdo lapsia. Kukapa mies elättäisi naisen kokonaan ilman toivetta jälkikasvusta. Tahdon kuitenkin olla itsenäinen, enkä elää muiden siivellä. Ainahan sopii toivoa, että törmäisi boheemiin hengenheimolaiseen, jonka kanssa elellä vain kahdestaan, ilman riitaa rahasta jne.
Olo on turha. Ainakin yhteiskunnan mielestä olen "ongelmatapaus" joka ei tahko rahaa, eikä vietä kulutusjuhlaa.
Paha juttu, jos on syntynyt "taiteilijasieluksi." Mikään ala ei tunnu täysin omalta. Oikeastaan ihan sama, vaikka kuolisin. Eipä minulla sen kummempaa virkaa ole ollutkaan enkä jäisi mitään kaipaamaan, ei jäisi harmittamaan. Läheiseni olen menettänyt nuorella iällä, kuolema on korjannut. Enemmän olisin tykännyt toteuttaa itseäni luovasti, mutta minkäs teet rahattomana rääpäleenä? Työelämä ja rahankeruu ei jostain kumman syystä suju kuin rasvattu kohdallani.
Sama tunne täälläkin.
Joskus yritän "tsempata" itseäni, mutta en pysty huijaamaan itseäni kuitenkaan, ettenkö ajattelisi, että missään ei vaan ole mitään järkeä. Miksi pitäisi mennä töihin ja ansaita rahaa ja sitten elää monta vuotta samalla tavalla..
Miksi minun pitäisi omistaa itseni työlle, etten saa itse päättää, koska herään ja koska pidän lomaa, miksi siihen pitäisi alistua? Miksi minun pitää ylipäätänsä tehdä mitään? En edes halua elää vanhaksi. Mitä täällä minun täytyy tavoitella?
Turha oravanpyörä, merkityksetöntä on elämä.
Kaikki pyörii rahan ympärillä liikaa.