Kokeilen saada tämän mahdollisimman tiiviiksi.. Pahoittelen jos venähtää.
Heräsin äsken uneen, noin muutaman tunnin unien jälkeen, jossa olin käynyt ulkomailla, minulla oli tavarat ja kaikki, matkustin viron kautta yhteen maahan jossa ennen asustelin aina välittäin.
Sen realiteetti, että joskus asuin jossain aivan muualla jotenkin iski minuun aivan eri tavalla kuin ennen.
Olen alkanut tuntemaan tunteita, jotka ovat luultavasti olleet piilossa vuosikausia, lapsestakin asti ehkä.
Jotenkin minun on vaikea uskoa itsestäni, että olen asunut jossain aivan muualla, tehnyt aivan minulle nyt "käsittämättömältä" tuntuvia asioita, ja niin edes päipn.
Jotenkin minusta on alkanut joko tulemaan oma itseni, tai sitten olen kasvamassa aikuiseksi (25 vuoden iässä), ja näin luulisin. Mutta tämä hyvä olo ahdistaakin minua. Pelot on niin vaikea jättää taakse..
Tuntuu, että olin ennen peloton koska olin tyhmä, ja nyt tuntuu että pelkään mutta jotenkin paremmin, ja joskus huomaan etten pelkää ollenkaan, ja kun huomaan olevani tilassa, jossa en ole ahdistunut mistään, aika äkkiä ahdistun vain siitä, mutta en siltikään niin debilitoivasti (jos se edes on sana, tyrmäävästi tai elämää pysäyttävästi).
Onko jotenkin normaalia ahdistua siitä ettei oikeastaan ahdista mikään erityisesti? Siis tiedän kuolevaisuuteni, tuntuu että jotenkin paremmin kuin koskaan, ja harvemmin sitä pelkään. Tiedän että nyttenkin minulla voi olla jokin vaiva, joka voi tehdä elämästäni helvettiä, mutta olen kuitenkin ihan elossa.
Tuntuu kuin olisin elossa pitkästä aikaa ja se ahdistaa.
Paremmin en osaa selittää. Jouduin alkaa käsittelemään asioita kun elämäni mullistui. Huomasin olevani niin väärässä kuin voi vain olla, ja sen seurauksena olen hiljakseen alkanut saada tunteet, joita minulla ei ole oikeastaan ikinä kunnnolla tai muistaakseni edes ollut, ja niin edes päin.
Olen itkenyt, julkisesti, ja olen mies, olen luovuttanut monen asian suhteen, esim joogasin yksi päivä ja se tuntui ihan mukavalta ja pidin itsekseni tyttöystäväni vaaleanpunaisia yöhousuja enkä välitä miltä näytän, olen alkanut käymään kaupassa vähemmän ahdistellen, olen jopa kesällä pitänyt hihatonta käydessäni lähikaupassa :D Kaikki nämä asiat ovat oikeasti aika isoja juttuja, olen jotenkin kosketuksissa menneeseeni enemmän kuin ikinä. Tai itseenikin jotenkin.
Voiko se ahdistaa?
Joudun myös nyt ensimmäistä kertaa elämässäni pysähtymään ja miettimään elämääni ja sitä mitä hlauan, ihan aikuisten oikeasti. jotenkin asioiden miettiminenkin on ihan uudella tasolla. Vanha elämäni tuntuu niin kaukaiselta, ja oudosti taas vanhin elämäni, eli ulkomailla asuminen, vanhat ystävät sun muut, tuntuvat taas paljon läheisimmiltä kokemuksilta, tai ainakin miellyttävimmiltä.. Jotenkin ne tuntuvat paljon enemmän järkeen käypiltä.
Olen lopettanut juomisenkin.. Enkä enää haikaile naisten perään niinkuin ennen, se ei enää määritä minua, vaan huomaan olevani ihan tyytyväinen suhteessakin joskus, ja sekin ahdistaa.
Kaikki ahdistaa..
Heräsin äsken uneen, noin muutaman tunnin unien jälkeen, jossa olin käynyt ulkomailla, minulla oli tavarat ja kaikki, matkustin viron kautta yhteen maahan jossa ennen asustelin aina välittäin.
Sen realiteetti, että joskus asuin jossain aivan muualla jotenkin iski minuun aivan eri tavalla kuin ennen.
Olen alkanut tuntemaan tunteita, jotka ovat luultavasti olleet piilossa vuosikausia, lapsestakin asti ehkä.
Jotenkin minun on vaikea uskoa itsestäni, että olen asunut jossain aivan muualla, tehnyt aivan minulle nyt "käsittämättömältä" tuntuvia asioita, ja niin edes päipn.
Jotenkin minusta on alkanut joko tulemaan oma itseni, tai sitten olen kasvamassa aikuiseksi (25 vuoden iässä), ja näin luulisin. Mutta tämä hyvä olo ahdistaakin minua. Pelot on niin vaikea jättää taakse..
Tuntuu, että olin ennen peloton koska olin tyhmä, ja nyt tuntuu että pelkään mutta jotenkin paremmin, ja joskus huomaan etten pelkää ollenkaan, ja kun huomaan olevani tilassa, jossa en ole ahdistunut mistään, aika äkkiä ahdistun vain siitä, mutta en siltikään niin debilitoivasti (jos se edes on sana, tyrmäävästi tai elämää pysäyttävästi).
Onko jotenkin normaalia ahdistua siitä ettei oikeastaan ahdista mikään erityisesti? Siis tiedän kuolevaisuuteni, tuntuu että jotenkin paremmin kuin koskaan, ja harvemmin sitä pelkään. Tiedän että nyttenkin minulla voi olla jokin vaiva, joka voi tehdä elämästäni helvettiä, mutta olen kuitenkin ihan elossa.
Tuntuu kuin olisin elossa pitkästä aikaa ja se ahdistaa.
Paremmin en osaa selittää. Jouduin alkaa käsittelemään asioita kun elämäni mullistui. Huomasin olevani niin väärässä kuin voi vain olla, ja sen seurauksena olen hiljakseen alkanut saada tunteet, joita minulla ei ole oikeastaan ikinä kunnnolla tai muistaakseni edes ollut, ja niin edes päin.
Olen itkenyt, julkisesti, ja olen mies, olen luovuttanut monen asian suhteen, esim joogasin yksi päivä ja se tuntui ihan mukavalta ja pidin itsekseni tyttöystäväni vaaleanpunaisia yöhousuja enkä välitä miltä näytän, olen alkanut käymään kaupassa vähemmän ahdistellen, olen jopa kesällä pitänyt hihatonta käydessäni lähikaupassa :D Kaikki nämä asiat ovat oikeasti aika isoja juttuja, olen jotenkin kosketuksissa menneeseeni enemmän kuin ikinä. Tai itseenikin jotenkin.
Voiko se ahdistaa?
Joudun myös nyt ensimmäistä kertaa elämässäni pysähtymään ja miettimään elämääni ja sitä mitä hlauan, ihan aikuisten oikeasti. jotenkin asioiden miettiminenkin on ihan uudella tasolla. Vanha elämäni tuntuu niin kaukaiselta, ja oudosti taas vanhin elämäni, eli ulkomailla asuminen, vanhat ystävät sun muut, tuntuvat taas paljon läheisimmiltä kokemuksilta, tai ainakin miellyttävimmiltä.. Jotenkin ne tuntuvat paljon enemmän järkeen käypiltä.
Olen lopettanut juomisenkin.. Enkä enää haikaile naisten perään niinkuin ennen, se ei enää määritä minua, vaan huomaan olevani ihan tyytyväinen suhteessakin joskus, ja sekin ahdistaa.
Kaikki ahdistaa..
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.